Loving Luumu: Pentutreffeillä

Lupasin kuvia meidän pentutreffeiltä Elinan perhe-elämää vilkastuttamaan saapuneen 7+ -viikkoisen Toki-lapukan kanssa Annen terdeltä. Pakko myöntää, että jännitti niin piruuuusti! Kun Luumullahan on nuorena ollut sitä historiaa pentujen kanssa, ettei ole hermo kestänyt yhtään. Ollaankin pidetty taukoa ihan pikkupentujen näkemisestä jo useamman vuoden, ja tietysti olen kasvattanut itselleni asiasta melkoisen peikon. Miksi se "vihaa" pentuja? Mitä jos se ei koskaan tule hyväksymään pentuja lähelleen? Voiko meillekään ikinä koskaan tulla pentua, jos Luumulla on mielessä lähinnä sen päiviltä pistäminen?

En ole koskaan pystynyt rajaamaan mitään tarkkaa syytä Luumun pentuvihamielisyyteen. Ensikohtaamiset ihan pikkupentujen kanssa oli silloin melkein vuotiaana kipeän polvivamman aikaan, ja silläkin on saattanut olla osuutta asiaan - kun sattuu. Itse olen varmasti lisännyt vettä myllyyn ylisuojelemalla pentuja, kun eihän tämä ymmärrä omista voimistaan yhtään mitään. No mamikin suhtautuu noin omituisesti - noissa on pakko olla jotain vallan demonista!

Ollaan nyt muutamana päivänä päästy nauttimaan auringostakin!
Luumulla kesti vaan pari ekaa löhökertaa kunnolla rentoutua.
"Siis mitä me tässä maataan..?"

Tulikuumalla kiveyksellä on kiva makoilla ja kärtsätä vatsanahkaa.

Rastas ilmestyi meitä ihmettelemään.

Siis eikö voitais mennä jo sisälle?

Noni, ulkona kuuluu leikkiä, sohvalla maataan!

Hennan Oiva-lapukkaan tutustuttiin pienissä annoksissa ihan pennusta asti treenikentän laidalla. Luumu pystyi hyvin tekemään hommia siitä huolimatta, että samalla kentällä oli pentu. Ei päästetty pitkään aikaan edes nuuskimaan toisiaan, vaan ensin piti totutella olemaan nätisti samassa tilassa. Ensimmäinen ihan oikea kohtaaminen tapahtui Katariinanlaakson koirarannalla Oivan ollessa edelleen aika pieni. Luumu keskittyi enemmän lelujen hakemiseen vedestä kuin samalla pikkukaistaleella temmeltävään pentuun. Sittemmin kaverukset ovat juoksuttaneet toisiaan irtsarilenkeillä ihan ongelmitta. Luumu tosin leikkii Oivan kanssa eri tavalla kuin vanhempien urosten. Se jotenkin enemmän pitää huolen siitä, ettei Oiva vaan missään kohtaa pääse niskan päälle, ja komentaa kyllä liian päällekäyvistä otteista.

Millan ja Kimmon kaksi chihuahuaa Mimmi ja myöhemmin Luna ovat kummatkin tutustuneet Luumuun ihan pentuina, ja vaikka Luumu on ollut e r i t t ä i n kiinnostunut, se ei ole koskaan niitä kohtaan ollut pahansuopa. Jotenkin ajattelin, että ne olivat varmaan pentuina niin pieniä, ettei Luumu edes ymmärtänyt niiden olevan koiria eikä huomannut mahdollisuuttaan vähän körmyttää. Nyt kesällä oltiin Raisiossa katsomassa tokokoetta, ja Sari tuli katsomoon 8-jotain-viikkoisen valkkaripennun kanssa. En taaskaan päästänyt haistelemaan, vaan hengailtiin samassa tilassa. Luumu oli tosi kiinnostunut, ja kun pentu alkoi leikkiä, Luumu heilutteli sille nätisti häntäänsä. Hyvä merkki, eikö?

Guuma!

Selppie!

Luumulle nousi parina ekana aurinkoisena päivänä aurinkoihottumaa!
Mä luulen että se johtuu siitä kun on ollut niin pilvinen kesä tähän asti.
Eikä tämä ehtinyt mistään nurmeltakaan tarttua, kun koko ajan oli kuistilla tai viltillä.
On se herkkänahkainen otus.

Karvaton kesämies

Näillä kokemuksilla päätin kerralla kohdata pelkoni, ottaa myös Luumun "grillijuhliin" mukaan ja samalla jakaa vastuun kaitsemisesta ja järjestyksen ylläpitämisestä Elinan ja Annen kanssa. Oman itseni takia mun oli pakko ensi purkaa kaikki ahdistus pois ennen Luumun autosta ottamista ja moneen kertaan painottaa, että Luumua saa sitten kuka tahansa komentaa ja napata kiinni, jos se on paha. Ennakkoluuloihini suhtauduttiin lähinnä huvittuneesti.

Ihan ensimmäisen pihalletulorynnistyksen jälkeen (kun Luumu törmäsi Elinaan ja pentu luiskahti auton alle karkuun) kaikki meni ihan täydellisesti, ja Luumu ei kertaakaan ollut mitenkään "ahdistunut" saati aggressiivinen pentua kohtaan. Se kävi kyllä pentua haistelemassa pennun ollessa Elinan sylissä moneen kertaan oikein kunnolla päästä varpaisiin, hyvä ettei silmät pullistuneet päästä. Kun niin paljon kiinnosti! Jännä juttu miten Luumu ei ollut edes yhtään mustasukkainen, kun pentu oli mun sylissä, vaan silloinkin Luumu nätisti tuli haistelemaan ja jatkoi taas matkaansa. Loppujen lopuksi oltiin Annen pihalla melkein kahdeksan tuntia niin, että suuren osan ajasta pentu nukkui jonkun sylissä tai terassin lattialla. Silloinkin Luumu kävi silloin tällöin vain vähän nuuhkaisemassa, ja antoi sitten pikkuisen jatkaa uniaan. Kyllä putosi ikistressaajalta järkälemäinen kivi sydämeltä! Luumu on tainnut vihdoin kasvaa aikuiseksi. Ainut että ei paljon uskallettu juoksuttaa pentua nurmikolla Luumun kanssa samaan aikaan, koska no.. onhan tuo Luumun lähestymistyyli vähän... rankka. "Jos mä ihan vähän vaan kuonolla tuuppaan..." Ja pentu on siellä mukkelismakkelis.

Siis mikä eläin sä olet?

Tää ihan oikeasti tulee luokse, kun sille huutaa Toki ja taputtaa käsiä yhteen!!
Ihana!!!

Hei mäkin oon pieni ja mäkin oon sulonen.
Rapsuttakaa muaki!

Luumua pisti tulimuurahainen,
ja äijä olikin äijämäiseen tapaan sen jälkeen puoli tuntia ihan kolmijalkainen ja rassu.

No tuu säki sit syliin senkin vauva.

Sylivauvat

Ihan uskomaton tyyppi!
Nukkui lähes koko ajan kun oltiin Annen luona.

No vaikka tämä olikin mitä parhain ja puhdistavin kokemus, meillä ei ollut eilen ihan niin hyvä päivä. Vaikka Luumu on staffiksi ja oikeastaan koiraksikin ehkä sosiaalisin ja yksi happy-go-luckyimmistä tyypeistä jonka tunnen, niin on se vaan kuitenkin luonnoltaan niin.. no, koira. Meillä kävi eilen harmittava sattumus, ja jouduin irrottamaan Luumua naapurin mäyräkoiran niskanahasta MEIDÄN PIHALLA! Appivanhemmat olivat tulossa kylään, ja kun ovikello soi, menin tietysti avaamaan ja päästin Luumun morjenstamaan lempparipappaansa. No en ollut kuullut, kun Ari oli yrittänyt oven läpi huutaa, että pihalla on vieras koira! Ihan siinä melkein ulko-oven edessä nurmikolla oli naapurin äidin hoidossa ollut mäyris, ja Luumu oli siinä ihan salamana kiinni. Sain sen revittyä onneksi melko pian irti, laitettua sisälle ja mentyä naapurin perässä meidän tontin viereiseen metsään karkuun juossutta mäyräkoiraa etsimään.

Mäyräkoira löytyi pian, ja ihme, kumma ja onni oli matkassa, ettei ainakaan isompia haavereita ollut tullut. Iho ei tuntunut menneen mistään rikki, ja huuto oli varmaan silloin "kontaktitilanteessa" niin hirveä, kun raukka oli tietysti pelästynyt. Asia saatiin sillä lailla hienosti purkkiin, että naapurit myönsivät kyllä olleen oma moka, kun koira oli ylipäänsä päässyt heidän aidatulta pihaltaan, ja että kyllähän koira nyt omalla pihallaan saa puolustaa. Luumu sai kiitosta hyvistä tavoistaan, kun he ovat joskus tuota meidän talon ohi menevää hiekkatietä kulkiessaan katselleet sen istuvan niin nätisti omalla pihalla. No niinpä, Luumu ei saa poistua omalta pihalta vaikka mikä olisi, mutta enpä ole tähän mennessä ajatellut, että omalla pihalla tarvitsisi muita koiria varoa...

Okei, vähän siivottiin paikkoja ja löyty tämmönen Ikean hedelmäkori.

Revittiin siitä aika paljon iloa.

Luumullaki oli "tosi" kivaa.

Jotenkin tosi ristiriitainen olo jäi tästä kuitenkin, vaikka asiat kääntyivät parhain päin. Voin ihan suoraan sanoa, että aluksi v*tutti kuin pientä apinaa, ja jouduinkin puhaltamaan ja kiroilemaan muutamaan otteeseenkin sisällä ennen metsään mäyriksen perässä lähtemistä. Että kun ei riitä että oma koira elää kurissa ja nuhteessa, ja aina olen erityisesti varonut kaikenlaisia selkkauksia nimenomaan siksi, kun tämä on staffi. Ja nimenomaan koska se on staffi, sen on pitänyt pienestä asti olla erityisen hyväkäytöksinen, erityisen hyvin hanskassa. Ettei vaan koskaan kukaan pääse sanomaan, että kun se on staffi. Ärsytti toki, että Luumu kävi niin tappomeiningillä päälle, ja aikamoisella puuskalla sen sisälle passitinkin siitä, mutta ihan normaali reaktiohan se oli..? Yllätyin myös tietysti, koska eihän se nyt ikinä tällä tavalla ole kenenkään kimppuun käynyt, ja koska se on niin koirasosiaalinen ja ihana ja hellunen muutenkin luonteeltaan. Omalla pihalla ei vaan huumori riittänyt yhtään, ja totta kai siinä oli varmasti joku yllätystekijäkin mukana. Luumu oli valmiiksi jo ovikellon soidessa ihan pöhpöh kuka tulee, ja kun siinä lähes heti oven takana onkin vieras koira.. No näinhän siinä sitten kävi.

Meillä oli siinä kiireinen päivä ja ilta nurmikkoa leikatessa ja isoa sepelikuormaa levittäessä, ja vasta illalla yhdeksän jälkeen päästiin tuulettamaan aivoja lenkille ja uimaan. Onneksi kenellekään ei käynyt mitään (ainostaan mun kynsi katkesi ;)), mutta kyllä silti jäi inhottava olo. Inhottavaa se oli jo pelkästään Luumunkin kannalta, kun nyt sillä on yksi tuollainen kokemus takanaan. Toisaalta jos tästä jotain positiivista yrittäisi löytää, ehkä sitä ollaan jatkossa (toivottavasti) vähän tarkempia sen suhteen, missä niiden koirien annetaan juosta (ts. ei ainakaan meidän pihalla...). Aamen.