#vmp

... eli hitto mitä skeidaa. 

Sain todellisen neronleimauksen pari viikkoa sitten kotimatkalla ihanista häistä. Kolmen tunnin ajomatkan ja köykäisen rapulan katkaisi hampurilais- ja kaffepaussi Forssassa meidän kanssa peräkanaa ajaneiden Annen ja Timon kanssa. Naurettiin jollekin tyhjälle jälleen, vai oliko se jopa että yritettiin muistella mille tyhjälle viimeksi oltiinkaan naurettu... huunous, hauskaa oli. Innoissani mietin ja ääneenkin tämän loistavan liikeidean päästin ilmoille: on se kumma ettei vielä ole keksitty autojen välille mitään audioyhteyttä! Miettikää nyt, kun joudutaan ajamaan eri autoissa, niin miten hauskaa oliskaan, jos koko ajomatkan aikana autojen välillä olis sellainen audioyhteys. Et ei niinku videoyhteys, vaan puheyhteys. Timo kysyi että jaa niinku siis... puhelu vai?

Niinpä niin. Audioyhteys tosiaan on jo keksitty. Toivoisin sitten että joku keksisi sellaisen vielä ihmisen ja eläimen välille. Kaipaisin todella Luumun kanssa sellaista välillä, usein, aina. Olen huomenna menossa sen kanssa ortopedille - ei ollakaan melkein puoleen vuoteen käyty. Saisko sinne jotain leimapasseja kans..? Voisko se koira vaan kertoa mulle onko se kipeä ja mistä.

Kuvia kesältä, joka meni jo. 

Siis taasko me joudutaan suihkuun?

Ei vaan siis kesä on ollut vaihtelevan leppoisaa Luumukoiran kanssa. Just ennen Grännan-reissua kesäkuun lopussa Luumu sai fyssarilta niin hyvää palautetta ja komennuksen elää normaalia elämää treeneineen ja irti liikkumisineen. Se saikin olla treeneissä mukana ja tehdä ruutuakin ainaisen parin askeleen seuruupiiperryksen lisäksi. Se sai juosta ja leikkiä, ja se oli kovin onnellinen. Itsekin olin tietysti - se sai taas elää kaipaamaansa elämää, ja itse voisin elää ihan sillä riemulla, mikä sen touhujen katselemisesta syntyy.

Kesäisii terdepäivii tulee kyllä seuraavina kuukausina ikävä!
(Täl koiral ei oo kyl yhtään selkärankaa... ;)) 

Kohtalaisen viileänä kesänä yksikin hellekelin lenkki sai koirat puuskuttamaan. 

Jäätelöö tuli tehtyy ja syötyy - mikä näkyy edelleen vaa'alla ja painavassa askeleessa :DD 

Annen pihalta pioneja

Se oli varmaan heinäkuun ensimmäisellä viikolla, kun possuttimilla kävi _taas_ pikku äksidentti tuolla Aurajokirannassa. Oltiin uimassa, ja kävin ylempää vaunuista hakemassa jotain (puhelinta), kun Luumu lähti mun kanssa. Ja kun oltiin menossa takaisin rantaan, eiköhän Mooikoira ollut siinä kohtaa tulossa tsekkaamaan, et mihin me oikein lähdettiin yhtäkkiä. Sitä kapeaa kaislikkopolkua ne sitten juoksivat. Päistikkaa vaan taas sata lasissa hartiat edellä että läiskis vaan. Ääni oli niin kamala, että laitoin Luumun saman tien varmuudeksi 10 päivän tulehduskipulääkekuurille, ja seurasin toki kummankin vointia muutenkin. Luumu olikin muutama päivä tällin jälkeen jäykähkö, mutta ajattelin, että selvittiin vähällä. Mooi olí muuten fine, paitsi että sillä ilmeni lihastärinää silloin tällöin, minkä takia veinkin sen hierojalle heinäkuun lopussa.

Jännä et Mooilla ei oo mitään ongelmaa sukeltaa, kunhan jalat ottaa pohjaan.
Mut oikein uimaan lähteminen on sen mielestä turhan yliarvostettua. 

Luumu hoitaa keppienhakuhommat. 

Tämmösii valtavii kelloi kuvaamassa. 

... possuttimetki tuli ihmettelee et mitä tääl oikein on. 

Jännä leffa vissiin. 

Luumulle rupesi kuitenkin elokuussa nousemaan pahkuroita silloin tällöin lenkin/rasituksen jälkeen. Niitä hyttysen piston näköisiä pahkuroita on noussut todella satunnaisesti kolmen vuoden aikana. Muistelen joskus ekalla kerralla kun niitä tuli jonkun treenin jälkeen, otin meille äkkiä hierojan. Mystistä oli, että hieronnan aikana pahkurat silisivät ihan silmissä - ja mysteeriksi patit jäivätkin. Jotain aineenvaihdunnallista ehkä. Saattoi mennä kuukausia, vuosikin, eikä patteja näkynyt kunnes taas. Vaikka ollaan jonkun verran eläinlääkärillä rampattu, en muista ottaneeni asiaa siellä koskaan esille. Ne on niin ohimeneviä ja harmittoman oloisia. Kutisevat vähän ja laskevat jo parin tunnin päästä. Jotenkin liitin ne kuitenkin siihen, että niitä tulee silloin kun Luumu on enemmän jumissa tai muuten huonommassa kunnossa. Vuosi sitten kun kuntouduttiin hurjina spondarilausunnosta ja ojan kanssa törmäämisen aiheuttamasta tulehduksesta, patteja ilmestyi.

Arvatkaa kumpi nautti ojanpohjasta pidemmän kaavan kautta? 

Rituliina 

Ni oltiiksme lähdös? 

Tämän patjan alla ei taatusti ole hernettä. 

Hih!

Mentiinkin taas fyssarille elokuussa vähän sillä meinigillä että **tu mitä **skaa. Olin ajatellut että se on kiero ja jumissa ja mitä kaikkee. Mut taas yllätyin. Ei siellä erityisesti mitään ollut. Jotain pientä, ja lähdettiin taas kotia kohti samoilla saatesanoilla: paluu normaaliin elämään ja sit hoidetaan jos jotain tulee. Pahkurahomma kuulosti aineenvaihdunnalliselta, joskin edelleen mystiseltä. Kannattaisi ehkä siis käydä hierojalla fasciakäsittelyssä, mennee enemmän sinne osa-alueelle.

Omankin pihan pioni taisi selvitä pienestä alkukeväisestä muutostaan. 

Helvetillisen vehkan tilalle KASVAA NURMIKKOA! 

Jollain on jotain läheisyydenkaipuuta. 

Pojat kattelee muumeja.
Tai oikeastaan Luumu on sillee et "wtf?! 

Kesävarpaat 

Toinen ei välttämättä halunnut osallistua tähän varvaskuvailuun...

Rasituksesta aktivoituminen on näissä pahkuroissa erikoista. Urtikaria (miltä se hyvinkin näyttää), yhdistetään kuitenkin usein johonkin allergiseen reaktioon tai virukseen tms. Olinkin buukannut fasciakäsittelyn tiistaiaamupäivään, kun oltiin edeltävänä lauantaina melkein tunnin lenkillä. Sade yllätti, mutta ei muuten mitään ihmeellistä. Jouduin suihkuttamaan rapaiset possuttimet, ja suihkuttelusta kuivateltuaan Luumu-raukka oli taas ihan muhkurainen. Se oli oikeesti niin pahannäköinen, että mä mietin kenelle mä nyt lauantaipäivänä lähetän ekana sähköpostia: fyssarille, ortopedille tai suoraan kallonkutistajalle. Maltoin kuitenkin rauhoittua, sillä olisihan meillä tiistaina se fasciahoito. Voihan sitä sen jälkeen panikoida taas ihan mielin määrin.

Kesä on kyllä ollut meille hyvä.
Vaikka on siihen mahtunut kirosanojakin. 

Ja hei me ruvettiin Kirpun kanssa geokätköilee!
No, on koiratkin pari kertaa olleet mukana, mut nyt kun ollaan lähinnä otettu muita kuin metsäkätköjä,
niin vähemmällä stressillä selviää, mitä vähemmän @hedelmäjengi ssä on jäseniä mukana. 

Määtilan lampaita ihmettelemässä Vanhalinnassa (ja samalla pari kätköö). 

Luumun ilmapuntari näyttää sadetta.

Niin! Ja tässä välissä kerkesi olla yksi pirun metsähelvetti. Syyskuun ekalla viikolla, noin viikko ennen lihaskalvokäsittelyä, otin koirat auringonlaskun aikaan erikseen metsään kameran eteen. Erikseen just sitä varten, ettei ne juokse siellä itseään taas ihan pahki. Luumu juoksi silti vähän. Sen lisäksi etten saanut edes yhtäkään hyvää kuvaa otettua (valoa oli liikaa, liian kovaa ja väärästä suunnasta, varjoja oli liikaa ja kaikki tökki muutenkin...), se nosti just ennen kotipihaa jäädessämme kalliolle viimeistä freimiä nappaamaan oikeaa takajalkaansa kuin sitä olisi jokin kusiainen pistänyt. Shiiit. Kotona se ei varannut painoa jalalle ja nuoli varpaita. Missään ei tuntunut mitään turvotusta tai kuumotusta, mutta sain kipureaktion varpaista ja kun laitoin sormen sinne anturoiden väliin, se venytti varpaita jännästi. Ei muuta kuin kipulääkettä naamaan ja kylmää jalkaan. Ja taas se uskomattoman raskas fiilis, kun ei tiedä yhtään mistä on kyse ja mitään ei voi tehdä.

Innokas kätköilijä 

Kuvasin siis näit housui, jotka olin ommellut Kirpulle. 

Kainaloinen 

Kätkömestarit (joo mä oon se heikoin lenkki, myönnän!) 

Lähdös polttareihin. Mooi soluttautuu mukaan. 

Lähtökuva Luumun kans... 

... ja sit Mooin.

No ei mennyt kuin ihan parikymmentä minuuttia, kun Luumu oli jo ihan normaali. Toki kipulääkekin varmasti vaikutti, mutta mä joka todella olen harjaantunut sen liikkeiden kyttäämiseen, en huomannut mitään erikoista edes sen noustessa nukkumasta liikkeelle. Seuraavana aamuna se oli edelleen normaalina, ja otin sen noin parin kilsan aamulenkille ihan vain nähdäkseni miten se liikkuu. Ei mitään ihmeellistä. Jännä homma. Soitin kuitenkin vielä klinikalle että mitä mietlä sillä ollaan, tullaanko näyttämään. Ketään "meidän" lääkäreitä ei tietenkään ollut saatavilla, ja koska koira vaikutti olevan taas ihan kunnossa, päädyttiin seurailemaan kuntoa ja ottamaan uudelleen yhteyttä, jos jotain ilmenee. No, ei tässä tosiaan tähän liittyen ilmennyt mitään.

Mooikin etsii kätköä :D 

No löytyihän se! 

Koirat on sitä mieltä et vois tää kätköily jo loppuu... 

... mut eväät on aina mitä parhaimmat!

Tiistaina meillä olikin sitten se fasciahoito. Luumu reagoi kartoitukseen ihan ookoosti, jostain tuli enemmän kipureaktiota kuin muualta. Selkä ja vasen puoli olivat enemmän kireinä, mutta kaikki saatiin vissiinkin hyvin aukeamaan. Luumu ei reagoinut itse hoitoon mitenkään erityisen kivuliaasti (kuin perushierontaan tai ft-käyntiin, sanoisin...), ja näin hoidon jälkeen itsekin ihan selvästi, miten nahka lihasten päällä liikkuu paljon joustavammin ja rennommin kuin ennen hoitoa.

Mooi hieronnassa 

Aamutyypit, niin söötit!

Tyypit taas kilpaa syliin, kun asettaudun sohvalle :) 

On vissiin sentään aurinkokin paistanut... 

Olen kuullut, että lihaskalvokäsittely voi olla toooodella kivuliasta. Siis että raavaat miehetkin tyyliin nyyhkii siellä. Ja varoiteltiinhan meitäkin hoidon jälkeen, että normaaleja lenkkejä voidaan tehdä, mutta kipeytymistä voi esiintyä. En silti kuitenkaan ollut varautunut ihan tähän. Heti samana iltana Luumu kevensi lenkin alussa oikeaa etuosaa ekan kymmenisen metriä, jonka jälkeen liikkui normaalisti ja halukkaasti. Mut mä olin ihan paskana. Eihän se ole muistaakseni ontunut kuin silloin vuos sitten, kun sillä oli se pehmytkudosvaurio siinä olkapäässä. Et mitähän **ttua. Hengittelin siinä kuvitteelliseen paperipussiin sen lenkin ajan, ja laitoin sitten hierojalle viestiä että kuuluuko asiaan. Saisin hengitellä vielä vähän aikaa, sillä voi hyvin olla että reagoi vain hoitoon noin.

Meil oli Vanhalinnassa tämmönen kesäteatteri! 

Yhtenä yönä lensi tämmönen meidän eteiseen! 

Kiire kiire kiire! 

Luumu pahoitti mielensä, kun me ostettiin Kirputtimelle vesipyssy.
(No ei tietenkään saa lapsi ampua sillä koiraa.) 

Ollaan sentään pellollakin päästy olemaan.
Pääasiassa mielentilat on pysyneet maltillisina.

Samana iltana käytiin Mooin kanssa Annen kanssa treenaamassa ja Anne rauhoitteli ihan samaan malliin että nyt vähän jäitä hattuun. Mitään tuon ihmeempää ei ole sattunut. Kerroin myös tällöin Annelle pahkuradiagnoosistani, tai itse asiassa sain siihen apuja Tarulta! Että todennäköisesti pahkurat eivät ollenkaan liity jumiutuneisiin lihaksiin tai mihinkään sellaiseen, vaan että on olemassa sellaista fysikaalista nokkosihottumaa. Ja mitä enemmän rupesin tätä asiaa selvittämään, sitä paremmin Luumun kaikki oirehtiminen patteihin liittyen täsmää. En vaan löytänyt yhtään viittausta kolinergisesta urtikariasta koiramaailmasta, mutta niin on oireet sen mukaiset, että ihmettelen jos se ei oo sitä.

Ollaan niin hävettävän vähän käyty kesällä juoksemassa.
Nyt kun ilmat viilenee eikä ulkona näe enää mitään, on hyvä hetki taas elvytellä harrastusta. 

Luumu kätköilee taas Loukinaisissa. 

Huh onneks juoksut on vaan pari kertaa vuodessa.
Jos ei olisi kahta koiraa, ei Mooin osalta niitä varmaan edes huomaisi,
Mut nyt kun on, niin Luumu-raukka saa kyllä osakseen ihan liikaa toosan heilutusta naaman edessä xP
Kolmen viikon jälkeen kun tilanne palaa jälleen normaaliksi,
en edes meinaa muistaa miten kahden koiran omistaminen voi olla myös ihan iloinen ja positiivinen juttu :D 

Pikkasen on Ritvalla jotain läheisyysjuttuja...

Fysikaalisessa nokkosihottumassa eli kolinergisessa urtikariassa patteja syntyy rasituksen jälkeen. Ne kutisevat vähän ja voimistuvat mm. veden ja auringonvalon vaikutuksesta. Myös stressi voi aiheuttaa pahkuroita. Ilmeisesti ne syntyvät kuitenkin reaktiona johonkin ulkoiseen ärsykkeeseen, eli vaikkapa että koira reagoi allergisesti johonkin kasviin tai sieneen, joka kasvaa tiettynä vuodenaikana. Tällöin mulla alkoi erityisesti raksutella. Pahkuroita on tosiaan näin oman muistin varassa esiintynyt just näin alkusyksystä (muistan just kolme syksyä ainakin). Eli kaikki ne treenitauot jne. mitä olen pahkuroiden jälkeen pitänyt, on mitä todennäköisimmin olleet turhia. Mikä huojennus tosiaan, jos tämä on sitä. Syytä ei varmaan koskaan tulla löytämään (mikä on siis se, johon Luumu reagoi pahkuraa luoden), mutta tietääpä ainakin vältellä loppukesän uinteja Aurajoessa (ei oo muuten ihan yks kerta, kun niitä on tullut sieltä) ja pitää syksyllä vähän huolellisemmin sadetakkia päällä. Luumulla on ollut myös useampana keväänä "aurinkoihottumaa", eli kun se on maannut tarpeeksi kauan terassilla, sen iholle nousee noita samoja patteja vähän laajempina kokonaisuuksina vaan. En ollut koskaan ajatellut näitä juttuja yhdessä, sillä kummatkin aiheutuvat toisistaan riippumatta ja niin satunnaisesti, etten ole osannut ajatella niitä osana samaa kokonaisuutta.

ATK-/rannetuki 

Käytiin vilkuttamassa Japelle ja Jimille, kun ne kävi melomassa Halisista asti tänne meille. 

Pojat siinä nojaavat toinen toisiinsa. 

Yritin ottaa tosi viehkeää selffietä mun uuden ja todella harvinaislaatuisesti parturoidun pääni kanssa,
mut Luumu prkl keskittyi vaan mahdollisiin turvallisuusuhkiin (pappakoira lähestyy ehkä 2 km/h-vauhtia) 

Moo-oi, se kamera on täällä päin. Täääällä! 

Kävelyllä nähtyä.
En tosin tiedä mahtoiko jompikumpi betonipossuista astua vähän tämän päälle,
kun se oli ihmeellisen liikkumaton tässä...

Pahkurat nyt taas hetkeksi sikseen. Olin just kerinnyt rauhoittua sen lihaskalvokäsittelypäivän jälkeen, kun lähdettiin seuraavana päivänä aamulenkille. Luumu oli lähes kolmijalkainen. Voi luoja sitä könkkäämistä, pahaa teki. Tultiin nopeinta reittiä kotiin ja aloin samantien soitella klinikalle vain todetakseni kaiken sen puhelimessa jonottamisen jälkeen, että "meidän" lääkärit on edelleen toinen ulkomailla ja toinen puoli jalkaa lomalla. Huooh. Mitä nyt sitte? Miksei vaan ite tullut koskaan opiskeltua eläinlääkäriksi ja mielellään kaikkien muidenkin alojen asiantuntijaksi? Miks mikään ei koskaan mee just niiku haluais? Huooh ja miks? Odotin soittoa jotain randomilta lääkäriltä koko torstain. Sitä ei koskaan tullut. Perjantaina jonotin taas kunnes pääsin selittämään koko homman taas uudelle ihmiselle. Sanoin, etten halua pitää sitä soittopyyntöä enää, kunhan me vaan joskus nyt tässä alkuviikosta tai ihan sama vaikka kahden viikon päästä päästään meidän luottoeläinlääkärille, joka tuntee Luumun historian ja joka on enemmän ihminen toiselle kuin lähes kukaan toinen tapaamistani (eläin)lääkäreistä. Ja kun mä kirjoitin, että miks mikään ei koskaan mee niinku haluais, niin sen mä otan takas. Koska just silloin, just freakin'-silloin, meidän ortopedille vapautui maanantaille peruutusaika.

Viime fyssarikäynnin jälkeen otettiin Luumun kanssa kisa siitä kummalla on pyöreempi pää xP 

Hoidettiin viime tingan kaasonhommia, kun käytiin vielä
myöhään perjantaina noukkimassa jotain viljaa matkaan. 

Mikä hiton susijengi?
Kun täällä olis omaakin jengiä, joka kaipais huomiota. 

Arvaisitteko, että Mooilla on mennyt lelu hyllyn alle? 

Never alone. Edes vessassa shaakeli.

Tämän lääkäriajan varmistuttua olen kyennyt taas toimimaan tavalliseen tapaan. Luumukin on liikkunut itse asiassa viikonlopun ihan kohtalaisesti. Lauantaina se oli jopa lähes normaali, kun taas tänään näki lievää epätasaisuutta ravissa. Se on nyt siitä tiistaista asti päässyt raukka vain puolentoista kilsan aamulenkille, ja erityisesti nyt kun se tuntuu olevan taas paremmassa kunnossa, se on ihan sanonko mikä ottassa täällä neljän seinän sisällä. Mut jotain vikaa siinä on. Se on se gut feeling. Mä en tiedä minkä verran koira voi ontua ollakseen lihaskalvokäsittelyn jälkeen vielä normaalia, mut mulle tuli sellainen fiilis, että se käsittely vaan nosti nyt esille jotain, mikä siellä kropassa on pielessä. Jotain on jäänyt siitä Aurajokirannan törmäyksestä tai sitten siitä metsätoikkaroinnista. Tai kerran mä astuin myös sen varpaille tosi kovaa. Tai mistä sitä tietää mistä on mitäkin tullut, se on tommonen kooho, kenelle sattuu ja tapahtuu - mut useimmiten vaan sattuu. Ja jos vaikka kävisikin niin onnellisesti, että siellä ei olekaan mitään sen pahemmin vialla - vaan se on oikeasti reagoinut noin voimakkaasti pelkästään siihen kalvojen avaamiseen, niin mä maksan nyt ihan mielelläni tästä mielenrauhasta. Joku voisi sanoa, että suhtaudun jo lähes sairaalloisen pedanttisesti tän koiran huollattamiseen, mut minkä sitä itselleen voi. Kun on hysteerinen. Eiku tarkka. Story of my life.

Onnelliset kätkön löytäjät. Tää oli niitä ihan ekoja. 

Ja täs on yks onnellinen mutaojan kaivaja.
Ilmeisesti se reitti Kiinaan on löydettävä asappia. 

On ollut kyllä Luumunkin kanssa ihan hyviä treenejä, silloin kun se on päässyt mukaan.
Olen päässyt kaikenlaisiin oivalluksiin sen kanssa.
Jos vaan päästäis jossain vaiheessa vähän jatkuvammalla timelinella harjoittelemaan niitä. 

Kosketusalustahommia ollaan tehty kummankin kanssa ensin kotona sisällä,
sitten kentällä. Hyvin pelaa. Mooi hoksasi tämän aika nopeasti! 

Luumu arvostaa syyskuun äkkisateista keliä. 

Tää oli sen yhden sateisen lenkin jälkeen. 

Suihkun jälkeen. Harvoin se on näin pahana ollut. 

Huomattiin tää söötti tongue slip, ja kun olin ottamassa kuvaa, toinen raukka havahtui kauneusuniltaan. 

Rallytokoturisteina.
Mooi ei arvosta odottamista tai muutenkaan mitään, missä ei saa itse aktiivisesti olla tekemässä jotain.
Mölinästä sen tietää, jos Rituliinalla käy aika pitkäksi. 

Ollaan vähän päästy aloittamaan Karisen oppien mukaista off switchiä. 

Piipahdettiin vaan kuvalle (lenkin yhteydessä), mut possut otti kyllä pari suunnittelematonta rundia. 

Arvatkaa edellisen kuvan jälkeen että oliko vapautus palkalle jo annettu ja jos ei, niin toimiko Rituliina ihan omia aikojaan. 

Oli ollut kamalan kylmä ja hyinen keli.
Mut sit yhtäkkiä tarkenikin taas shortseissa. 

Ja nyt kun olen pitänyt Luumua lyhyellä remmilenkillä tämän viikon,
on Mooi sentään edes joksus päässyt pellolle ja juoksemaan.
Sanotaanko vaikka näin, että helpommalla päästään,
kun otetaan siitä löysät pois jossain muualla kuin olohuoneen lelukorin antimien ääressä.