Pettymyksen karvas jälkimaku

Juoksutekniikkakoulutukseni toinen ja näiltä osin viimeinen osa on huomenna. Olen kuluneen kuukauden aikana keskittynyt treenaamaan missio kerrallaan, ja nyt pari viimeistä treeniä juoksumatolla on ollut sellainen fiilis, et ehkä mä tajusin. Koska on ollut vaikeeta siis! Vaikka mä tiedän, miten mun kropan kuuluisi toimia, mistä mä tiedän näyttääkö se siltä miltä se tuntuu. Kun se siis tuntuu hyvältä ja toimivalta. Pitäisi ottaa videota. Ja tietäen kaiken minkä tiedän, jos mä en siltikään saa omaa kroppaani toimimaan teknisesti oikealla tavalla, eikö koiran tekniikkaharjoitusten onnistumismahdollisuudet ole olemattomat!? Siis miten ikinä kukaan koskaan saa koiralleen opetettua mitään kropanhallintajuttuja, kun niiden onnistuminen ihan oman kaikesta tietoisen itsensä kanssa on montun kaivantaa saunan takana?

Haastavinta on tosiaan voimankäytössä, koska tekniikkaan vaadittavat lihakset uupuvat. Kun keskityn käsiin ja ylävartalon ryhtiin, jalat lakkaavat rullaamasta ja lantio tipahtaa istumaan. Kun taas keskityn aktiiviseen askelkontaktiin tai jalan rullaavaan liikkeeseen, kädet puristuvat nyrkkiin ja kyynärät heiluvat toinen idässä ja toinen lännessä. Kokonaisuutena ajatellen oikeaa tekniikkaa on helpointa pitää yllä nopealla askeltiheydellä, jolloin ei tosiaan kerkiä tehdä mitään ylimääräistä tai suurta. Silloin mun on vaan tikattava niimmaanperkuleesti ja viuhuteltava käsillä vauhtia. Silloin on helppo nähdä itsensä vaikkapa salin ikkunaan heijastuvasta kuvajaisesta. Siis juoksijana. Ihan oikeana juoksijana. Sen maks kaks minuuttia mitä sitä jaksaa pitää yllä, koska ne lihakset puuttuu. 

Mut siis se välähtelee siellä sentään. Ymmärrys oikeasta tekniikasta ja ne pienet hetket, jolloin se ymmärrys konkretisoituu askeleiksi. Niinpä pitkästä aikaa otin viime tiistain lenkin missioksi tehdä nyt vaan yhden pidemmän lenkin tekniikasta viis. (Okei ehkä oikea juoksija ei ottaisi tällaista missiota...) Mulla oli hyvä fiilis, ja ilmakin oli mitä mainioin. Optimistisesti ajattelin juoksevani noin 12 kilsan lenkin tuntiin, realistisesti tuntivarttiin. Mikä karvas pettymys se olikaan, kun (jälkikäteen katsottuna jo kahdeksan kilsan kohdalla!) oli vaan pakko välillä kävellä, koska jaloissa ei ollut yhtään puhtia. Pari ekaa kilsaa meni ihan hyvällä sykkeellä, mutta sen jälkeen se oli ihan mahdotonta pakkopullaa. Mä yritin vielä siellä loppupäässä puristaa, mutta kun lihaksissa ei ollut enää yhtään mitään mistä puristaa. Pakko vaan kävellä. Ylämäet ja vähän muutakin. 

Ja jumankauta että otti päähän. Mä ajattelin että mitä hittoa mä tätä p*skaduunia treenaan kun olen näköjään huonommassa kunnossa kuin mitä lokakuussa. Ja mistä hitosta se "kenkä nyt puristaa"? Lähdinkö vaan liian nopeasti juoksemaan (kartassa näkyisi varmaan jotain 12 tai 13 kilsan tuntivauhteja - no ei näkynyt), onko tässä tien pinnassa sittenkin niin paljon irtolunta, että se tekee tästä niin perkulan raskasta, vai onko nyt vaan joku mystillinen se aika kuusta, jolloin mistään ei tuu yhtään mitään ja tekisi mieli syödä viimeisestkin joulusuklaat kaapin pohjalta, mutta vähän ällöttää koska ne on Budapestejä. Siinä kohtaa kun takana oli jo kymppi (josta viimeisen kahden kilsan aikana ajoittaista katkeransuloista kävelemistä), ja Mooi olisi halunnut spurtata vielä pellon poikki - mä tajusin. Mä olin ollut niin kiireinen koko päivän, etten ollut ehtinyt syödä kunnon ruokaa, vaan ihan pelkän mansikkajogurtin, herkkumyslipussin loppumurujen ja kolmasosabanaanin voimin (Kirppu söi kaksi kolmannesta) aioin tehdä enkat tohon matkalle. Ei shaakeli mitä järjen köyhyyttä taas oikein ämpäritolkulla ammennettu... Vitsi että maistui se ihan kamala linssikeittokin silloin lenkin päälle kymmenen aikaan illalla ihan hyvältä. Tshiisus. No. Sen verran hirveeltä tuntui se lenkki, että tätä virhettä en taatusti toiste tee.

Tänään salin matolla oli taas hitusen hienompaa. Otin useita pätkiä nopealla askeltiheydellä, ja muun ajan jolkottelin askelkontakti missionani. Muistin jopa pitää breikkejä ja venytellä välillä (etureidet, lonkankoukistajat, takareidet ja persusta), vaikka se varmaan näyttikin hassulta. Tuokin raukka joka tuolla matolla pyristelee, tuossa jotain olevinaan venytteleekin välissä. Heh. Kaipasin kuitenkin onnistunutta treeniä tuon tiistain katastrofijuoksun päälle. Ja siinä ajellessani taas salilta kotiin, silmiin osui monenmonta juoksijaa. Nykyisin tulee tsekattua juokseeko ne millä tekniikalla. Ja sieltä auton lämpöisästä mukavuudesta, juuri saunottuna ja itseensä tyytyväisenä yhytän itseni naureskelemasta partaani: opetelkaa ensin juoksemaan stana ja tulkaa sit sanomaan et helppoo on, itseensä tyytyväiset juoksijat!! Voin kertoo ettei oo. Eikä tule vielä hetkeen olemaan. Mut hei, positiivista tässä kaikessa on, että tässä harrastuksessa ainakin riittää tavoiteltavaa.

Lisää pettymyksiä tähän viikkoon on tuonut Luumun terveysasiat taas vaihteeks. Menin sen kanssa hyvillä mielin pellolle tiistaina, kun ajattelin että se ansaitsee breikin tästä kaikesta (Mooin juoksuista lähinnä), ja fyssariltakin lupa normaaliin liikuttamiseen oli. Siellä lenkillä ei siis tapahtunut mitään erikoista. Erikoista siinä vaan oli jotenkin se tunne. Että kun mä ajattelin, että Luumu olisi ollut ihan innoissaan ja kieli vyön alla jo kiskonut tiensä sinne (niinkuin se on ennen tehnyt siinä kohtaa kun on tajunnut minne me ollaan menossa). Ja siellä pellollakin se roikkui tosi paljon mun namissa kiinni, eikä oikein irronnut mihinkään. Toki mulla oli kamera mukana, mikä lisää tätä aina. Mut se veti siis vain yhden pienen spurttikierroksen. Lenkin jälkeen se kulki ihan normaalisti. 

Luumu on siis niin lähellä näillä meidän peltolenkeillä, et siitä on ihan mahdotonta nykyään saada mitään kuvia edes. 

Mulle jäi kuitenkin siitä joku tunne. Seuraavana aamuna käytiin kolmen vartin hihnalenkillä, ja kyttäsin sitä taas hurjana. Se on jäykän oloinen takaa, mikä näkyy askellajin vaihdoksissa. Ravissa oletettavasti lyhyempää askelta en näe, mutta laukassa jättää just laukkaan siirryttyään askelen välistä. Tätä (terrieripomppua) se on tehnyt iät ja ajat oikealla takasellaan, mikä on selittynyt sillä vanhalla polvivammalla. Nyt se pomputtaa vasentakin satunnaisesti, ja siinä kohtaa mulla pärähti hälärit soimaan päässä. Ei muuta kuin lenkiltä kotiin ja klinikka taas linjan päähän. Harmittavasti saatiin aika vasta viikon päähän ja lisäksi eri lääkärille. Konsultointiyhteys on kuitenkin auki, joten pakko tyytyä tähän. 

Mut ei hitto mikä ahdistus taas. Hirvee kyttääminen koko ajan miten se liikkuu, miten se elehtii, onko se kipeä ja mistä. Tätä nyt voisi spekuloida taas maailman tappiin asti, mutta mulla on jotekin sellainen fiilis että se ei nyt ensisijaisesti ole tosta selästä kiinni tää homma. Sit mä mietin et mitä tässä on käynyt sellaista mikä voisi vaikuttaa. Yhdellä lenkillä jo joulukuun puolella (pari viikkoa ennen fyssarikäyntiä, jossa tämä vasemman takasen mystinen tila todettiin) se tietenkin sotkeutui vähän siihen liinaan, et olisko siinä voinut käydä jotain? Tai sit samoihin aikoihin (en muista tarkalleen) mä talloin nastakengällä sen tassulle, mutten nähnyt etu- vai taka. Ainoastaan, että vasemmalle puolelle, ja voitte vaan arvata kummonen kiljaisu siitä aiheutui. En kuitenkaan nähnyt heti sen jälkeen mitään virheaskellusta. Tai sit tää tosiaan on joku spondariasia, mille nyt vaan ei voi mitään. Jos sieltä on joku pullistuma ottanut noista aikaisemmista peltolenkeistä nokkiinsa ja heijastaa kipua nyt vasempaan takajalkaan. Tiistaina ollaan toivottavasti viisaampia. 

Ohjeiden mukaan liikutaan tämä viikko nyt rauhallisia remmilenkkejä, ja viikonloppuna voi rasittaa enemmän, jotta nähdään miten se rasituksesta oireilee. Mä oon nyt kuitenkin katsellut tota pomputtelua jo näillä meidän remmilenkeilläkin, niin aion jättää sen rasituksen väliin. Eläinlääkärillä käynti saa vaan todelliset sekavat fiilarit taas pintaan. Se on kyllä semmoinen palvelu, josta sä mielelläsi maksat, mutta jonne sä et oikeasti halua mennä. Sä maksat siitä mitä sä saat kuulla siellä, mut todellisuudessa sä haluut pitää kaksin käsin peltoreita korvien päällä. Tällä hetkellä on vaan ihan kamalan pettynyt olo. Siis siihen et miten kova työ me ollaan tehty kaiken tän kuntoutumisen kanssa, ja kun siellä taas niin hienosti normaali elämä välähteli. Ja toisaalta mä oon pettynyt myös siihen, et miten mulla menee taas koko kuppi nurin siitä, kun Luumu vähän oirehtii. Mä kuvittelin päässeeni jo näiden tunteideni yli ja herraksi. Kyllä mulla on ihan h*lvetin raskas tulevaisuus tiedossa, jos mä aion tämän vaikuttaa näin vahvasti mun kokonaismielentilaan. Mut minkä sitä itselleen toisaalta aina mahtaa. Ei mitään mahda.

Possu spurttaa. 

Ja kaiken tämän kruunaa Kirppumiehen täksi viikoksi itselleen kehittämä flunssa (no okei me vietiin se uimahalliin ja se varmaan kylmettyi siellä, höh). Öinä valvotaan enemmän kuin nukutaan ja päivisin riiputaan kiinni lahkeessa, paidansuussa ja ihan kaikessa mistä väsähtäneestä äidistä vaan saa otteen. Ja mitä enemmän mun pitäisi olla läsnä, sitä vähemmän mä jotenkaan just nyt jaksan, ja se on tietysti ihan loputon sammio, josta huono omatunto ja huono äiti -fiilikset ammentavat voimansa.

Kaiken tämän keskellä mä muistutan itselleni, että eihän nämä asiat ole edes huonosti. Kirppu parantuu ja kehittyy riippuvuusvaiheinensa. Kyllä mä jonain päivänä jaksan heilauttaa jalkoja siihen malliin, että voi sanoa juoksevansa. Ja jos en jaksa, niin souvvat? Ja mitä Luumuun tulee... tää on taas yks näitä kortteja, joita tässä meidän venäläisessä ruletissa on käännettävä. Jos siinä siis olisi kortteja, köh. Ja maailman positiivisimpana ihmisenä (joksi muuten mua just taannoin kutsuttiin, kiitos ja pus!) pitää huomauttaa, että tammikuisessa auringonpaisteessa on jotain keväistä, neljän aikaan salin ikkunasta ulos pälyillessäni ei ollut ollenkaan niin pilkkopimeää kuin vielä vähän aikaa sitten oli ja HEI! sitä ihan kamalaa linssikeittoa ei ole enää huomiseksi, joten huomenna saa laittaa ihanaa cashewpähkinäbroilerinuudeliwokkihässäkkää. Nam. Paremmilla fiiliksillä ensi viikkoon, tai voidaanko vaan hypätä suoraan vaikka kesään?

Me lähetettiin mammalle ohjeita, et miten niitä selffieitä otetaan oikeen. 

Mooi on käynyt (valokuvia varten) pistä pääkky siihen -treenin läpi, ja arvatkaa kuka oppi saman tempun siinä sivussa?
No Kirppu tietty! (Niin liikkistä!) 

Yks haluu huomiota ja toinen tauon.

Yhtenä iltana oli niin valoisaa ja kaunista.
Tämä on siis puhelimella otettu. Uskomatonta! 

Mooin kanssa lähdettiin viikonloppuna Ruissalon kauniisiin maisemiin juoksemaan. 

Plikka siellä niin totisena odottelee mihin matka vie! 

Aavistuksen oli kylmä, mutta muuten hyvä.
Tekniikkatreeniin sopii ehdottoman hyvin
kävely-/juoksuosuuksien vaihtelut. 

Hän meni lenkin päätteeksi ihan omatoimisesti takaluukkuun (sisäkautta).
Meillä siis koirat kulkee takapenkillä... 

Voi sylivauvaa taas... 

Juoksupylly... 

Tää ei voi olla mukava asento..? 

Ja hei! Luumu sai fleksin! Ekaa kertaan elämässään kulkee siis peruslenkit
fleksin päässä. Pääsee liikkumaan vapaammin, kun se jää muutenkin niin paljon
nuuskuttelemaan jatkuvasti. Lisäksi sillä on luontaisesti niin kova vauhti, että
mun vauhti ei tunnu riittävän, minkä takia (muun muassa) se vaihtaa helposti
peitsille. Luumu on ollut fleksailusta tosi innoissaan,
ja mulla on vain positiivista sanottavaa! Mahtavaa! 

No nyt on Mooi löytänyt sopivan istumapaikan! 

Tästä kuvasta ei välity se, että saman tien kun kamera räpsähti,
kummatkin ponkaisi ylös ja keittiöön palkkapurkin luokse (huutonaurua tähän). 

Tää neule jälleen. Nyt puuttuu enää toinen hiha ja viimeistely!
(Eli varmaan 2018 aikaisintaan on valmis...) 

Ja hei pakko jakaa, kun suurena selffiekulttuurin ystävänä ja tukijana mä halusin ottaa yhden myös meidän vanhan
(ja toivottavasti pian myös nykyisen) treenikaverin Oivan kanssa.
Tällaisen kuonokkaan koiran kanssa se oli haastavaa! Oiva, tsemppaa vähän! 

Selffie myös meidän peltolenkiltä (tiistailta) Luumun kanssa, jolloin myös nuo tämän postin
"oikeat kuvat" on otettu.
Luumu näyttää mallia miten selffie otetaan.