Arjen komiikkaa

Mikä siinä on ettei kalenteria saa pidettyä tyhjänä? Yhtenä päivänä tällä viikolla mulla oli sovittuna menoja koko päiväksi oikeastaan kahdenkin päivän tarpeisiin, ja vaikka ne oli kivoja menoja, pää höyrysi jo puolivälissä. Kun pitää aamusta asti suunnitella heräämiset, koirien ulkoiluttamiset, lounaat ja päiväunet siten, että keritään PetVettiin tsekkaamaan Mooin möllöttimet. Että keritään sieltä suoraan puoli tuntia myöhässä jo tässä kohtaa aikataulusta tipauttamaan Kirputin mamman työpaikalle > hoitoon. Että keritään siinä jumaleissönin ruuhkassa (lumisade ja kelin tippuminen nollaan = total disaster liikenteessä) tiputtamaan Mooi kotiin, ulkoiluttamaan vielä nopsaan kummatkin (erityisesti koska just tällöin Luumulla oli armoton ummetus) ja suuntaamaan takaisin tuonne Turun liikenteeseen päästäkseni viettämään rentoa iltaa teatteriin ja ravintolaan.

Siinä kohtaa kun ajelin jo aikataulun lähes kiinnikirineenä takaisin Turkuun päin, yritin vaan rauhoitella itseäni. Enää ei ole kiire. Aikaa on hyvin. Parkkipaikka löytyy varmasti. Mut kun se kiire on jo kerennyt melskata päänupissa koko päivän, sitä ei niin vaan karistetakaan. Tiedättekö sellaisen kiireen tunteen, kun tuntuu et edes silmät ei liiku enää. Suoritat vaan puoliautomaatiolla niitä hommia, kun toinen aivolohko pikkuhiljaa rapistuu siinä samassa. Riksrakspoks. Siinä ei auta yrittää mitenkään rationaalisesti hokea itselleen (Kirputtimen sanoin) että hyvin tässä käy, vaan pitäisi kyetä pysähtymään ihan kokonaan. Nähdä ne lumihiutaleet sieltä lumisateesta.

Yhtenä tammikuisena tiistaina vietettiin vapaapäivää Turun Portsassa. 

Having said that, kiireestä valittaminen lisää kiireen tunnetta. Aion silti jatkossakin valittaa kiireestä, koska kuten jännityskin, se usein laukeaa sen tunteen esille tuomiseen. Vaikka en valituksesta siis luovukaan, yritän silti jatkossa haastaa itseäni entistä löysäranteisempaan kalenterintäyttöasteeseen. Enemmän löysää, vähemmän äkkinäisiä ranneliikkeitä. Pitäisi oikeesti niitä "viivapäiviä", että vetäisi kalenterista vaan ronskisti yli päiviä, jolloin ei oikeesti tehdä mitään etukäteen suunniteltua.

Mut arjessa on kyllä omaa komiikkaansa, erityisesti kiireessä. Tosin se naurattaa ehkä vasta jälkijunassa, mut onneks edes silloin. Esimerkiksi tuolloin silmien liikkeetkin jähmettäneenä päivänä mä kävelytin Luumua useaan otteeseen tuolla pihalla, jotta se saisi kakistettua sen tavaransa ulos. Eihän se hauskaa ollut meille kenellekään, mut mä mietin et miks just tänään. Miksi just kaikista päivistä tän ummetuksen pitää iskeä tänään (miksi just kaikista päivistä edellisenä päivänä mun piti antaa sille pitkän tauon jälkeen ihan valtava rustoluuklöntti)?

Mut tän sadattelevan ja vähän huolestuneenkin tunnelman kyllä pelasti jälleen arjen komiikka, jonka tarjosi tällä kertaa luontoäiti. Siis kuvitelkaa. Luumu kyykkii siellä lumipenkassa jotain kymmenettä kertaa ihan tuskassa, kun noin kolmen metrin päähän lehahtaa fasaanikukko. No Luumu ei sitä juuri edes huomaa (ihan kuin olisi jotain tähdellisempääkin tekemistä), mut olisitte nähneet sen fasaanin ilmeen. Kun se tajuaa laskeutuneensa kolmen metrin päähän potentiaalisesta mestaajastaan. Se ei saman tien lähde lentoon. E-hei. Se kävelee hitain, hermostunein askelin eteenpäin ja oikeesti pyörittelee päätään. Jos se olisi osannut viheltää itseään rauhoittaakseen, se olisi sen tehnyt. Hahaha, siis miks mä en saanut tätä videolle..?

Nojoo, päivä päättyi onnellisesti meidän kaikkien osalta. Fasaani jäi henkiin, Luumu sai lopulta asiansa hoidettua ja mä pääsin ajoissa kaupunkiin. Sain kuin taivaasta suoraan parkkipaikan ihan aitiopaikalta, ruoka oli hyvää, seura erinomaista ja teatteriesitys ihan kuolettavan hauska. Olispa kiva useamminkin tehdä tämmöisiä normaalien ihmisten juttuja... eiku ainiin ne viivapäivät hei!

Mä en oikeesti ikimaailmassa tajunnut mitä ne ruuhkavuodet tarkoittaa, ennen kuin ne sattuivat omalle kohdalle. Toki kaikkeen pystyy ihan oikeasti vaikuttamaan itsekin. Ensinnäkin mitä lautaselleen haalii (joo tässä olen vähän kyseenalainen mestari kyllä), mutta myös miten kaikkeen suhtautuu. Jännään ilmiöön törmäsin itse kun tuossa loppusyksystä saatiin onnekkaasti sovittua Kirpun pappan ja fammun kanssa sellainen viikottainen hoitosysteemi, että K menee aina noin kerran viikossa koko päiväksi heille hoitoon, jotta voin itse keskittyä töihin tai nauttia omasta ajasta. Ihanaa.

Mut miten onnistuinkin tämänkin luksuksen tärvelemään just sillä suorittamisella. Miten tosiaan. Aluksi käytinkin suuren osan "vapaapäivästäni" työntekoon. Sitten hoksasin, että jos saankin työt tehtyä pakettiin jo viikonloppuna/maanantaina, voin käyttää koko hoitotiistain omiin juttuihini. Ihanaa, koko päivä vaan omille jutuille. Voidaan mennä koirien kanssa hallille, voin käydä ihan rauhassa salilla muinakin kuin lapsiparkkiaikoina, voin lähteä vaikka luontopolulle. Lopulta pitikin taas kerran eräänä maanantaina viheltää tämä mun pohdiskelupelini poikki, sillä huomasin että ajatukseni tämän vapaapäiväni suunnittelemiseksi kiersivät ihan valtavan uuvuttavaa kehää. Kävisinkö samalla reissulla salilla kun vien Kirpun Kaarinaan. Vai kävisinkö koirien kanssa lenkillä. Mihin ja pidänkö irti. Ottaisinko sittenkin vain toisen mukaan ja käyttäisin toisen sitten kotona. Ja menisin vasta sitten salille. Mut salille pitää ehtiä ennen kolmea, koska mulla on sellainen ale-sopimus sinne. Ja jos mä meenkin hallille, niin sit en kyllä kerkiä valoisaan aikaan luontopolulle saati salille. Ja auta armias jos oli jotain työhommiakin jäänyt.

Miten oikeesti ihminen saa vapaapäivästäänkin tämmöisen oravanpyörän? Huh. Nyt viime tiistaina kävin salilla (oli ihan rentoa) ja tietoisesti jätin koirat ihan lyhyelle lenkille. Oli pakkastakin, niin en potenut siitä huonoa omatuntoakaan. Ja ompelin. Join kahvia, tein pikkuisen olkkaritreenin (koska halusin, ei koska koin että se pitää suorittaa), askartelin Mooille etutassutargetin perusasentotreeniä varten ja ompelin. Kuuntelin Game of Thronesin ykkösosaa BookBeatista ja ompelin. En kerinnyt käyttää koiria enää toistamiseen ennen kuin Kirppu tuli kotiin, mut en potenut sitäkään.

Aina ei onnistu... 

Kirppu on menossa päiväkotiin joskus tässä ennen kesää. Ollaan jonossa yhteen ihan täydelliseen paikkaan, ja vaikka olenkin nauttinut olla kotona näin pitkään (hän on nyt kolme kuukautta päälle kahden vuoden), olen ihan valtavan hyvin sopeutunut tähän päiväkotiajatukseen. Joskushan (aikaa sitten, for crying out loud) ajattelin etten mä koskaan ikinä halua laittaa häntä hoitoon. Mut niin se Siperia opettaa. Kaikella rakkaudella, lemmellä ja halauksilla - me odotetaan kummatkin sitä päiväkotoilun alkamista täällä ihan halleluujameiningillä. Hän tulee taatusti viihtymään, ja mä teen taas suuria suunnitelmia unelmieni toteuttamiseksi kaiken sen vapaa-ajan aikana, jota mulla tulee sitten olemaan neljästä viiteen tuntia joka päivä. Joka päivä! Sithän me vasta treenataan, luontopolkuillaan, retkeillään, valokuvaillaan, päivitellään blogia ja rentoudutaan täällä päivät pitkät. Eiku... siis töitähän me täällä sit tehdään!

Mooi... 

Edelleen vaikka tämä ajanpuute saa mussa aikaan sellaisia ainainkeriankeisia piirteitä, mä nautin kamalasti tästä kaikesta. Tunnen kai olevani elossa jotenkin, kun toisen käden sormilla yritän henkeni kaupalla pitää mielenterveydestäni kiinni ja toisella yritän handlata tätä lössiä. Mä kuitenkin nautin edelleen työstäni ja kaikista sivuprojekteistani sekä erityisesti tämän hallitun (?) kaaoksen luomasta vapaudesta määrittää oma aikataulunsa. Ja kun eilenkin sain työt vähän odottamatta pulkkaan ennen illan tunteja, karattiin Mooin kanssa pitkästä aikaa vähän pidemmälle juoksulenkille Metsämäen kautta Ilmarisiin ja sieltä Loukinaisten kautta kotiin. Joku on rakentanut Härkätien alkuun ihan valtavan, siis sellaisen puolentoista ihmisen korkuisen lumiukon, ja sitähän Mooin piti vähän komentaa. Eipä aikaakaan, kun meitä vastaan tuli nainen ihan valtavan samojedinsa kanssa. Vaikka mä otan nää ohitustilanteiden onnistumiset ja epäonnistumiset turhankin henkilökohtaisesti, en kyennyt muuta kuin nauramaan Mooin reaktiolle tässä. Jumankauta, nyt se lumiukko on saanut jalat alleen! Arjen komiikka, se on mielenterveyden pelastaja.

Pitää näihin valokuvaushetkiin keksiä kyl jotain uutta,
koska kummatkin vaan hirveesti odottaa palkkaa ihan naamat mutrussa.
Hymyileviä kuvia oli ihan mahdoton saada,
kun poseeraaminen on se "pakkopulla"
joka pitää suorittaa sen siistin jutun saamiseksi
(usein vapautus pienen luoksetulon kautta palkalle). 

Kakolan portilla.