Narttumatikkaa

Resurssi tässä kirjoittelee, moi! Tuossa kerkisi olla paljonkin kivan mielentilan peltolenkkejä, ennen kuin tuli nää taikatalvikelit, joista Narnian velhokin olisi kateellinen. Ihan totta. En tämmöisiä kelejä muista kuin lapsuudesta, saati joulukuussa vielä! Just kun menin ostamaan sen Haaklööfssin vedenkestävän kuoritakin (ja itse asiassa sitähän voi edelleen käyttää, kun vaan pukee lämpimämmin alle). Mut en tosiaan valita. Mun puolesta näitä voisi kestää juhannukseen saakka, jolloin tulisi päivässä helle. Kiitos!

Niin pakkohan on ollut myös kaivaa kamera naftaliinista. Ollaan kaikki Kirppulasta myöten tarvottu tuolla metsissä ja hangissa. Ja kun lunta vaan päivä toisensa jälkeen edelleen tuli, rupesi possuttimillakin maavara loppumaan kesken. Maanantaina kun oli kaunis auringonlaskukin, olin kaukaa viisas ja ulkoilutin koko lössin erikseen. Sain upeita kuvia, joiden ansiosta yksin jaksan taas kuvata koko ensi vuoden ilman ainuttakaan menestyksekästä otosta (muistuttakaa muuten mua tästä sitten...). Tiistaina oli vähän painavampi hanki, mutta koska kohtalaisen valoisaan aikaan vielä pellolle kerittiin, olihan se mentävä. Ja kameran kanssa. Mikä suuri virhe!

Tää kuvasarja on Luumun mielestä story of his life :DDD

Mooi aina etuilemassa. Siis etuilemassa!

Blogia pidempään seuranneet kenties muistavat, että meidän peltolenkkeily ei ole aina ollut yhtä auvoa sen jälkeen, kun Mooi muutti taloon. Aluksi meni tietysti hienosti. Koirat juoksivat keskenään hyvässä hengessä ja kaikilla oli kivaa. Tätä ei kestänyt montaakaan kuukautta (viikkoa?), kun satunnaiset rähinät alkoivat. Ja aina siis siellä pellolla. En oikein kerennyt kunnolla ymmärtämään tätä ongelmaa ennen kuin Luumu jäikin pidemmälle sairaslomalle, jonka aikana se ei liikkunut moneen kuukauteen, varmaan vuoteen irti. Tai jos se oli irti, ne eivät kumpikin olleet samaan aikaan irti just siitä syystä, ettei se mene hulluksi kilpajuoksuksi, jolloin Luumu taas rikkoo itsensä. 

Mä olin ajatellut, että rähinöiden perimmäinen syy on varmaan siinä, että kun Luumulle oli niin tärkeää jäädä alkuhepuleiden jälkeen kyttäämään multa palkkaa (jota olin tottunut irti lenkkeillessä jakelemaan reilulla kädellä), niin se ei kestänyt sitä kun Mooi edelleen kävi sitä kinuamassa juoksemaan. Sanoi sille siitä ja sitten Mooi sanoi takaisin: soppa valmis ja ei muuta kuin syömään. Sittemmin mietin että onhan se toki voinut jo tuossa kohtaa olla kipeäkin, että jos sen takia tulee sanomista Mooin kanssa.

No, nytpä olen saanut oikein kyseenalaisella etuoikeudella seurata tätä jännitysnäytelmää ihan eturivistä, kun sama kaava on viime lenkeillämme toistunut. Nyt kun Luumu on ollut niin valtavan hyvässä kunnossa (kopkop), olen melkein joka toinen päivä ellen useamminkin pyrkinyt ulkoiluttamaan niitä irti. En tokotreenipäivinä tosin. 

Useimmiten kaikki on mennyt tosi hienosti, eikä koirien välillä ole tullut sanomista yhtään. Tämä on tosin vaatinut sen, että en ole palkannut niitä yhtään, en ole kutsunut niitä luokse ja vapauttanut jälleen uudelleen tai oikeastaan ylipäänsä kiinnittänyt kumpaankaan mitään huomiota. Kävellyt vaan mykkänä eteenpäin tai jopa puhunut puhelimeen (tai kuvannut noita videopätkiä itsestäni puhumassa Facebookille). Niin ihan hirveesti ette ole nähneet riemukkaita peltolenkkikuvia (järkkärillä kuvattuna), koska tämä aina tarkoittaa sitä, että pysähdellään, poseerataan, käskytetään ja palkataan. Ja vaikka mä yrittäisin kuvata noita ilman että sinänsä ottaisin niihin muuta kontaktia, ei auta. Luumu on meinaan niin ehdollistunut siihen, että kun kamera on mukana, kannattaa juoksennella edestakaisin polkua pitkin pois päin ja taas luokse. Se on aina hyvä mahdollisuus palkkaan (joka on siis todellakin tavoittelemisen arvoinen kuivaakin kuivempi nappula).

Niin nyt sit kaikki vaan eskaloitui viime tiistaina, siis eilen. Vitsi alkoi muutenkin valo loppua, joten ihan yhtä hyvin olisin voinut laittaa sen kameran takaisin kassiin ja olla tyytyväinen niihin upeisiin auringonlaskukuviin, jotka olin just edellisenä päivänä onnistunut nappaamaan. Mut ei. Ja ihan pelkän tyhmyyden ja peräänantamattomuuden lisäksi mulla oli tässä kyllä myös sellainen ajatus, että niitä ongelmia ei kannata paeta mihinkään, vaan rohkeasti koittaa selvittää niiden alkuperää ja sit ratkaista ne. Mä oon ihan tarpeeksi monta hienoa lenkkiä jättänyt kameran tarkoituksella kotiin, ettei vaan kelleen tuu mitään sanomista kenenkään kanssa.

Mä oon vielä palkannut ne maailman tylsimmillä nameilla ja kummallekin tasapuolisesti. Ensin istutaan nätisti, sitten vielä jopa luovutaan niistä nameista ennen kuin kumpikin saa omalla nimellä ottaa sen siitä kämmeneltä. Ihan rauhallisesti, ei todellakaan mitenkään kiihdyttävästi. Mä jopa jätin paljon palkkaamatta ja tyydyin vain kehumaan tai silittämään. Kumpaakin tasapuolisesti. Mut jumankauta sitä rähinää tuli. Ne on aina näiden "palkkaamistilanteiden" jälkeen. Kun ne lähtevät siitä juoksemaan, ne aukovat toisilleen päätä niin että heikompaa (mua!) hirvittää. Mä myönnän että mulla on ihan nollatoleranssi minkään koirien äänellä tapahtuvan kommunikoinnin suhteen silloin kun se kuulostaa rähinältä. En mä edelleenkään tiedä miten tosissaan ne on, mutta mua hirvittää, ni se riittää. Ja sit mää rääyn siellä perässä. Ja kun mä reagoin, Luumu passivoituu. Se laamautuu aivan, mikä sit taas nostaa vielä enemmän Mooin kierroksia. Mikä sit taas nostaa vielä enemmän mun kierroksia. Ja sit Luumu seisoo siellä ihan paskat lahkeessa et taas noi nartut tappelee, viddu.

Positiivista tässä on joka tapauksessa se, että mä pystyn kuitenkin omalla äänellä vaikuttamaan kaiken tällaisen hölmöttelyn loppumiseen. Mut toki mitä kauempana ne on ja mitä korkeammalla ne kierrokset on, sitä kauemmin se kestää. Ja aijumalauta mä hajoilin siellä pellolla eilen. Mulla paloi pinna niin ärkeleesti, että siinä kohtaa kun se paloi, mätkäsin Mooin siitä Luumua härkkimästä sinne hankeen ja lähdin tarpomaan ihan kädet puuskassa kokonaan toiseen suuntaan. No eikö ne tuu sieltä kummatkin perässä että jee hei mikä uus leikki tää nyt on. Mä olin niin vihainen, et mä vaihdoin taas suuntaa, ja voitte vaan kuvitella et en mä niitä nyt pakoonkaan tietty siellä pellolla päässyt. Lähdettiin kuitenkin oikoreittiä pitkin kotiin. En puhunut kummallekaan koko paluumatkana enää mitään ja kytkin ne kiinni täydessä hiljaisuudessa. Juumalauta. Ainut hetki mun päivästä kun mä voin todella rentoutua. Tiättekö kun me lähdettiin tälle lenkille, mulla soi kulkuset päässä enkä voinut muuta kuin hymyillä katsellessani kaikkea sitä puiden oksille kinoutunutta taianomaista lunta. Ja sit mä kömmin yltä päältä hiessä sieltä pellolta vain huomatakseni, että siinä ladon kohdalla on ollut jotain fakin lintubongareita, jotka on varmaan kuulleet kaiken tämän jumalattoman meuhkaamisen (omani siis). Tähtihetkiä, niitä on kuulkaa koiranomistajuus täynnä. Jotka väittää muuta, valehtelee.

Moo-i, tää oli se kodak moment!
Mut se meni jo.

Kyllähän se ketuttaa kun oma hermo menee. Lasten ja eläinten kanssa se ei saisi mennä. Mut se vaan joskus menee, eikä sille mahda mitään. Mut onneksi tässä hätiin tulee mun supervoimani: analyysi! Palattuani tämän rentouttavan peltolenkin jälkeen taas sorvin ääreen ja lopetettuani työt vihdoin vähän ennen puoltayötä, sain onneksi konsultoitua taas Elinaa (tähän semmoinen hikeä otsalta pyyhkivä hymiö) mesen välityksellä. Että oliskos kuitenkin aika normaalia käyttäytymistä. Oliskos kuitenkin kyse kahdesta koirasta, jotka on niin samanlaisia että ne on vähän turhankin samanlaisia. Että kontekstista päätellen minä ja mun huomioni ja mun palkkani olemme resursseja. Ja vaikka ihminen näkee asian niin, että kummatkin saa saman verran, koira (tässä kohtaa ahne narttu) näkee sen niin, että kaikki minkä Luumu saa, on häneltä pois.

Ihan tosi loogista. Lisäksi tässä on vielä se aspekti, että kun me ollaan nyt käyty olemassa irti niin usein, niille on yhdistynyt siihen nyt vähän vääränlainen mielentila. Kierrokset on varmaan liian korkella jo siinä vaiheessa kun ulko-ovi aukeaa. Saati kun ne tajuaa et ihan oikeesti me ollaan menossa pellolle (se on itse asiassa muuten selvää varmaan jo siinä kohtaa kun me lähdetään kotoa; yleensä aina kun Kirppu ei lähde vaunuilla mukaan, me mennään pellolle, jippii ja nupit kaakkoon). Juokseminen kiihdyttää entisestään, ja sit kun siihen tulee toi mun huomion kyttääminen puolin ja toisin, ollaan kaikki yhtä kiihtynyttä myttyä siellä. Paitsi sitten kohta Luumu, joka on vaan ihan stressissä rukkaparka, koska nyt äiti suuttui. Koska yritän nähdä aina sen kultaisen reunan, on tämäkin tavallaan iloinen ongelma. Mä aina mietin ennen toista koiraa, että mä en ainakaan halua sit joskus, että kun tulee toinen koira, että siitä tulee sen koiran koira. No ei tullut. Kyllä ne on molemmat mun koiria niin paljon, et voisivat vähän vähemmänkin olla.

Luumu näyttää: näin juostaan kohti kameraa (ja palkkaa). 

Noniin. Ollaan siis hyvissä väleissä täällä kaikki taas. En aio säikähtää edelleenkään tätä resurssiasiaa (jos se nyt sit on sitä), vaan rohkeasti mennä, kulkea ja valokuvatakin. Lääkkeeksi kokeillaan nyt, että kun kierrokset nousee, Mooi tulee hetkeksi hihnaan. Sille tulee sellainen jännä ilme näissä, kuin se katselisi Luumua kuin saaliseläintä. Lisäksi sitä varmaan vähän vituttaa, kun se ei saa Luumua juoksemalla kiinni. Ja kun saa, sille on vaikeampaa jättää asia saman tien siihen. Siksi Mooi. Se saanee uuden mahdollisuuden hetikohta, ja fiksuna likkana ymmärtää kyllä pian syy-yhteyden. Toki nyt alkuun mä voin märehtiä onnellisuudessa näiden saamieni loisto-otosten ansiosta ja pitää vähän taukoa kameran kantamisesta lenkillä. Sit pikkuhiljaa kokeilla taas ja ihan vähän vain kerrallaan (ei koko pelto-osuutta vaan vaikka ihan yhden kaks kuvaa). Kyllä se siitä, kyllä se aina siitä.

Mooilla se fokus... 

... öh, ei ole aina ihan yhtä intensiivinen.