Iltaa! Ne pimenee muuten ihan kamalan äkkiä, se ollaan huomattu meidän alkeiskurssillakin. Kuudesta seitsemään menee vielä just ja just, mutta mitähän se mahtaakaan olla kuun lopussa. Saadaan taskulampuilla säädellä perusasentoja tai hipsiä suosiolla Myllyn parkkihalliin tekemään häiriöhommeleita. Huh! Mutta äkkiäkös se on taas jouluostoksista stressaamisen aika ja sitten sitä saa olla taas päivittelemässä miten päivät ne vaan pitenee ja leskenlehdet kukkii. Vauhti sen kun kasvaa, ajankulun.
Kauhee kiire iskän sylkkyyn!
Uskoisitteko syyskuun lopussa kuvatuiksi?
Ootkos muuten tilannut jo meidän uutiskirjeen? Perjantaina lähetän kolmannen osan kuukauden treenihaastesarjaan, jossa on siis aiheena kontakti. Voit tilata kirjeen kätevästi tästä. Treenihaasteiden lisäksi kehittelen tässä kaikenlaista pikkupuuhaa, ja motivaatio Hedelmäpossujen somekanavien ylläpitoon on huipussaan. Mutta mitä muuta me ollaan puuhattu kuin raapusteltu uutiskirjeitä ja lahdattu peuroja?
En sit koskaan päässyt puolimarakuntoon, mut kymppi käytiin taas rempomassa Kaarinassa.
Sinänsä ihan hyvä aika, vaikka ei se herkulta tuntunut ja vähiin oli jääneet treenitkin (koko kesän aikana oikeastaan!)
No ollaan treenattu! Mooi on koetta silmäillen (!) tehnyt ainakin toista kuukautta maahanmenoja tehona. Kivasti alkaa olla täpäkkyyttä, mutta parhaiten nämä toimii tietty olkkarissa. Olen ollut kamalan tyytyväinen niin paikkiksen kuin jäävän osalta tähän, mutta tänään sattui lenkinoheistreeniin lipsahtamaan jotenkin ekstrakökkö mielentila, jota en saanut korjattua oikein missään vaiheessa. Päästiin pitkästä aikaa Loukinaisiin kummankin koiran voimin, ja heti pihalta lähtiessä kummatkin oli ihan pässejä. Luumu tietty nosti kierrokset ihan vääriin ilmansuuntiin jo siitä ilosta, kun kaivoin treeniliivin päälle auton takapaksista ennen lenkille lähtöä. Sit se paineli menemään fleksin mitalla sen reilun pari kilsaa kentälle, hulluus tarttui Mooiin - ja mun niin huolella puolisen vuotta vaalimani rauhallinen lenkkimielentila oli tipotiessään.
Kirppulaps löysi eläinkirjasta Luumun!
Jästikoirien kans kätköillä.
Tää oli just sen ekan ortopedikäynnin jälkeen, kun hymy oli herkässä.
Ennen seuraavaa tapaturmaa.
Raksut.
Palataan tähän joskus tuonnempana vielä, mutta käytännössä siis jouduin nillittämään arkikäyttäytymisestä koko sen ajan, kun me lähestyttiin Loukinaisten koulun kenttää. Luumu jäi ihan nätisti hihnalla maaliin kiinni, tosin huomasin sen välillä vinkuvan lähes äänettömästi siellä, kun tein tai yritin tehdä Mooin kanssa. Perusasennot jäivät mun taakse, etäälle tai vinoon. Maahanmenoissa jäi kyynärä(t) ylös eikä kestoa ollut nimeksikään. Seuruu oli yhtä pidempää suoraa pätkää lukuun ottamatta yhtä bashkaa. Ja kuvitelkaa: näin kauan multa otti tajuta, että tää kura johtui nimenomaan siitä, että Luumu kitisi siinä jonkun matkan päässä. Huooh. Luovutus noiden maahanmenojen suhteen ja loppuun pari eteenlähetystä näkyvissä olevalle lelulle. Lisäksi vähän kunnianhimoinen paikkis, jonka halusin pitää lyhyenä (ilman etunamia!), kunhan ensin saisin sen maahanmenon onnistumaan edes jotenkuten. Jännä homma tosin. Kun Mooi vaan lopulta meni hyvin maahan, se makasi siellä rennon ja vakaan oloisena. Ollaan sitä loppuosan taaksekävelyä tehty kotona ja nyt namin kanssa kentälläkin. Se onnistui hyvin, mutta ihan loppuperusasennossa on kyllä tekemistä. Pitää varmaan ottaa joku järeämpi palkka siihen.
Mooi pääsi viikkotolkulla aina mukaan, koska olihan mulla joku koira oltava :D
Metsämäessä odotellaan Annea.
Tiättekö millä saa Mooikoiran laulamaan serenaadia heti aamusta?
Pukee sille pannan päälle, minkä jälkeen ei tapahdukaan mitään.
Näiden "ykköskoiraviikkojen" jälkeen on ollut neitoraasukin vähän väsynyt!
Joo mut ei muuten jäänyt pa*ska mielentila siihen Mooin treeniin, vaan sehän jatkui ja jatkui. Luumu pääsi tekemään jumppaansa, jonka aikana Mooi aloitti hienoisen käninän. Mitä kiihkeämpiä juttuja Luumu teki (kierähdykset ja sylkkärit), sitä infernaalisemmaksi "tauolla rentoutuvan" neidon desibelit kävivät. Ei muuta kuin Luumun treeni seis, Luumu istumaan, pari sanaa Mooin kanssa ja Luumun treeni käyntiin taas. Mooia auttoi kyllä että sen laittoi käy siihen käskyllä ns. passiivisiin hommiin, mutta sitä olisi jonkun pitänyt olla vahtimassa tai mun olisi pitänyt pystyä jättää joku lelu sille siihen (ei ollut kuin yksi treeniliivin taskussa). Koska mä jouduin ihan jatkuvasti käydä komentamassa sitä siellä. Te ette voi siis kuvitella sitä ääntä. Tai voitte, jos olette Mooikoiran joskus tavanneet. Mut muuten se on jotain ihmisen mielikuvituksen ulkopuolella olevaa helevetillistä mölinää. Eikä se siis Luumua haitannut. Ja koska se ei haitannut sitä, mäkin olisin pystynyt sulkemaan korvani siltä. Mut kun me oltiin suht julkisella paikalla, jossa oli ihmisiä lähellä. Ei kyennyt, pystynyt, voinut.
Harvinaislaatuista sunnuntaipäivän viettoa.
Frendejä ja staffeihin kääriytymistä.
Parhautta parhaimmillaan.
Toisaalta kun toisen on voinut hyvällä omatunnolla jättää kotiin,
on ollut ihanan rentouttavaa kulkea vain yhden koiran kanssa.
Syksy on ollut Mooille puuhakas.
Kaikki lapset sylissä.
Nooh, kaiken sen Mooin kanssa säätämisen lomassa Luumu teki tosiaan verkkaamisen ja purkamisen jälkeen perusasentoja eri suunnista ja oli niissä yllättävän hyvä. Sitten se teki maahan keskelle jätetystä lelusta luopumisen kautta seuraamiseen suoruutta ja paikkaa. Tämä oikeasta kädestä takakautta napattuun vips-palkkaan yhdistettynä toimii sillä tosi hyvin paikoissa, joissa ei ole seinää saatavilla. Mooin kanssa seuruun treenaaminen on mulle todellista terapiaa, sillä taas pitkästä aikaa Luumun kanssa mä muistan miten kaameeta se voikaan olla. Huh. Sen kanssa siitä ei tule koskaan valmista, mut jos nyt pikkuhiljaa hioisi sitä siihen kuntoon, missä se oli ennen näitä pitkiä treenitaukoja. Työtä riittää, et ei todellakaan tarvi ruveta peukaloita pyörittelee.
Mun (ja parin muun) palauttava ruokavalio Kaarinan syysmaratonin jälkeen xP
Normimeininkiä taas...
Luumun pitää osallistua leegoleikkeihinkin...
(Mooi retuuttaa Ikean hiirtä toisella puolella.)
Ainakin täällä Varsinais-Suomessa on sadetta piisannut useammankin lokakuun tarpeisiin.
Seuruun lisäksi myös Luumu teki pari eteenlähetystä, mut namialustalle. Olisin halunnut ottaa tähän jonkun näkyvämmän purkin, mutta en halunnut kuljettaa jotain kulmikasta purkkia persetaskussa neljän kilometrin verran. Mukavuudenhalustani johtuen Luumu ei siis nähnyt lähetyspaikalta namialustaa, mutta siitä huolimatta oli mukavaa huomata, että se juoksi varmaan 15 metriä suoraan eteenpäin vaaaaltavalla itsevarmuudella. Bueno! Toki tällä kertaa kun edellisistä eteenlähetyksistä rupee sen kanssa olemaan reilun vuoden verran, se sai mun kanssa tulla kummallakin kerralla jättämään sen palkan sinne eteen. Senkään puolesta ei siis ihan huiman autenttiseen "tyhjään" lähettämisen fiilikseen ei päästy.
Mooi poseeraa pikkutreenin jälkeen Kultanummessa PM-kisojen humussa.
(Vähän jäi harmittamaan, kun suunnittelin treenit niin tyhmästi,
etten hyödyntänyt autenttista kisaympäristöä ollenkaan tarpeeksi esim. rauhoittumis- ja luopumistreeniin...)
Lenkinoheispaikkishommeleita.
... kun muu posse kovin onnellisen oloisena venaa siellä lenkin jatkumista
(Kirppu poikkeuksellisesti unessa, hence paikkistreeni).
Liedon kansalaisopiston koirahierontakurssilla oli ekalla kerralla mukana Luumu.
Rauhoittui 10 minuutissa, kyljelleen sain ehkä puolen tunnin jälkeen.
Tokalla kerralla mukana oli Mooi, joka ei rauhoittunut ikinä,
mölisi lähes koko ajan ja sain kyljelleen kääntämällä :DD
Teki tosin ihan täydellisen käy siihen -treenin tunnin alussa,
kun kävin salin toisella puolella maksamassa monisteet.
Olkkaritreenissä ollaan viikkohaasteidemme lisäksi tehty mitä nyt kullekin on tarpeen. Luumun kanssa ollaan panostettu kaukoissa enemmän tekniikkaan for real, for real. Eli koska kriteeri on että ei liikuteta takajalkoja, niitä ei liikuteta. Luumua ei voi näissä palkata mistä vaan hyvästä asenteesta, koska se oikeesti osaa nämä vaikka unissaan. Joskus pari vuotta sitten tehona rummutettu seiso-istu on Luumustakin nykyään hauska temppu, ja jos sen kanssa jotain joskus erehdyn sheippaamaan, se tarjoaa sitä ihan ekojen joukossa. Lisäksi Luumu on olkkarissa tehnyt peruutuksen käännöksiä, ja ollaan myös tässä testattu ja hyväksi koettu oikean käden vips-palkka.
Tommonen aika hemaiseva tsatsikikakku tuli väännettyä treenipaltsuun,
mut pakko sanoo, et näyttää paremmalta kuin mitä loppujen lopuksi olikaan.
Niin on ollut nättiä väriä luonnossa!
Oon automatkoillakin mylvinyt tasaiseen tahtiin Kirputtimelle takapenkille:
"Syksy! Keltaiset lehdet! Niin on nättiä! Kaaaaaunista! Ooh!"
Luumun toipumisen jälkeen pellolla ekaa kertaa.
Mooi on sopivasti fleksissä oman fyssarikäyntinsä jäljiltä (as good as new),
mikä sopi tietty omaan henkiseen hyvinvointiinikin paremmin
(nää kaks pellolla samaan aikaan irti on tällä hetkellä kahdeksan raajaa liikaa,
jotka voi mennä pahemman kerran solmuun).
Nättiä on!
Luumun osalta vähän hooceemmin sairasteltu alkusyksy muuttui kuitenkin kaikkien mielenrauhan onneksi normiarjeksi hyvinkin pian. Siinä oli tosiaan se yhdellä metsäpyrähdyksellä todennäköisesti paikoiltaan lipsahtanut varvasjänne. Kipee homma, mut menee itsestään paikalleen eikä vaadi mitään sen kummempaa. Noin viikko tämän jälkeen kävi se arpikudoksen kipeytyminen lihaskalvokäsittelyn jäljiltä. Kun oltiin tästä vielä saikkarilla, Luumu - uskokaa tai älkää - liukastui täällä sisällä remmottuaan yhtenä iltana tohon ovelle vastaan, ja täräytti pahemman kerran vasemman kyynäränsä. Huh. Niin kipee se ei ollutkaan hetkeen ollut, ja arvaatte varmaan että mullakaan ei mennyt tuolloin pääkopallisesti kamalan hyvin. Onneksi päästiin asappia ortopedille, ja alettiin mitä pikimmin suunnitella Luumulle tyyliin jotain michelinmiehen pukua. Miten voi siis joku koira olla noin onnettomuusaltis?
Mooille on peura maistunut.
... on Luumukin syönyt, mutta paremmin sille maistuu makkara laavulla :D
Sittemmin Luumu on näistä sattumuksistaan palautunut ja ollaan omaksikin yllätyksekseni päästy elämään taas ihan normaalia elämää. Ja oikeastaan enemmän kuin normaalia, lähes paranormaalia! Koska nyt on niin monesta tuutista tullut sitä informaatiota, että se on hyvässä kunnossa ja jos se lakkaisi telomasta itseään, se voisi elää ihan tavallista koiranelämää irti liikkumisine ja treeneineen. Ni mäkin oon ihan hirveesti tehnyt töitä, etten mä kääri sitä koko ajan kuplamuoviin. Se on päässyt pellolle ja olkkaritreenin kautta ihan oikeisiinkin treeneihin. Se on ollut laavulla ja juossut pää viidentenä raajana Kuusiston pururataa edestakaisin. Ja voi että se on ollut onnellinen. Todellinen onnenpossu.
Kyllä taas vakuutusyhtiö kiittää, kun Luumu rellestää.
Sallin itselleni pikaisen blogipäivityksen ennen tiistaipäivän rientoja. Katsotaan mitä saan aikaiseksi tiukassa yhden (!) tunnin tavoiteajassa! Tiukkaan aikatauluun sopien käydään vähän läpi mitä ollaan viime aikoina Mooin kanssa treenattu. Trikoolätsän nosto itselle ainakin siitä, että treenit ovat pysyneet lyhyinä, toistomäärät minimissä ja fiilis pääosin katossa. Treeniryhmän kontaktihaasteen jälkeen framilla oli maahanmenot, ja ne ovatkin kehittyneet ihan hurjasti yhdessä kuukaudessa, joka on kerinnyt vierähtää Lahden Oili-päivästä. Sivulta maahanmenoihin saatiin vauhtia ja vakautta etunamia käyttämällä. Väliin ollaan saatu myös toistoja ilman namia, mutta näitä ei vielä uskalla montaa ottaa. Maahanmenoja ollaan tehty myös peruuttaen (liikkeestä maahanmenoja ajatellen), ja ihan viimeksi Liedon keskustassa lauantaina aamupäivällä treenaillessamme nämä oli ihan k ä s i t t ä m ä t t ö m ä n hyviä. Luumu sai myös tehdä maahanmenoja joku pari viikkoa sitten olkkarissa, ja vaikka ne ei ole sille mikään ongelma pitkään aikaan olleetkaan, tuli tehostetulla treenillä lisää terävyyttä sillekin. Mitäpä ei pikku possuttimet tekisi paljon palkan eteen.
Oon kyl ihan näin hilkulla heittämässä koko järkkärikokoonpanoa mäkeen. Käytiin Mooin kanssa taas tänään vähän valokuvailemassa, eikä saatu tälläKÄÄN kertaa aikaiseksi vissiin yhtäkään hyvää kuvaa. Nämä kuvat on toukokuulta (joo ei oo hyviä nekään, koittakaa kestää).
Paikkista ollaan yritetty muistaa tehdä, ja siinä on kyllä tosi kivaa mielentilaa saatu kaiveltua. Ei minkäänlaista epävarmuutta tai muuta epätoivottua. Toki sillä on siinä edessä namit, mutta ainakaan tällä hetkellä ne namit ei tunnu olevan mitenkään ihan järkyttävän suuressa roolissa kuitenkaan. Vieraampien koirien kanssa ei edelleenkään olla päästy juuri treenaamaan.
Nouto on kans pienen tauon jälkeen treenisuunnitelmassa. Pitäminen on yhtä hammastikkutehtailua. Uudet kapulat pitäis TAAS ostaa asappia. Aloitettiin TKK:lla viime viikolla kurssikin, jossa treenattiin just pitoa viimeksi. Koitettiin siellä kasvattaa kestoa ihan tositositosi lyhyissä pätkissä (että saatais palkattua ennen kuin ehtii yhtään mälvästä). Vähän mahdottomalta tehtävältä vaikuttaa. Parhaiten saan sen pidon toimimaan tällä hetkellä, jos otan häiriö-/luopumisnamit heti alusta alkaen esille siihen. Tällöin pitää tosi siististi ja varovasti, tosin tilanne on muuten niin keinotekoinen, että en tiedä onko siitä pidemmän päälle mitään iloa. Nostoista ja palautuksista olen yrittänyt palkata eri matkan päästä (saa tiputtaa), mutta pelkäänpä jääneeni tässä itse vähän jumiin. Viimeisimpänä kikkana ollaan tehty kapulan nostoa maasta ja siitä suoraan seuraamaan tulemista. Nämä on itse asiassa tosi kivoja. Siinä on sellaista kivaa keskittynyttä mielentilaa ja pitoonkin olen tässä tyytyväinen. Ihan sivulle palautuksista tultiin viimeksi siihen lopputulemaan, että tekniikasta ei saa nyt antaa yhtään harmaata. Kesään nähden itse perusasennotkin on parantuneet tosi paljon, joten voi ihan hyvällä omatunnolla nillittää sivulletuloista myös kapulan kanssa.
Puutarhahommissa
Tunnarin kanssa ei olla edistytty, kun vasta tajuttiin aloittaa treenaaminen Oilin ohjeiden mukaan. Tai ylipäänsä siis tunnarin treenaaminen. Mitä ollaan opittu? Älä laita kapulaa piiloon mihinkään liian hankalaan paikkaan, sillä uskokaa tai älkää, Rituliina ei halua laittaa naamaansa mihinkään kovin oksaiseen ryteikköön. Pelkää varmaan möllöttimiensä puolesta, mikä on tietysti ihan järkevää. Viimeksi tehtiin niin, että vimpalla toistolla oma oli lehtikasassa muiden joukossa, ja siellä oli myös muita (tyhjiä) lehtikasoja. Tosi hyvin toimii, mutta enemmän pitäisi repiä itseään treenamaan tätä. Ihan helposti saisi kotipihallakin toistoja, mut kun ei niin ei.
Nää kaks tykkää saippuakuplista yhtä lailla.
Oliko jotain muita liikkeitä vielä? Hei kiertäminen! Joku muistanee vielä leirin jälkeen heinäkuussa, kun ihan tosissamme koitettiin Mooin kanssa lyödä viisaita päitämme yhteen tämän hoksaamiseksi - mikä meni lähinnä puupäiden kolisteluksi noin muuten. Sittemmin kun ei vaan treenattu (aina hyvä idea!) ja kokeiltiin tauon jälkeen ulkokentällä kunnon tötsien ja avaran tilan kanssa, saatiinkin homma hoksottimille asti suht nopeasti. Varsinkin nyt viime treenien jälkeen voin ihan käsi sydämellä todeta: Mooi osaa kiertää! Vielä tässä on toki käsiapua ja lähettävää liikettä noin muutenkin. Mut alkeet on hallussa.
Huh! Treeniasiat tuli käsiteltyä parissakymmenessä minuutissa, varmaan ennätys! Huomenna meillä alkaakin thö Kurssi, joka tuli nopsaan täyteen _todella_ motivoituneista tokoilijoista. Saas nähdä mitä me lokakuuksi kaikkien päänmenoksi keksitäänkään :D Ei vaan ihan vaaaaltavan palkitsevaa itsellekin päästä pitkästä aikaa kouluttamaan, kun porukka on kerran noin innoissaan. Yritän tehdä parhaani odotusten täyttämiseksi. Ja jos mulla menee sormi suuhun haasteiden edessä, Mooi harhauttaa söpöstelemällä ja Luumu possuttelemalla. Jos siis otan Luumua ylipäänsä sinne mukaan ollenkaan...
Tosiaan viime postissa olin jo kaivamassa Luumulle kovaa vauhtia monttua, mutta niin vaan ortopedillä vääntelyiden, paineluiden ja juoksuttamisten jälkeen todettiin, ettei jäbässä ole mitään häikkää. No tokihan siis jotain on, kun kerran toinen on täällä ontuillut välillä jopa ihan kolmijalkaisuuteen asti. Arvion mukaan Luumulla on kipeytynyt se oikean olkapään pehmytkudoksessa oleva arpikudos siitä fasciaterapiasta. Se on Luumun akilleen kantapää, minkä olin itsekin jotenkin onnistunut jo unohtaa, kun pitkään sitä ennen oltiin keskitytty vain selkähommiin. Pitäisi jatkossa muistaa lämmittää kauratyynyllä olkapään alue, jos sitä ollaan hoidattamassa jotenkin vähän ekstrememmin. Kuitenkin siellä ortopedillä ollessamme liikkeissä ei näkynyt mitään täydellisyydestä poikkeavaa, ja Luumu sai muutenkin kehuja siitä että on kovin pehmoinen, joustava ja vaa'an mukaan kaksi kiloa vuodenvaihdetta lihaksikkaammassa kunnossakin. Paino tosiaan putosi sen vuoden takaisen pitkän kuntoutusjakson aikana pari kiloa kun anaerobinen liikunta jäi lähes vallan. Nyt kun ollaan kevään ja erityisesti kesän ajan päästy liikkumaan ja treenaamaankin huolettomammin, lihasmassa kertyi huomaamatta takaisin.
Ihan vielä ei kuitenkaan voitu huokaista helpotuksesta Luumun kanssa, vaikka tietysti kerkesin jo tulevia huvipuistoaikoja hehkuttamaan FaBossa. Vähän omaa tyhmyyttänikin otin Luumun viime viikolla TKK:lle tekemään "jotain pientä", ja sillähän hajosi se pallo siellä aakeella laakeella taas ihan siihen malliin, että meni jopa monen vuoden takaista vanhaa treenikaveriaan Rene-valkkaria hakemaan vähän leikkimään. Huh. Jotain pientä ei ole ikinä kuulunut Luumun repertuaariin, ja munkin pitäisi jo pikkuhiljaa tajuta tämä. Loppuviikosta se oli taas olkapäästä kipeä, liekö sitten reväyttänyt sen arpensa sitten tällöin enemmänkin. Ja edes loppuviikosta se ei ollut niin huonona kuin mitä nyt. Viikonloppu meni tosi pienellä liikunnalla, ja tuntuu että etenkin levon jälkeen se on tosi kipeä. Ortopediä taas konsultoituani laitettiin se nyt 10 päivän tulehduskipulääkekuurille, käytetään laserissa, liikutetaan vähän ja katsotaan miltä paketti parin viikon päästä näyttää. Vähän tässä maksellaan oppirahoja Luumun kanssa molemmat, sillä eihän siltä tietysti onnistu hiljaiselo edes täällä neljän seinän sisällä. Joka kerta kun joku tulee (yleensä iskä, monta kertaa päivässä,), ovelle pitää juosta raivomaan kuin sieltä olisi tulossa vähintään itse Paholainen. Vaikka tätä olkapääasiaa ei ole meillä takana nyt kuin pari viikkoa, muistuu hyvin mieleeni ne reilun vuoden takaiset fiilikset, kun pehmytvauriota yritettiin ekaa kertaa saada kuntoon. Eikö se aina rykinyt noi portaat alas tai jäniksen tai kissan perään tai muuten vaan koheltanut jotain. Huh että se olikin pitkä tie. Tällä hetkellä tietty itseä ahdistaa, kun toinen on kipeä, mutta toisaalta mulla on entistä varmempi fiilis siitä, että kyllä se joskus kuntoon tulee. Eri asia on kuinka kauan se pysyy kunnossa. Niitä ortopedin leimakortteja odotellessa siis!
Tekisi vaan mieli sulloa tää kevythäkkiin pariksi viikoksi. Avata se sitten parin viikon päästä ja todeta että hyvä tuli. Heh. Voisko niin vaan oikeesti tehdä?
