On rankkaa olla tonttumies

... eli possuttimien pikkujouluevankeliumi. Ei herkille.

Lapsi on vihdoin sen ikäinen, että alkaa hoksata joulun taikaa. Ymmärtää riemuta, heti aamusta silmät säihkyen sännätä avaamaan joulukalenteria. Ihmettelemään luukuista avautuvia kuvia. Ottamaan avoimesti vastaan taian ja tunnelman, lapsuutensa joulun.

Tonttu ilmestyi joulukuun ensimmäisen päivän aamuna. Ilmeettömänä ja sanattomana se istui lapsen syöttötuolissa. Punainen huopalakki terhakkaana kohti taivasta sojottaen, pyöreä nykerönenä ujosti ja vähän uneliaastikin lakin alta pilkistäen. Valkoinen parta pehmeänä ja silkkisenä kuin vastasuitun yksisarvisen harja. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Ruokahuoneeseen vieviä rappuja laskeutuessaan lapsi huomasi tontun jo kaukaa. Hän hihkui ja säteili ja lähes leijui loput raput. "Hou'upukki! Ihana! Kykkää hou'upukitta, haji hou'upukkia!" (Joulupukki, ihana, tykkää joulupukista, hali joulupukkia.)

Sittemmin "Puain"iksi nimetty (punainen) kotitonttu on aamuisin ilmestynyt tuoden mukanaan pipareita, ja antoi se kerran pikkuautonkin. Kekseliäs pieni veitikka tämä Puain. Emme koskaan tienneet mitä sille olisi seuraavana aamuna juolahtanut mieleen puuhata. Viikossa tontusta olikin tullut lähtemättömästi osa perhettä. Kaikki ne halaukset, kaikki ne yhteiset leikit. Lapsi saattoi kuljettaa Puainia mukanaan pitkiäkin aikoja, ja tonttu tunsi pohjatonta onnea löydettyään vihdoin oman perheen. Illan tullen Puain jäi takkahuoneeseen, josta se taas aamulla löydettäisiin uudet kujeet mielessään.

Oli itsenäisyyspäivä, joulukuun kuudes. Auringon kalvakat säteet kimmelsivät matalalta hiljalleen maahan leijailevien lumihiutaleiden läpi. Taivas ei ollut minkään värinen ja samalla siinä oli kaikki maailman värit yhtä aikaa. Kohta musta maa peittyisi pumpuliin, mitä keveimpään vanuun. Suomi sonnustautuisi syntymäpäiväjuhliaan varten valkoiseen.

Kello läheni neljää, ja äiti tarkasti kodin joka nurkan vieraiden alta. Jouluvalot oli juuri ripustettu keväällä pyöreäksi parturoidun kuusen ympärille. Perinteikäs valonauha kiersi myös kulmastaan repsahtanutta huvimajaa. Ulkotulet loimottivat olemattomassa tuulessa liekin kadotessa henkäyksinä pakkasen pikkuhiljaa kipristämään ilmaan. Hämärä kiihdytti hiivintäänsä, muuttui pimeydeksi, jota tähdittäisivät tuhannet tienoon puutarhoissa, omena- ja kirsikkapuiden oksilla ja kuisteilla kimmeltävät lamput.

Lapsi nukkui vielä poikkeuksellisesti päiväuntaan. Äiti antoi tämän nauttia nokostensa viime hetkistä ennen vieraiden saapumista. Nautti samalla itse hiljaisuudesta, jota tahditti rauhoittava tuhina. Majesteetillinen suklaakakku oli jo nostettu hyvissä ajoin tarjoilupöydälle, kuten ohjeessa neuvottiin. Vielä viimeinen silmäys olohuoneeseen, ja 100-vuotisjuhlat voisivat alkaa. Mikään ei voisi tänään mennä pieleen.

Äiti napsauttaa olohuoneen kattovalaisimen päälle. Valon kirkastaessa pimeän huoneen, hän pidättää huomaamattaan hengitystään parin sekunnin ajan. Jos valkoiseen oli peittynyt piha, niin oli olohuoneen lattiakin. Paksulla villamatolla lepäsi tukoittain vanua. Valkoista, pehmeää ja hirvittävällä tavalla irrallista. Isoja kourallisia ja pienempiä hahtuvia. Osa vielä kosteana, kulmahampaiden lävistämänä. Äidin silmät kiertävät huonetta hitaasti, nopeasti, sykäyksittäin, selällään. Hän ei tajua. Ei vielä.

Vanun lisäksi lattialla on kahvipaketillisen verran jotain hienoa harmaata, kissanhiekkamaista rouhetta. Sitä on joka puolella, eniten ehkä TV-tason alla. Vitriinin alla, sohvan alla, kahvipöydän alla. Kaikkialla. Äiti ei vieläkään tajua. Hän etsii katseellaan erästä pehmojänistä, jolla on massava vartalo ja pitkä, vaalea karva. Mutta se ei ole pehmojänis. Kun äiti näkee valkoisen vanun joukossa repaleista punaista huopaa, hän vihdoin tajuaa. Punainen kaiken sen valkoisen keskellä, kuin pakkashangelle kuutamoyönä teurastettu jänis. Paitsi ettei se ollut jänis. Se oli Puain.

Tarinasta olisi puuttunut vielä suupieliään kylläisenä lipova kettu, joka röyhtäilisi tontun partahaivenia metsän siimekseen luikkiessaan. Tarina ei kuitenkaan kerro kuka tai mikä tämän pikkujouluisen veriteon takana on, mutta syyttävä sormi osoittaa jompaakumpaa perheen petoeläimistä, joita myös lemmikeiksi kutsutaan. Niitä, jotka kaikessa rauhassa vetivät sikeitä yläkerrassa tuhisevan lapsen kainalossa. Jos oikein tarkkoja ollaan, pienen punavalkoisen hengitys taisi kuitenkin haiskahtaa vähän tontunlihalta.

Yeah, on rankkaa olla tonttumies.

Yeah, it's hard to be a tonttu.

Luumu photobombaa! 

Not to worry.
Äiti sai tontun ruumiin siivottua ajoissa pois. Sitä ei nähnyt lapsi eivätkä vieraat.
Cittarista ostettiin sittemmin uusi tonttu, ja tapaus jäi historiaan lähinnä hupaisana anekdoottina,
ei traumatisoivana itsenäisyyspäivän tonttumurhana.
Kakku oli hyvää. Sitä on huomiseksi tulossa lisää, kun äiti viettää treeniporukkansa kanssa omia pikkujoulujaan.

No hard feelings, Puain.