Making of Joulu

Aijaijai. Lasissa on vielä tilkkanen valkoviiniä. Pikkuisen kenottavan kuusen kynttilät valaisevat olohuoneen, ja taustalla pyörii The Joulukalenteri. Why it's always me... Because sull on rumimmat kuteet ja pisin naama. Possuttimet tuhisevat kumpikin tahoillaan. Pieni punavalkoinen lampaantaljalla toisella sohvalla, solakka sininen toisella. Viimeisetkin lahjat on paketoitu. Mitä jäi siivoamatta, jäi. Joulutervehdyskuvauksistakin selvittiin ehjin nahoin. Vaikka jokainen näistä pikkutontuista oli taas pikkuisen enemmän ohjattavissa kuin mitä viime vuonna (erityisesti kehitystä havaittavissa kaikissa muissa paitsi Luumussa, joka on aina klaarannut nämä posehommat ihan selkärangasta) - tehtävä ei ollut helppo. Niinpä haluankin johdattaa teidät kuvakertomuksen voimin siihen tarinaan, joka kätkeytyy meidän joulutervehdyksen taakse. Plus -> Ollaan huomenna aamupäivällä FB-livessä Sisältää hedelmälihaa -sivuilla, joten jos oot huudeilla, piipahda morjenstamaan! 

No niin rakkaat lapset. Nyt nauravat naamat esiin. Keritään just ottaa pari kuvaa ennen totaalista pimeää
ja Kirpun päiväunilta heräämistä. 

Kiitos murut! Ymmärrän, että yrititte kaikkenne. 

... ja kuka varasti taas lähdössä? 

Mooi ihan oikeesti odota tarkoittaa odota. 

I know I´m pretty. 

Uus setti seuraavana päivänä.
Koko lössi koossa.
Mooi! 

Luumun ilme kertoo kaiken.
Toi ei siis vieläkään tajuu tätä juttua.  

Tiedättekö mistä tietää, että nyt oli vapautus liikkua?
No siitä kun kummatkin koirat liikkuu :DDD 

Kirppu päätti siirtyä poseeraajasta koirien palkkaajaksi ja haki pöydältä namppaa.
Arvaatte varmaan katseiden suunnista... 

Hei kamoon. 

Juu Luumu kyl mäkin tiedän et homma olis jo paketissa, jos olisit vain sinä. 

... mut nyt on koko lössi, joten koita kestää. 

Ja sit Kirppu ajatteli tulla poseeraamaan palkat kädessä. 

Mitä luulette toimiko tää idea? 

Äitin pojat siellä <3 

Naapurikyylät. 

No juu osaat säkin poseerata, Mooi. 

"Menkää kaikki sillee siihen ikkunalle kuin etsisitte vaikka tonttuja sieltä." 

"Ai tällee?" 

Jokos riittäis? 

Ja tämmösii tervehdyksii me onnistuttiin saamaan. 

On rankkaa olla tonttumies

... eli possuttimien pikkujouluevankeliumi. Ei herkille.

Lapsi on vihdoin sen ikäinen, että alkaa hoksata joulun taikaa. Ymmärtää riemuta, heti aamusta silmät säihkyen sännätä avaamaan joulukalenteria. Ihmettelemään luukuista avautuvia kuvia. Ottamaan avoimesti vastaan taian ja tunnelman, lapsuutensa joulun.

Tonttu ilmestyi joulukuun ensimmäisen päivän aamuna. Ilmeettömänä ja sanattomana se istui lapsen syöttötuolissa. Punainen huopalakki terhakkaana kohti taivasta sojottaen, pyöreä nykerönenä ujosti ja vähän uneliaastikin lakin alta pilkistäen. Valkoinen parta pehmeänä ja silkkisenä kuin vastasuitun yksisarvisen harja. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Ruokahuoneeseen vieviä rappuja laskeutuessaan lapsi huomasi tontun jo kaukaa. Hän hihkui ja säteili ja lähes leijui loput raput. "Hou'upukki! Ihana! Kykkää hou'upukitta, haji hou'upukkia!" (Joulupukki, ihana, tykkää joulupukista, hali joulupukkia.)

Sittemmin "Puain"iksi nimetty (punainen) kotitonttu on aamuisin ilmestynyt tuoden mukanaan pipareita, ja antoi se kerran pikkuautonkin. Kekseliäs pieni veitikka tämä Puain. Emme koskaan tienneet mitä sille olisi seuraavana aamuna juolahtanut mieleen puuhata. Viikossa tontusta olikin tullut lähtemättömästi osa perhettä. Kaikki ne halaukset, kaikki ne yhteiset leikit. Lapsi saattoi kuljettaa Puainia mukanaan pitkiäkin aikoja, ja tonttu tunsi pohjatonta onnea löydettyään vihdoin oman perheen. Illan tullen Puain jäi takkahuoneeseen, josta se taas aamulla löydettäisiin uudet kujeet mielessään.

Oli itsenäisyyspäivä, joulukuun kuudes. Auringon kalvakat säteet kimmelsivät matalalta hiljalleen maahan leijailevien lumihiutaleiden läpi. Taivas ei ollut minkään värinen ja samalla siinä oli kaikki maailman värit yhtä aikaa. Kohta musta maa peittyisi pumpuliin, mitä keveimpään vanuun. Suomi sonnustautuisi syntymäpäiväjuhliaan varten valkoiseen.

Kello läheni neljää, ja äiti tarkasti kodin joka nurkan vieraiden alta. Jouluvalot oli juuri ripustettu keväällä pyöreäksi parturoidun kuusen ympärille. Perinteikäs valonauha kiersi myös kulmastaan repsahtanutta huvimajaa. Ulkotulet loimottivat olemattomassa tuulessa liekin kadotessa henkäyksinä pakkasen pikkuhiljaa kipristämään ilmaan. Hämärä kiihdytti hiivintäänsä, muuttui pimeydeksi, jota tähdittäisivät tuhannet tienoon puutarhoissa, omena- ja kirsikkapuiden oksilla ja kuisteilla kimmeltävät lamput.

Lapsi nukkui vielä poikkeuksellisesti päiväuntaan. Äiti antoi tämän nauttia nokostensa viime hetkistä ennen vieraiden saapumista. Nautti samalla itse hiljaisuudesta, jota tahditti rauhoittava tuhina. Majesteetillinen suklaakakku oli jo nostettu hyvissä ajoin tarjoilupöydälle, kuten ohjeessa neuvottiin. Vielä viimeinen silmäys olohuoneeseen, ja 100-vuotisjuhlat voisivat alkaa. Mikään ei voisi tänään mennä pieleen.

Äiti napsauttaa olohuoneen kattovalaisimen päälle. Valon kirkastaessa pimeän huoneen, hän pidättää huomaamattaan hengitystään parin sekunnin ajan. Jos valkoiseen oli peittynyt piha, niin oli olohuoneen lattiakin. Paksulla villamatolla lepäsi tukoittain vanua. Valkoista, pehmeää ja hirvittävällä tavalla irrallista. Isoja kourallisia ja pienempiä hahtuvia. Osa vielä kosteana, kulmahampaiden lävistämänä. Äidin silmät kiertävät huonetta hitaasti, nopeasti, sykäyksittäin, selällään. Hän ei tajua. Ei vielä.

Vanun lisäksi lattialla on kahvipaketillisen verran jotain hienoa harmaata, kissanhiekkamaista rouhetta. Sitä on joka puolella, eniten ehkä TV-tason alla. Vitriinin alla, sohvan alla, kahvipöydän alla. Kaikkialla. Äiti ei vieläkään tajua. Hän etsii katseellaan erästä pehmojänistä, jolla on massava vartalo ja pitkä, vaalea karva. Mutta se ei ole pehmojänis. Kun äiti näkee valkoisen vanun joukossa repaleista punaista huopaa, hän vihdoin tajuaa. Punainen kaiken sen valkoisen keskellä, kuin pakkashangelle kuutamoyönä teurastettu jänis. Paitsi ettei se ollut jänis. Se oli Puain.

Tarinasta olisi puuttunut vielä suupieliään kylläisenä lipova kettu, joka röyhtäilisi tontun partahaivenia metsän siimekseen luikkiessaan. Tarina ei kuitenkaan kerro kuka tai mikä tämän pikkujouluisen veriteon takana on, mutta syyttävä sormi osoittaa jompaakumpaa perheen petoeläimistä, joita myös lemmikeiksi kutsutaan. Niitä, jotka kaikessa rauhassa vetivät sikeitä yläkerrassa tuhisevan lapsen kainalossa. Jos oikein tarkkoja ollaan, pienen punavalkoisen hengitys taisi kuitenkin haiskahtaa vähän tontunlihalta.

Yeah, on rankkaa olla tonttumies.

Yeah, it's hard to be a tonttu.

Luumu photobombaa! 

Not to worry.
Äiti sai tontun ruumiin siivottua ajoissa pois. Sitä ei nähnyt lapsi eivätkä vieraat.
Cittarista ostettiin sittemmin uusi tonttu, ja tapaus jäi historiaan lähinnä hupaisana anekdoottina,
ei traumatisoivana itsenäisyyspäivän tonttumurhana.
Kakku oli hyvää. Sitä on huomiseksi tulossa lisää, kun äiti viettää treeniporukkansa kanssa omia pikkujoulujaan.

No hard feelings, Puain.

Tän sakin tää joulu

Vissiinkin aatonaattona. Pitkällä lenkillä, missä lumi?

Pääsin taas pitkän tauon jälkeen salille, vaikkei se tietysti kamalan hehkeää ollut tusinoittain syötyjen joulutorttujen, suklaakonvehtien, joululaatikoiden ja juustopakettien jälkeen. Oikeastaan me palattiin Mooin kanssa terveellisen elämäntavan polulle jo hitusen ennen joulua vain todetaksemme että joo. Rankkaa on. Melkein kolmeksi viikoksi venynyt flunssainen paussi sai meikäläisen kaivelemaan sitä kuuluisaa sisua jo seitsemän kilometrin kohdalla, mutta seuraavalla lenkillä onneksi fiilis oli jo korkeammalla ja juokseminen iisimpää. 

Vois oikeastaan kuvan perusteella olla mikä kuukausi tahansa tyyliin syyskuusta toukokuuhun... 

Kuraiset joulutontut... 

Tää pyykin määrä on jotain ihan järkyttävää!
Meillä loppuu possuvaatteet kesken, vaikka näillä on ymmärtääkseni ihan kattava vaatekaappi... 

Luumukoiran kanssa jouluviikolla pellolla. 

Se sai juosta koko peltopätkän irti, ja määään että se juoksikin!
Ihan fyysisesti teki pahaa kattoa sitä menoa. Enkä mä kattonutkaan. Kuljin vaan laput silmillä elettömästi eteenpäin.
Mut hyvin meni! Ollaan (kummatkin) kunnossa!

Joku siinä vaan on tossa juoksemisessa mikä koukuttaa. Tapaninpäivän iltana arvoin pitkään että menenkö vai en. Kun ei ihan huvittaisi. Mut sit kun tuli taas kietouduttua kaikkiin niihin heijastinhärpäkkeisiin ja yksinkertaisesti vaan kiskottua itsensä lenkkipolulle, ei haitannut enää yhtään edes että täydellinen kuivahko nollakeli muuttui räntäräiskäleitä paiskovaksi myrskyksi. Tiedättekö sen ihanan varsinaissuomalaisen talven ihmemaan, kun pas... loskaa sataa taivaan tuutilta. Se tuntuu just siltä, kuin luontoäiti vetelisi sua jääkylmällä tiskirätillä pisin naamaa ja nauraisi perään että kesään on vielä kuule ihan hitokseen monta kuukautta. Sit sulla on naama niin räässä ettei tosikaan, mut keli on niin infernaalinen ettet viitti kaivaa taskusta nenäliinaa, koska et välttämättä muistanut ottaa sitä mukaan ja se olisi joka tapauksessa läpimärkä. Mut joku siinä koukuttaa. Naama kiiltää tiskiräteistä ja räästä, ja yrität pelkällä riisipuuron ja joulutorttujen voimalla keritä kotiin ennen katuvalojen sammumista. Silkkaa masokismia ja sitä kautta ihan shaakelin mahtavaa. On jo seuraavat juoksutapahtumat kalenteriin merkattuna ens vuodelle, ***kele!

Tilasin koiramessuilta Ilowillalta meille (= mulle) niiiiiin hienot lätsät! 

On kelvannut uusilla pipoilla juosta. 

Tiskirättikeli

Näitä paria lenkkiä lukuun ottamatta joulu toudellakin meni mässäillen ja kyläillen. Oltiin aattona ekaa kertaa mamman ihan omassa kotona, ja tilojen rajallisuuden sekä porukan runsaspäisyyden vuoksi jätettiin koirat päiväksi kotiin. Syötiin, avattiin lahjat, juotiin vähän glögiä, pelattiin kierros Haastetta (muuten tosi hauska toiminnallinen lautapeli!) ja ajeltiin sitten vielä alkuillasta kotiin viinin, juustojen ja AHS Hotellin vimppojen jaksojen pariin. 

Mysteerikakkukeksipuuhissa 

Jouluaattoaamun pikkulenkki

Tonttu-rukka 

Onneks mammat ja pappat oli muistaneet toimia pukkeina,
sillä tänä vuonna me ei ostettu perheen sisällä lahjoja kenellekään.
(Ei edes koirille, ajatelkaa!)

Seuraavana päivänä oltiinkin koko porukka tarmoa täynnänsä lähdössä viettämään joulupäivää Millan ja Kimmon sekä Mimmi & Luna -chihujen luokse Raisioon. Ei vaan, edellisen päivän lepo ei välttämättä sopinut ihanteellisesti rauhallinenjouluateria-neljäkoiraa-ykstaapero-otetaanrennosti-komboon. Etenkään Mooikoiran osalta, sillä muijalla piisasi energiaa vaikka muille jakaa i h a n  k o k o  p ä i v ä n  ja pitkälle yöhön. Kyllä vähintään olisi pitänyt joku puolimaratooni siihen alle juosta, niin Mooikin olisi kyennyt nauttimaan rauhallisesta joulupäivän vietosta 😂 Siinä vaiheessa kun koko muu lössi yritti tyyliin pyykkipoikien avulla pidellä silmäluomia auki, Rituliina kaiveli pikkukoirien lelulaatikosta mitä erilaisempia leluja nuljutettavaksi. Katomua-katomua-katomua - sä et kattonu!

Jouluaaton vastaisena yönä tonttuilemassa. 

Ei kerrota kenellekään, mut nää viimeiset kämmekkäät valmistuivat vasta
samana yönä klo 1:30 😅 

Siis mitä täällä on..? 

Pakko olla jotain meille, kun sitä noin kuvataan!
(Saatiin mun kummitädiltä niiiiin herkullisia itsetehtyjä näkkäreitä tässä purkissa,
mut koska näkkärit tuli syötyä aika haipakkaan,
jouti tämä nätti purnukkakin uudelleenkäyttöön 😇 

Nää posetukset ei todellakaan oo lavastettuja! 

Possut haluu vaan osallistua... 

Joko nyt on valmista..? 

Erilainen joulu tänä vuonna. Kirpun kanssa tietysti joulut rupee olemaan omanlaisiaan, etenkin nyt kun se jo ihanasti ymmärtää kaiken jouluhössötyksen päälle. Tai alkaa ymmärtää. Ensi vuonna varmaan pakettien sisältö on lahjapaperin repimistä kiinnostavampaa, ja piparitaikinasta saadaan kenties ihan valmiita pipareitakin sen sijaan, että kaikki taikina olisi a) Kirppusen suussa b) possuttimien suussa c) lattialla tai d) liiskattuna syöttötuoliin. Mietittiin myös, että nyt kun hiukan reilussa vuodessa perheen koko on lähestulkoon tuplaantunut, saatetaan päästä helpommalla kun vietettäisiin joulua ihan vaan kotosalla sen sijaan että pakataan tää lössi ja kaikki sen garderoobi (ja sitä on paljon!) joka päivä ensin autoihin, sit kohteeseen, sit takas autoon ja taas takas kotiin. Ei voi tietää, mut aina voi kokeilla! (Meidän uus motto muuten, sopii ihan joka tilanteeseen.)

Millan ja Kimmon luonakin oli pukki käynyt!
(Arvatkaa vaan kenen pitää taas tunkea naamansa jokaiseen kuvaan...) 

Oikeastaan mä olin kuvaamassa tota Millan ihanaa lyhtyinstallaatiota... 

Lahja sisälsi luunpitopalvelun. 

Milla oli tehnyt niin ihania juttuja!
Jouluinen pavlovaleivoshässäkkä,
jota söin tapaninpäivän aamupalalla useamman annoksen.
Tietysti. 

Nämä salmiakkimarmelaaditkin oli itse tehtyjä!

Nämä kyllä tietää kenen tuolin alla kannattaa vartoa sattumia. 

Yks iloinen tonttu ja kaks semisti halutonta kainaloeläintä. 

Luna 

Luumu alkoi jossain kohtaa iltaa odotella kotiinlähtöä. 

Kunnes se hyväksyi kohtalon, että ollaan jäämässä yöksi. 

Me yritettiin keskittyä standuppiin (Ruudusta näkee kaikki jaksot, ihan parasta settiä!)
Mut Mooi odotti vaan et koskakohan joku taas leikkii sen kanssa. 

Joku aina meni siihen halpaan. 

Tietty kuka voikaan vastustaa tätä naamaa? 

Minikoirat oli kohtalaisen väsyneitä Mooin tarjoileman iltaohjelman jälkeen. 

Rauhoittuihan tämäkin ikiliikkuja lopulta. 

Luumu odottaa jo nukkumaanmenoa. 

Kainalot täynnä murusia. 

Voi Luumua... 

Mooikoira yritti vielä jeesiä uunossa. 

Luumu tietää, että pöydällä on myös kinkku! 

Tapaninpäivä valkeni komeana (potentiaalisen tokokentän yllä, joka muuten ihan sattumalta sijaitsee ihan naurettavan lyhyen matkan päässä potentiaalisesta Kirpunhoitopaikasta. Noin niinkuin vink vink taas kun ulkotokokelit alkaa...)