Aina kannattaa olla skarppina - Christan koulutuksessa

Olen menossa viikon päästä Riihimäelle kuuntelemaan Mia Skogsterin luentoa koirien tunnetiloista. Mielenkiintoista settiä luvassa varmasti, ja sitä varten onkin tyhjennettävä pää näistä edellisistä pohdiskelujen aiheista. Palataan kolmisen viikkoa ajassa taaksepäin ja sijainnillisesti Lahteen, jossa kaikki kiva tokoaiheinen häppeninki nykyään tuntuu asustavan (oikeesti, mä oon niiiii-in kateellinen kaikille lahtelaisille, hollolalaisille ja lähiseutulaisillekin, kun siellä on niin hyvät mahdollisuudet harrastaa ja saada huipputason valmennusta - en ehkä pääse yli tästä, pakko harkita muuttoa ;)). Kuten ensi lauantaina häämöttävässä Riihimäen tempauksessakin, meidän Lahti-päivässäkin itse matkanteko huipputyyppien kanssa saattoi olla jopa suurempi elämys taaperoarjen uuvuttamalle äiti-ihmiselle, vaikka saatiinhan me Christa Enqvist-Pukkilan tokokoulutuspäivästä myös hyviä vinkkejä tulevaan. 

Lokakuisia kuvia, kovin on vihreää vielä.

Nautin Kirputtomasta päivästä kynä sauhuten, joten tässä kohtaa lienee tarpeen muistuttaa taas bloggaajan mahdollisesti tekemistä virhetulkinnoista. Teksti sisältää myös runsaasti tokopäivän herättämiä omia ajatuksiani; kaikki mikä netissä lukee ei välttämättä heijasta todellisuutta, joten jättäkäähän ne punakynät penaaliin, jookosta.

Etupainoinen / edestä suora koira (sbt, nahkacollie) saattaa perusasennossa jättää toisen etutassun ilmaan, tätä välttämättä tiedostamatta. Koira tulee saattaa tietoiseksi siitä, että sillä on edessä kaksi jalkaa. Sama varmaan koskee myös sivulta maahanmenoja tapauksissa, joissa koira jättää ohjaajan puoleisen kyynärän aavistuksen ilmaan. Pään maahan laittaminen voisi auttaa koiraa ymmärtämään kummankin kyynärän merkityksen, eikä liikettä tarvitse hamaan loppuun asti pää maassa suorittaa. Se että koira korjaa kummatkin kyynärät alas ei välttämättä auta koiraa ymmärtämään, vaan sitä voi käydä vähän nätisti painamassa olasta > "hyvä maahan". Tee tämä koiran edessä, ettet joudu arpomaan onko ne kyynärät nyt maassa vai ei. Korkea vire ja korkea kontakti saa aikaan sen, että koira ajattelee vain päällään, ja se kroppa nyt vaan tulee mukana. 

Ns. staffiongelma on varmaan myös sellainen, jossa koira on erilainen tehdessään juttuja ohjaajan lähellä vs. ohjaajasta kauempana. Ainakin itse tunnistan eron Luumussa edelleen (tai silloin kun viimeksi ollaan treenattu/kisattu). Omasta täydellisyydestään ja loistavuudestaan sataprosenttisen varmana koirana se härskiintyy ollessaan musta kauempana, ja ajattelee ehkä, etteivät säännöt päde samalla tavalla (ehkä koska palautteen antaminen possuilemisesta kestää väkisinkin kauemmin..?) Jos se on possuttelemiseen taipuvaisella tuulella, sen on helpompi päästää sisäinen porsastelijansa vapaaksi ollessaan etäällä, esim. käymällä tsekkaamassa jonkun häiriön, mitä se ei mun läheisyydessä tekisi. On treenattava paljon sitä, että koira ottaa käskyjä vastaan myös kauempana.

Jotain on sentään hyvin tullut itse omassa tekemisessä sisäistettyä: Jos koira ei tottele (osaamassaan asiassa), se ei saa tulla sun luokse ennen kuin se on tehtävän suorittanut. Esimerkiksi kaukoissa koira ei saa jojoilla siinä ohjaajan luokse takaisin, vaan ohjaaja menee sen luokse "hei haloo nyt kuuntelet". En muista onko meillä Luumun kanssa ollut tätä kaukoissa enää pitkään aikaan, mutta pitkään tehtiin ruudun kanssa töitä, ettei tätä jojoilmiötä tulisi. Tässä pitää myös ohjaajan astua vähän sinne fyysisesn epämukavuusalueen puolelle, sillä helppoahan se olisi koiran antaa jolkotella siinä ympäriinsä (vs. kävelet sinne itse ja näytät sille koiralle mitä sen pitikään siellä tehdä). Jos koira tekee väärin, se joutuu tekemään tuplasti enemmän. Älä kuitenkaan anna sille liikaa mahdollisuuksia, vaan puutu heti > "hei hei nyt kuuntelet". (Mun vakio taitaa olla "nyt korvat päälle siellä".) 

Sano koiralle selkeästi mikä ei ole sallittua. Esimerkiksi sivulletulossa jos se ei tule hyvin, sano sille ettei tule kuuloonkaan. Älä kalastele koiraa, vaan sano tarkkaan mitä haluat. Eli jos koira on passiivisempi, älä kalastele tai taputtele reittä sivulletulon merkiksi tms. Tässä korostuu oman reaktion vaikutus koiran toimintaan. 

Jos paikkiksessa ongelmana on pään pyöriminen, vahvista ensin mitä haluat. Kielto tässä lisää vain levottomuutta. Kun koira tietää mitä sen pitää tehdä, sitä voi alkaa kieltää siitä mitä sen ei pidä tehdä. Kaiva itse erikseen kaikenlaisia virheitä esille (tassu liikkuu, pää pyörii jne.). Kun tehtävä saadaan selitettyä koiralle kunnolla, levottomuutta ilmenee paljon vähemmän. Lisäksi jos koira käy kovasti kierroksilla, virettä tulee ensin laskea, sillä korkeassa vireessä se ei välttämättä edes tajua mitä se tekee. 

Jos koira yliyrittää seuruussa, koiraa ei voi kieltää siitä, koska se yrittää entistä kovemmin. Rentouden kautta yritetään ratkaista, ja voidaan itse vaikka kävellä vähänä pidemmällä askeleella. (En ihan kamalasti perehtynyt tähän asiaan, koska, no. Mulla on staffeja. Ne ei yliyritä, tai ainakaan tämä mun ensimmäinen koekappale ei ole koskaan sitä tehnyt.)

Niin kauan kuin se koira tarvii sen jeesin (käsiavun), se ei ole sisäistänyt sitä käskysanaa vielä. Liittyy aika hyvin Mooin perusasentotreeniin. En mä edelleenkään ole varma onko se sisäistänyt sitä vai ei. Ehkä pitää vaan joskus kesken sen unia mennä vaan tohon lattialle seisomaan ja pelkällä käskysanalla katsoa mitä tapahtuu. Saattaisi olla muuten ihan jopa videon arvoinen harjoitus. Perusasennon häiriötreeniin liittyen taas kannattaa miettiä koiran mielentilaa, jos koira tykkää tuijottaa häiriöihmistä. Onko koira sellainen, että sen tarvitsee vain tsekata (> anna aikaa ja toistoja). Jos taas koira on sellainen, että se on oppinut pitämään päänsä ohjaajaan suuntautuneena, mutta katseesta ja fiiliksestä huomaa, että koko fokus on häiriön aiheuttajassa, ollaan todellisen ongelman äärellä. 

Koiran ennakointi aiheuttaa kovasti päänvaivaa ohjaajalle ja amputoi treenitapoja. Jos koira kuitenkin väistää esimerkiksi häiriötreenissä törppöä mennessään viereen lelulle, kyse on enemmän viisaudesta kuin ennakoinnista.

Suuri osa koirista on hyviä yleistämään. Eli kun ne oppivat jonkun asian yhteen liikkeeseen liittyen, ne osaavat sen muissakin liikkeissä. Esimerkkinä vaikka häiriölelun väistäminen. 

Tunnarista. Jos koira haistelee hyvin, mutta nenä käy niin lähellä kapuloita, että ohjaajaa hirvittää, tulee tehtävää vaikeuttaa. (Tai koira tekee siis minkä vaan jutun, josta sitä on vaikeaa korjata.) Näin koira tekee selkeän mokan, josta sitä voi korjata > sanoa, että tätä en halua. 

Kiertonoudosta. Jos koira menee kartiolle mutkitellen, siihen usein löytyy syitä tai sitten syitä mutkitteluun ei erityisesti ole. Osassa tapauksista kysymys on kriteereistä, osassa matkasta, osassa kapuloista. Tulisiko koiran motivaatiota kiertoon lisätä? Tulisiko treenata enemmän häiriöillä? "Humalainen" kiertoonjuoksu saattaa olla myös kokemuksen puutetta, eli toistoja ei vaan vielä ole tarpeeksi. Koirat saavat lihasjumeja uusien sääntöjen mukaisista uusista tokoliikkeistä! Eli toistomäärät eivät voi olla suuria treeniä kohden, vaikka nimenomaan nämä uudet liikkeet tarvitsisivat paljon treeniä (vrt. vaikka seuruuta tai jääviä ollaan voitu treenata esim. 7 vuotta). 

Muista treenissä vaihdella kiertonoudon paikkaa kentällä samalla tavalla kuin treenin aikana on hyvä vaihdella vaikkapa ruudun paikkaa kentällä. Jos koira ei käytä aivojaan yhtään, se hakeutuu sinne paikkaan, jossa kartio edellisessä toistossa oli. Jos sun pitää mennä näyttämään sitä tötsää koiralle, muista että et mene helpottamaan tehtävää. Mene sinne enemmän asenteella, että "taasko mun pitää kaikki itse tehdä?". 

Muista myös treenata erivärisillä kartioilla. Häiriötreeniksi on hyvä idea laittaa vaikka kiertotötsän värisiin vaatteisiin pukeutuneita ihmisiä istumaan tötsän taakse (ihan helposti toteutettava idea joka treeniin, eikö? ;)) Voit myös kokeilla liikettä siten, että kiertotötsä sijoittuu ruudun sisälle. Onnistuuko koiran kiertää, vai hakeutuuko se ruutuun? Jos koira jää kiertonoudossa tuijottamaan liikkuria, sanokin kiertokäsky koiran tuijottamisen aikana. Näin koira oppii, että aina kannattaa olla skarppina. Liikkeen aloituspaikkaan mentäessä koira saa katsella (kartion, esteet...), mutta sen ei tarvitse nähdä/katsoa kapuloiden vientiä, sillä viennillä ei ole tässä mitään funktiota koiralle (toisin kuin ohjatussa on). Jos koira saa kiertonoudossa katsella kapuloiden viennin, se saattaa oikeasti tällä välin myös unohtaa kartion. Koira on myös vientiä katsellessaan ehkä liikaa standby-tilassa; ei siis aktiivisesti töissä. 1. Katso törppö (joku voi näyttää törppöä) 2. Katso äitiä 3. Juokse > eli just niin kuin me ollaan Luumun kanssa tätä muinoin rakennettu. Hienoa!

Kuten taannoin jo sivusin, reissun aikana tuli pohdittua harrastamista aika diipillä levelilllä. Päätin tällöin sallia itseni ryvetä näissä luopumisen tuskallisissa tuntemuksissani, ja alkaa taas keväällä harrastaa tokoa kohmeisen talven jälkeen hyvillä mielin, puhtain pöytätasoin. Pitäisi enemmän osata nauttia matkasta, siitä, mikä ajoittain on sitä suossa tarpomista. Pitäisi unohtaa pitkän aikavälin tavoitteet (koska realistina niihin ei välttämättä koskaan itsestä riippumattomista syistä päästä), ja keskittyä saavutettavissa olevien, konkreettisten välitavoitteiden suunnitteluun. Meidän tavoite Luumun kanssa voisi olla vaikka ihan päästä käymään kentällä tekemässä jotain lihasjumppaa ilman, että sillä hajoaa pää tai kroppa. Yhtä lailla jumppaaminen kentällä on yhteistä tekemistä (just sitä mistä Luumu nauttii). Se ei vaan välttämättä vie meitä kisaamaan, mutta se parantaa elämänlaatua tässä ja nyt. 

Mooin kanssa taas meillä on tokomatka vasta lähtökuopissaan. Sain kuitenkin koulutuksesta ihan eri tavalla uudenlaista motivaatiota. Me ei edelleenkään treenata missään ryhmässä tai edes käydä missään hallilla. Kelit nyt on mitä sattuu, eikä ulkona treenaamisesta oikein voi haaveilla vielä hetkeen. Ollaan kuitenkin aktivoiduttu olkkaritokossa, ja yllättävän paljon juttuja voi tehdä 2 x 3 metrin kokoisella paksulla villamatolla. Erityisen tönäyksen tokomotivaatiolle antoi osallistumisvahvistuksemme heinäkuun Grännan-reissulle Ruotsiin. Siellä järjestetään kertomusten mukaan tosi hekumallinen staffiviikonloppu, jossa erikoisnäyttelyn ohella järjestetään agilityn, tokon ja rallyn rotumestaruuskisat. Joten jos Luumun tavoite on tulla jumppakuntoon, Mooin tavoite on nyt sitten tässä. Huh ja apua! Varmaan sen kanssa on pikkuhiljaa pakko alkaa treenata muuallakin kuin täällä "saunan takana". Heh. 

Kirjoitinkin Mooia varten Christan koulutuksen aikana kaikenlaisia mieleen tulleita treeniaiheita muistiin. Mooin kanssa pitää tehdä luopumistreeniä niin namista kuin lelusta. Se osaa luopua, kun se mitä siltä vaaditaan, on staattista (paikallaolo). Mutta kun sen pitää samaan aikaan luopua ja aktiivisesti toimia, homma vaikeutuu huomattavasti. Pikkuhiljaa tehtävien vaativuustasoa nostetaan, ja tämä me ollaan saatu olkkaritreenissä hyvin alkuun. 

Lelulla palkkaaminen nostaa Mooin virettä siten, että se kestää vaikka perusasennosta lelulla palkkaamisen pari kertaa. Parin lelupalkan jälkeen sillä kuitenkin piuhat vähän kärähtää, jolloin se ei kykene enää suoriutumaan helposta tehtävästä, vaan se ajattelee lelua ihan liikaa. Vireensäätely sillä on ihan lapsen kengissä, ja mun pitää keksiä kaikkia hauskoja temppuja, joissa se joutuu rauhoittumaan ja kiihtymään vuorotellen. 

Seuruutreeniin voisi olla hyvä idea ottaa Mooille mukaan enemmän tarjoamisen kautta tekemistä. Näin perusasento ja seuruu itsessään olisi sille pitkällä tähtäimellä arvokasta ja kannattavaa. Nämäkin me ollaan aloitettu ja sitä myöten saatu muunlaisia ongelmia kaivettua maankamaralle. Haluan kuitenkin ajatella, että tokossa perusasento on koiran turvapaikka ja pyhä alue, jossa koira on itseensä tyytyväinen, varma omista taidoistaan, nauttii ohjaajan luottamusta ja avoin ottamaan vastaan uusia tehtäviä (mm. irrota ohjaajasta ja toimia itsenäisesti etäällä ohjaajasta, edelleen samassa aktiivisessa, itsevarmassa mielentilassa). 

Lihastreenin aiheeksi pohdin kummallekin koiralle, että omien jalkojen hahmottaminen ei olisi koskaan pahasta. Koulutuksessa nähtiin tosi loistavaa seuraamista, mutta erityisen vaikutuksen teki koira, jolla oli tietynlaista voimaa siinä askelluksessa. Aivan kuin se tiedostaisi jokaisen jalkansa liikkeen ihan eri tavalla, kuin mitä esim. Luumu tekee (kuvittelee raukka varmaan olevansa iso (tosin erityisen suukoteltava) pää vailla yhden yhtäkään raajaa). Olisi hauska projekti opettaa koiraa tunnistamaan kukin jalkansa erikseen vaikka käskystä. Tämäkin projekti saatiin hyvälle alulle, kun polkaistiin käyntiin treeniporukkamme ensimmäinen (ja toistaiseksi ainoa) viikkohaaste: opeta koiralle takajalkatargetti. Luumu selviytyi viikkohaasteesta hyvin, ja hyvää sen klaaraaminen tekisi tietysti myös Mooille. Takapäänkäyttötreeninä toimisi hyvin peruuttelut ahtaisiin tiloihin tai peruuttaminen kynnykselle tms. Kunkin jalan erottaminen taas voisi olla hyvä ase mm. kauko- tai seuruutreenissä. 

Lisähuomautuksena muistiinpanoissa on "Mooille käy siihen -treeni". Että sen kanssa kehtaa mennä johonkin koulutukseen joskus. Ollaan siis monta kuukautta sitten aloiteltu sheippaamaan lonkka-asentoa (yhden kerran treenattiin), ja nyt kun kaivettiin käy siihen taas naftaliinista, ei vitsi likkahan muisti saman tien! Upeeta! Aika helposti Mooi oppii varmaan myös pää maahan -tehtävän. Voisin opettaa, enkä vain ajatella, että tuskinpa me sitä koskaan tarvitaan. (Tämä tuli treenattua ihan parilla kerralla kuntoon, ja ihan vain valokuvauksellisia tarpeita ajatellen, heh.)

Mun pitäisi myös kirjoittaa ylös lista Mooin käskysanoista, ja miettiä nää jutut loppuun asti. Lisäksi mä mietin, että jos tekemisessä joku asia ärsyttää, mun pitäisi aktiivisemmin puuttua siihen. Siis esimerkkinä mä oon monta vuotta katsonut sormien läpi, kun Luumu haahuilee kentällä missä lystää (silloin kun se ei just tasan tarkkaan ole käskyn alla tai odota itse jotain sitä kiinnostavaa tapahtuvaksi) tai hyppii vasten, kun se haluaa jotain korkeassa vireessään. Eli pitäisi enemmän keskittyä tekemään siitä treenaamisesta kaikin puolin miellyttävää, eikä vaan tavoite-/liike-/kisakeskeisesti ajattele pelkästään taas niitä pitkän tähtäimen treenattavia asioita. 

Pitäisi useammin käydä seuraamassa koulutuksia ja muiden treenejä, jotta tulee nähneeksi muiden tapoja esim. palkata sosiaalisesti, korjata virheitä, reagoida ylipäänsä jne. On tärkeää nähdä vaihtoehtoisia tapoja mutta myös huomata vaikka tajuavansa, että just noin mä en tekisi, koska... Tai ylipäänsä pitäisi useammin pysähtyä miettimään, että miksi itse teen tietyssä tilanteessa tietyllä tavalla.

Vaikka koulutuksessa oli tosi kovatasoisia koirakoita, oli jälleen kerran havahduttavaa huomata, että osaa ne omatkin koirat tosi paljon ja monipuolisesti juttuja. Huomasin monesti ajattelevani, että tätä ja tätäkään ei tarvi Luumun/Mooin kanssa treenata, kun se osaa sen jo. Turha niitä koiria on täällä landella piilotella ja treenata niitten kanssa keskenään jossain missä kukaan ei vaan vahingossakaan näe. Esimerkiksi Mooi on tosi hyvä niissä asioissa mitä sen kanssa on treenattu (eli kahdestaan piipertämisessä häiriöttömässä paikassa). Mitä se tarvii (mm. Grännaa varten, mut tietysti ihan yleisesti tokoharrastuksemme tulevaisuutta silmällä pitäen) on ryhmätreeniä. Että useampi koira tekee samaan aikaan, ihmisiä seisoo kentällä ja kaikkea tapahtuu. Saa nähdä mitä sille meidän ryhmäpaikka-anomukselle kuuluu lähempänä kevättä.

Vimppana yksityiskohtana koulutuksesta mieleen jääneenä seikkana mainittakoon vielä miten ihailtavaa oli seurata ns. läpikoulutettujen koirien tekemistä ja sitä lämpöä, joka eräältäkin ohjaajalta loisti katseesta koiraa kohtaan. On se vaan niin erityinen harrastuskoiran ja sen ohjaajan välinen suhde. Ei sellaista saa pelkillä metsälenkeillä tai muussa arjessa elämällä. Se rakennetaan kovalla työllä, yhteisillä oivalluksilla ja valtavalla määrällä kunnioitusta ja arvostusta toinen toistaan kohtaan. Onnistumiset vauhdittavat, ja menestys tulee siinä sivussa.

Muutama kuva Lahden reissulta. Oli vähän kylmä päivä! 

Mut maisemat oli upeita. 

Nähtiin TAAS halo-ilmiöitä! 

Mooin komea velipoika Topi osallistui myös koulutukseen. 

Ja loppuun muutama kuva meidän viikonlopun Helsingin-reissulta.
Meitä odotti paikan päällä aika komea iltapala <3

Mooi odottaa omaa iltapalaansa vissiin Kirpulta. 

Eikö mittään tipu? Mittään? 

Aika jäisii kelei...  

Mooi jäi ihan kohtalaisen tyynenä mummin luokse, kun me ihmiset lähdettiin isomummin 80-vuotispäiville. 

Mut sit he kyl myöhemmin pitivät huolen, ettei enää jätetty ;) 

Ulos?

Arvatkaa mitä nähtiin? 

Sorsia! 

Vähän jo meno väsyttää... 

Tähän on hyvä nojailla. 

Aamupala-apuri 

Mooi söi viikonlopun aikana puolitoista jättimäistä luuta (ja Luumu ehkä puolikkaan ;)) 

On tästä siskoplikasta joskus jotain hyötyäkin ;)

Tämä rakettimme hetkessä valmistuu, ja sen määränpää on kuu

Oman elämänsä rinsessa Rituliina.

Oli kurjaa, kun Tuija Pehkonen jäi pois radiosta, tai ainakin siitä NRJn iltapäiväshow'sta, jota eniten tulee kuunneltua. Sittemmin kanavalle on just mun kuunteluaikaan ilmestynyt joku lappilainen Rituliina, joka on kyllä tosi hyvin täyttänyt Tuijan jättämät kookkaat saappaat. Hauska persoona, ja jotenkin helpostilähestyttävän oloinen. En tiedä miksi, mutta jotenkin välittömästi mun teki mieli alkaa kutsua Mooia Rituliinan nimellä. Se on vähän kuin se Hömppäliisa, mutta enemmän... Rituliina. Niinpä etenkin kun kerron eteenpäin sen hassutuksista, usein viittaankin siihen Rituliinana. Ja sit se Rituliina jäi taas kerran jumiin sohvan alle. No totta kai se on Rituliina, joka pisti paloiksi sen yhden puisen nuppipalapelin palan. Jos Mooi asuisi Muumilaaksossa, se ei toudellakaan olisi mikään Niiskuneiti tai Muumimamma, vaan she's got Pikku Myy written all over her. Me ollaankin treeniporukassa naurettu, että meiltä löytyy ainoastaan kahdenlaisia eläimiä. Possueläimiä ja skunkkieläimiä. Mooissa taitaa olla vähän kumpaakin. 

Mooin kanssa syyskuun puolella ensin vähän metsäilemässä.
(Joo vitsi aina harmittaa, kun ei ole järkkäriä mukana...) 

Myrskytuhoja jälleen... 

Nii vitsi kun äitin kanssa pitää aina silloin tällöin törröttää tällee jossain...

Okei, ettei ihan turhanlätinäksi mene, niin tsekataas vähän missä kohtaa tokoraamattua Mooin kanssa viipotetaan. Käydään ihan liikekohtaisesti läpi miltä meidän alokasluokka näyttää. Näin saan itsekin kattavamman kuvan siitä mitkä on meidän vahvuudet ja heikkoudet, mahdollisuudet ja uhat. SWOT-analyysiä parhaimmillaan siis. Teksti on jatkoa toiselle alokasluokan valmiuksiamme käsittelevälle postille.

Me ollaan vallan treenattu nyt keskenämme, mutta aletaan käynnistää viikottaisia kimppatreenejä äswiispiik. Itse asiassa olin vähän ajatellut, että meille olisi varmaan kaikkein hyödykkäintä, jos kehtaisin hakea sen kanssa vuodenvaihteen jälkeen johonkin ryhmäpaikalle. Eniten me tarvitaan nyt häiriötreeniä ja ulkopuolisen silmiä. Itse kun sallii kaikenlaista lipsuvan sormien välistä, ja mustavalkoisuudesta on vaikeaa yksinään pitää kiinni. Meillä on aika pieni mukavuusalue tällä hetkellä, ja taitaa olla aika ruveta laajentamaan sitä. Jaiks!

Tää naama [sydänsilmäinen hymiö tähän] 

Metsän jälkeen mentiin vähän pellolle.. 

... ja joelle... 

Nää lampaat tuli ihan yllärinä (meille kummallekin). Mä olin totaalisesti unohtanut ne.
Mooi ei hetkeen unohtaisi... 

Ja meillä meni treenisuunitelma lennossa vaihtoon.
Tehtiinkin lampaista luopumistreeniä. Niistä pirulaisista.

Otettiin vähän etäisyyttä, mut vitsi ne oli vieläkin epäilyttäviä. 

Ei tää edes huomannut noita nameja, kun piti vahtia niitä lampaita.

Seuraaminen. Seuraamisesta ei meidän keississä oikein voi puhua vielä, koska vasta hinkataan perusasentoa kuosiin. Nyt ollaan kuitenkin jo niillä näppäimillä, että käsiapu alkaa hiljalleen jäädä kokonaan pois. En todellakaan muistanut miten pitkä matka yhden shaakelin perusasennon rakentaminen on! Huh! Mutta onhan se itsessään jo useamman toiminnon ketju (tule kohti, käänny viereen, oikea paikka & suoruus + kontakti!) ja sinänsä paljon vaativampi tehtävä kuin joku perus istu, maahan tai seiso. Mooilla alkaa kivasti se motoriikka löytyä jo lihasmuistista, ja ketteränä flikkana se tekee kivan kompaktin pyörähdyksen takavasemmalla. Vaatii tähän vielä aina treenin alkuun käsiavulla muistuttelua, mutta tässäkin olen huomannut, ettei sitä pidä päästää liian helpolla. Ilman käsiapua se saattaa jäädä vinoon kello seiskaan/kasiin, mutta kun sen ohjaa siitä oikeaan paikkaan (hei hetkonen täällähän sun piti olla, noin on hyvä), jättää ilman palkkaa ja kokeilee uudestaan, se tulee sataprosenttisesti oikein. Mun on vähän liian helppo tässä kohtaa ruveta ajattelemaan, ettei se osaa tätä vielä, ja autan kädellä JA PALKKAAN, mikä ei tietty opeta sille muuta kuin että senkun tulet siihen vinoon miten sattuu, äiti korjaa ja palkkaa aina vähän huonommistakin. Mooilla on kiva tekniikka, hyvä paikka (joka jää helpommin liian taakse kuin eteen), ja se tulee suoraan. Treenataan edelleen jonkun verran seinän vieressä.

Joku ikivanha kuva. Mooi luopuu. 

Kummalla on isommat silmät?

Luoksetulo menee vähän samaan kastiin seuruun kanssa. No koska periaatteessahan se on vaan perusasentoon tulemista vähän pidemmän matkan takaa. Ollaan tehty enemmän pentumaisesti hetsaamalla (vauhtia), ja sitten mulla on ollut se käsi-/namiohjaus siellä lopussa silloin tällöin. Myös paikallaan pysymistä ollaan treenattu, ja se onkin vähän haastavampaa. Vois tehdä tätä myös maasta eikä aina istumasta, kun vaan muistaisi.

Liikkeestä maahanmeno. Oikeastaan kaikki jäävät on kivalla mallilla. Ruvettiin tekemään niitä kaikkia samaan aikaan. Maahanmeno on Mooilla varmin, koska maahanmeno oli ensimmäinen asia, jonka se oppi meille tultuaan. Edelleen pitää kiinnittää huomiota palkan suuntaan, koska se herkästi hiipii. Enemmän tehdään edestä ja erotteluperiaatteella, mutta koska ollaan tähän(kin) vähän jämähdetty, pitäisi ruveta tekemään liikkeenomaisemmin seuruun yhteydessä (vaikkei Mooihan siis seuraa vielä, mutta...), ja rakentaa sitä kestoa. Jonkun verran ollaan tehty, mutta enemmän pitäisi, pitäisi ja pitäisi. Seisominen on heikoimmalla pohjalla, ja siinä ollaan just pääsemässä käsiavusta eroon. 

Vanhalinnassa pikkutreeniä.
Tässä Mooi katselee lähellä lymyileviä Pokemoneja ja niiden metsästäjiä. 

Ja sit piti taas hetki törröttää paikoillaan, et äiti sai kuvan niin hienosta koirasta niin hienossa syysmaisemassa.
(Ja missä on järkkäri, mur!?) 

Yhtenä toisena päivänä possen kanssa liikenteessä.
Taas iloiset tontut törröttää siellä.

Kapulan pito. Aloitettiin noutokapulaan tutustuminen hetsityyppisistä harjoituksista ja nostoista tarjoamisen kautta. Mooi suhtautuu mun mielestä kapulaan just oikein tällä hetkellä. Eli se tekee sen kanssa mielellään, mutta myös vaihtaa sen ehdottomasti mieluummin leluun. Vasta hiljattain ollaan enemmän keskitytty pitoon, ja suurin työ on kapulan pitämisessä ehjänä xP Kaikki puiset asiat Mooikoira kun laittaisi hetimmiten pieniksi tikuiksi... Pitoa ollaan treenattu niin, että luukku auki, kapula luukkuun, luukku kiinni ja sitten olen hiukan sormilla auttanut, jos on tehnyt mieli aukoa tai pureskella. Mooin pitää tällä hetkellä suht hyvin, mutta se tarvitsee kyllä muistutusta siihen pureskelemattomuuteen. Olenkin silitellyt sitä kun se pitää nätisti ja toisaalta taas lisännyt (luopumisen kautta) sitä jännitettä kaivamalla nameja taskusta, esittelemällä niitä siinä nokan edessä ja nyt viimeisimmissä treeneissä tiputtelemalla niitä maahan ihan siinä vieressä. Jessistä saa aina pudottaa kapulan ja rynnätä syömään namit. Itse noudossa olisi aika rakentaa alkuun malttia. Sivulletuloa on vielä turha miettiä, kun ei se toimi vielä täpöllä ilman kapulaakaan. (Ja ai kauheeta mä en kyllä kehtaa treenata missään ihmisten ilmoilla enää, kun viittaan itseeni tässä videollakin äitinä... muahahaha xP)

Kaukot. Mun piti seuraavalle koiralle opettaa etujalkatekniikka, koska kriteerien täyttymistä olisi helpompi edestä seurata plus että yhdet takajalkakaukot opettaneena olisi siinä ollut hyvä oppimiskohta ihmiselle. Mooi vaan on luontaisesti niin taka"painoinen", että siinä olisi joutunut pyörän keksimään ihan turhaan toiseen kertaan. Mooin on niin luontevaa tarjota peruuttamistakin, vaikkei me olla peruuttamista ikinä treenattu. Niinpä me lähdettiin tekemään kaukoja ihan samalla tavalla kuin Luumullekin, ainoana poikkeuksena että ruvettiin heti alusta alkaen tekemään kaikkia vaihtoja. Pidän siis nameja Mooin edessä, ja on ensiarvoisen tärkeää, että se luopuu niistä KUNNOLLA. Tätä me ollaan siis treenattu. Eli että on ookoo tulla käsi-/namiohjauksen mukana, mutta siitä huolimatta pitää rauhallisesti odottaa lupaa namin ottamiseen. Mooi on varmaan entisessä elämässään tehnyt jotain luopumisjuttuja, koska se on ollut sille helpompaa kuin itse asiassa namiohjaukseen tuleminen. Niinpä sen tasapainon löytyminen oli alkuun haasteellista - seuraa namia, mutta älä ota sitä. Mahdotonta!

Pidän Mooia siis vasemmalla kädelläni sen oikeasta takajalasta hiukan kiinni, jotta liikeradat jäävät lihasmuistiin. Mooilla riittää ihan kevyt sormella hipaisu varpaille, kun Luumua joutui joskus alkuvaiheissa ihan tosissaan pitämään. Vaihdot ovat tuommoisella melko noviisitasolla vielä, mutta pitäähän niitä nyt tehdäkin näin alkuunsa kuukausitolkulla. Alokasluokan istu-maahan-vaihtoon pystyn sentään hiukan itse nousta seisomaan ja ottaa etäisyyttä ilman että kriteeri hajoaisi. Tässäkin on palkan suunnalla tosi iso merkitys. Lisäksi pitää miettiä noi käsimerkit tässä kohtaa uusiksi - se on aina mysteeri miten ne rakentuu. (En edes muista enää millaiset käsimerkit Luumulla on ollut, kun ne on vaihtuneet niin moneen kertaan tarpeen mukaan... ehkä niillä ei ole niin suurta merkitystä - pitäähän sen koiran joka tapauksessa kuunnella mitä sille sanotaan.) (Ainiin ja sori vaan toi kaukovideon laatu taas... Tässä näkyy pari metriä lattiaa, mutta vain puolet koirasta. Ja tää oli vielä toinen otto, kun ekassa meikäläinen vilautteli vähän turhan antavasti tota dekolteealuetta...)

Mooi on selvästi vähän huolissaan, että mitähän toi pikkujäpä meinaa tolla kapulalla. 

Siis meidän kapulalla..? 

Epäilyttävää toimintaa! 

Hyppy. Öö. nyt pitää myöntää, ettei olla kaivettu meidän esteitä esille piiiitkään aikaan. Siinä ei kuitenkaan ole ollut mitään ongelmaa viimeksi joskus sata vuotta sitten kun ollaan tehty. Varmaan samoja juttuja kuin luoksetulon kasaamisessa. Malttia jättöön ja loppu-pa kuntoon ihan sitäkin kautta, että se pa tulee yleisesti kasaan. 

Ja viimeiseksi paikkis. Tässä meidän pitäisi skarpata tosi paljon. Me ollaan tehty vallan kotosalla, ja siinä olen yrittänyt painottaa sitä rutiinia. Onhan se kuitenkin ihan eri asia tehdä jossain ihmisten ilmoilla tai vieraassa paikassa, saati vieraiden tai edes tuttujenkaan koirien kanssa. Mun pitäisi vaatia paljon enemmän, ja herkästi jätän täällä kotonakin siihen jonkun etupalkan (no varsinkin jos menen piiloon). Mä luulen että tämä olisi myös vähän keskustelun paikka. Kun mä olen nyt tehnyt niitä pohjia hyvin, pitää vaikeuttaa (eri paikat, häiriöt, treenikaverit) sopivasti että onnistuu mutta myös testata sitä tehtävän tajuamista niin, että jos sieltä on se epäonnistuminen tulossa, pitää päästä kertomaan, että tässä ei nyt vaan ole mitään muita mahdollisuuksia kuin maata/istua siellä paikoillaan. 

Pakko oli kaivaa tämä kuva esille, kun se tuli FB-muistoissa kolmen vuoden takaa esille.
Luumu siellä tekee paikkista tuossa lähipuistossa ihan samassa kohtaa... 

... jossa Mooikin harjoitteli juuri paikkiksen alkeita muutama viikko sitten!

Siinäpä meidän tyhjentävä alokasluokan analyysi. Varmaan kun tulee treenattua nyt enemmän porukassa, tulee myös enemmän mietittyä niitä treenejä sen jatkumon kannalta. Nyt me ollaan tehty vaan niin pieniä sirpaleita kerrallaan, että kokonaisuuden hahmottaminen on ollut itsellekin vaikeaa. Treenejä suunnitellessa pitää myös muistaa miten paljon asioita se jo osaa - eikä ajatella niin että no me tehdään Mooin kanssa vaan jotain pientä, koska... Ei mitään koska, koska kyllähän sen kanssa pitää edetä ihan samalla tavalla kuin muidenkin. Fakta on, että joskus senkin kanssa tullaan kisaamaan, vaikka tällä hetkellä se tuntuu joltain rinnakkaistodellisuudelta.

Kerran lähdettiin porukalla kaupunkikävelylle Turkuun ja treenattiin sen jälkeen yliopiston huudeilla puistossa. 

Alli-frouva ja Mooineito. 

Hihi. Mooi keräsi taas katseita jokirannassa.
Osin koska piti välillä niin kovaa mölinää xP 

Siis just tää Rituliina.

Täällä kotosalla elämä kulkee omia menojaan. Pitää pitää kovasti suitsista kiinni, jotta pysyy kyydissä. Kirppu täyttää loppukuusta vuoden - yhden kokonaisen vuoden! Kovat pirskeet tiedossa... Kiireistä ja kipeistä nilkoista huolimatta olen ollut hirmu onnellinen. Luumu on ollut ja pysynyt nyt hyvässä kuosissa, ja peltolenkkeilyt häämöttävät. Ne on muutenkin nyt Mooin kanssa jotenkin tosi näin [näettekö, kun pistän täällä ruudun takana etu- ja keskisormea solmuun]. Kesti seitsemän kuukautta, kun Luumu suostui menemään Mooin kanssa saman peiton alle nukkumaan. Aikaisemmin jos se on pyytänyt peiton alle ja huomannut Mooin jo olevan siellä, se on vaan vähän tuhahtanut ja mennyt jonnekin muualle nukkumaan, mielensä pahoittaneena tietysti. Nykyään ne myös torkkuvat useammin ihan kylki kyljessä. Ennen Luumu ei pystynyt kunnolla rentoutumaan, jos Mooi kosketti sitä. Onhan ne koko ajan olleet keskenään ihan fine, mut nyt ne on jotain vielä enemmän. Ah ja pus. Luumu kyllä välillä vetää Mooia höplästä, kun jos Mooi on vaikka mun sylissä sohvalla ja Luumu haluaisi tulla siihen, se hakee jonkun lelun tai olevinaan nuuskuttelee jotain hajua. Sit kun Mooi kiinnostuu, että mikä sillä siellä nyt on, se luovuttaa vähän liiankin helpolla ja tulee äkkiä valtaamaan Mooin paikan. Haha. Tosi läpinäkyvää, kaikille muille paitsi Mooille. Rituliina menee halpaan joka kerta.

Ja sit mä en oo ollenkaan muistanut laittaa näitä kuvia elokuulta,
kun tavattiin lähisukulaisia Helsingin Laajasalossa. 

Käytiin siis Kirputtimen isomummin luona piipahtamassa.
Mooia masentaa, kun pallo meni verhon taakse. 

Siis todella masentaa. 

Tulkaa nyt joku auttamaan se sieltä. 

Nämä kuvat on tänä aamuna otettu.
Ikuisuusprojekti Rituliinan uusi syystakki on vihdoin valmis! 

Ja tämäkin tuli jossain treeniporukan keskustelussa vastaan.
Lähtöisin täältä.