Ontmoet Mooi...

... ze is een mooi meisje en foto's maken van haar is echt een makkie!*

Jos jossain kohtaa oli vaikeaa alkaa kirjoittaa Mooista pään sekavuuden vuoksi, nyt Mooi tuntuu niin lähtemättömältä osalta meidän perhettä, että kirjoittaminen hänen saapumisestaan on kuin kirjoittaisi jokavuotisesta kevään tulosta, lumen sulamisesta, auringonpaisteesta, vihertävistä koivunoksista ja linnunlaulusta. Ihanista itsestäänselvyyksistä.

"Hölmöhän mä olisin, jos sen ottaisin", tuli mieleenpainuvasti vastattua, kun tilaisuutta Mooin uudelleenkotiuttamiseen mulle ihan ensimmäistä kertaa tarjottiin. Kirppukin oli silloin vasta pari kuukautta vanha, eeeeenkä mä nyt oikeasti ollut koskaan harkinnut aikuisen koiran ottamista. Eihän mulla mitenkään olisi edes aikaa, ja vaatisihan kodinvaihtaja ihan tuhottomasti panostusta puhumattakaan kaikesta siitä ajasta, joka olisi jo mennyt hukkaan. Noin niin kuin harrastusmielessä. Mitä Luumukin sanoisi, kun ensin sen piti tottua ihmisveljeen (joka vie lähestulkoon kaikki äidin tärkeät resurssit: ajan, huomion ja sylin), ja sitten perheeseen tuotaisiin pikapuolin vielä toinen koira..? 

Mooi vaan ei ollut ihan mikä tahansa koira. Mooi on juuri se narttu, jota itsekin auttamattoman myöhässä kuolasin kaksi kesää sitten. Se on juuri se pentu siitä yhdistelmästä, johon lopulta pitkän empimisen jälkeen sallin itseni hullaantua. Silloin olin niin myöhässä, että jäin pahemman kerran näppejäni nuolemaan. Harkitsin siinä kohtaa pennun kuva silmissä hetken jopa ulkomaille lähtöä, mutta siinä Irman pentulaatikon äärellä päätin malttaa ja odottaa. On se elämä vaan suuri mysteeri, sillä ihan hirveän kauan ei meidän loppujen lopuksi tarvinnut odottaa. Tämän vuodenvaihteessa tulleen yllättävän puhelinsoiton jälkeen en nimittäin saanut Mooia enää pois mielestä. Huonosti nukutun yön jälkeen soitinkin heti seuraavana päivänä Mooin kasvattajalle takaisin, että saako sitä pikkulikkaa nähdä ja miten pian. Järjen ääni sivuun, kamalan huonon ajatuksen sijaan tämä alkoi vaikuttaa ihan hirvittävän hyvältä ajatukselta!

Kuukautta ja lukuisia kimppalenkkejä myöhemmin sovittiin Mooin viikonloppuhoidosta ja annettiin koirien tutustua toisiinsa kunnolla päästämällä ne kirmaamaan pellolle. Ne tulivat alusta alkaen ihan mahtavasti juttuun! Luumusta oli tietysti ihanaa, kun sai samanhenkisen kaverin kanssa telmiä - ja vielä tyttökaverin. 

Pitkän hoitoviikonlopun jälkeen Mooi oleskeli taas muutaman päivän ajan kasvattajallaan, kunnes tuli taas viikonlopuksi hoitoon. Viikonlopuksi, joka muuttui matkan varrella loppuelämäksi. Tässä hän oli, ja tässä hän vaan edelleen on. Ihan uskomatonta miten helposti kaikki on käynyt. Miten mulle tuli heti ensimmäisen viikonlopun aikana sellainen olo, että mä haluun ton koiran. Että mä tekisin mitä vaan, että se voisi jäädä meille. Että siitä tulisi mun koira, ja tästä tulisi meidän tulevaisuus.

Mooi joutui lähtemään vanhasta kodistaan, koska ne ei enää tulleet perheen vanhemman staffinartun kanssa toimeen. Mooi ei kuitenkaan ole mikään ongelmakoira, vaan pakko myöntää, että se on joissakin asioissa jopa helpompi kuin Luumu. En tietenkään osaa siitä vielä mitään syväanalyysiä tehdä, onhan meillä yhteistä matkaa takana vasta kuukauden verran, mutta iloinen koirahan se on. Perusstaffi hössöttävine luonteineen ja läheisyydenkaipuineen. Se vaikuttaa kovin mutkattomalta tapaukselta, vaikka todella vihreä monen asian suhteen onkin. Se on tyhjä taulu, kirjoittamaton sivu meidän elämäkertaan. 

Taitava likka, löysi meiltä edellisellä lenkillä hukkuneen tennispallon!

En tosiaan ennen Mooia ikinä olisi kuvitellut haluavani ottaa aikuista koiraa. Sanon nimenomaan haluavani, koska mulle oli todella tärkeää, että mä todella haluan tämän koiran. Mä en halunnut siinä kohtaa ruveta katumaan, kun ne pennut sitten joskus syntyy. Mä halusin, että Mooi tuntuu omalta heti. Ja siis onhan se välillä vähän ärsyttävä, sillä lailla kun nyt puolitoistavuotiaat staffit vaan osaa olla. Mutta koko ajan me tutustutaan toisiimme paremmin ja hioudutaan yhteen. Tämänikäisestä koirasta näkee kuitenkin jo hienosti mikä se oikeastaan on koiriaan. Vaikka se tietyllä tavalla "puhdas" onkin, sillä on kuitenkin se perusluonne ja fyysiset ominaisuudet (terveys/sairauskertomukset) siinä avoimesti nähtävissä. Ei tartte ostaa porsasta juuttisäkissä, niin kuin pennun kanssa pitää. 

Ja vaikka en koskaan ole aikuista koiraa harkinnutkaan, ei mua se historia pelota. Vaikka mä pidänkin mun ja Luumun välistä sidettä yhtenä vahvimmista ja suhdetta yhtenä kestävimmistä, niin raadollista kuin se onkin, se olisi varmaan ihan onnellinen kenen tahansa kanssa, jonka syliin se vaan voi kiivetä ja joka vähän heittelisi palloa sille. Staffeista sanotaan, että niitä on helppo aikuisenakin kotiuttaa uudelleen, ja uskon sen kyllä sataprosenttisesti. On nää semmoisia onnellisia hönöjä, elävät hetkessä ja tyytyvät kohtaloonsa. Mikä se ikinä onkaan. 

Mooin kohtaloksi tuli muuttaa meille asumaan. Kyllä mä tykkään ajatella, että siinä oli kohtalolla tosiaan vähän sormensa pelissä. Vaikka totta kai harmittaa vanhojen omistajien puolesta, kun joutuivat näin hienosta koirasta luopumaan, on se vaan suuri mysteeri miten sitä silloin kaksi kesää sitten istuin pentulaatikon reunalla ja tietämättäni siinä silmieni edessä lyllersi kuin lyllersikin se oma koira. Tai muutamaa viikkoa myöhemmin, kun irrottelin pentunaskaleita lahkeista ja milloin mistäkin. Siinä se roikkui silloin vampyyrinhampaistaan Mooi. 

Mulla on varmaan sadoittain räpsyjä meidän uuden käänteen saaneesta arjesta, mutta julkaisin nyt näitä tällä viikolla pellolta otettuja "ihan oikeita valokuvia". Pitää erikseen päivitellä arkijuttuja, elämästä kahden koiran kanssa (kahden koiran ja vauvan oikeastaan!), ja onhan se Mooi-tyttönen aloittanut harrastuksetkin jo. Tietysti.

*Tässä on Mooi, hän on ihana tyttö, josta on helppo ottaa kuvia.

Naapurikyyläyksen lyhyt oppimäärä

Oumaigaad minkä yleisöryntäyksen pikku Mooi saikaan blogissamme viime tekstillä aikaan! Ymmärrän, että asia tuli varmasti monelle yllätyksenä, sillä Mooi onnistui yllättämään meidätkin. En oikein tiedä mistä hänen tarinaansa pitäisi alkaa kertoa, ja pää on jotenkin muutenkin niin sekaisin, etten osaa tehdä sitä vielä. Jätetään siis hautumaan (ehdottomasti lupaan palata asiaan!), ja kirjoitellaan jostain vähän kevyemmästä.

Ihka ensimmäinen heistä yhdessä napattu kuva. 

SuperMooi! 

Nämä kuvat on otettu tammikuussa ekalta yhteiseltä peltolenkiltä.

Meillä on uudet naapurit! Tiedättekö sen kuumottavan tunteen, kun sitä yrittää vaivihkaa saada selville kummoisia ihmisiä he oikein ovat. Kun ei oikein haluaisi kyttäillä, suoraan tuijotella ainakaan, mutta kuitenkin huomaa käyttävänsä hyväksi kaikki tekosyyt asioiden selvittämiseen. Olen itse aika yksityinen ihminen (mitä nyt repostelen yksityisasioitani ihan julkisesti täällä blogissa, hah), enkä erityisesti kaipaa naapurustosta mitään elämänkumppanuutta. En mitään yhteisiä grillaus- tai saunailtoja sinänsä, mulle riittää hyvänpäiväntervehdykset ja satunnaiset pikku palvelukset, jos vaikka postilaatikkoa pitäisi tyhjennellä tai vastaavaa. Sittemmin olen tullut avoimemmaksi enemmällekin kanssakäymiselle, mutta siihen ryhtyminen on niin suuren sosiaalisen työn takana, että olen jättänyt sen uutterammille. Tykkään omasta rauhastamme, ja eräänlainen elämänaihanteeni on saada syrjäytyä rauhassa. 

Mut siis nämä uudet naapurit kuumottavat erityisesti, koska tietenkin heillä pitää olla koiria. Koiria siis monikossa! Jossain kerrostalossa nyt olisi melkein se ja sama, vaikka naapuri pitäisi kotonaan koirahoitolaa (okei ymmärrän ajatukseen liittyvän haasteita...), mutta tässä kun jaetaan sama melko heiveröinen ja harvaankasvanut raja-aita, on toimeentuleminen toivottua ja tolkunihmisyys ihailtava piirre. Meillähän oli ennenkin tuossa ainoassa naapurissamme (no okei, meillä on kaksi rajanaapuria, mutta toiseen suuntaa kasvaa niin korkea ja tiheä kuusiaita, että käytännössä naapureita on vain yksi) koira, ja sen kanssa tulikin kaikenlaista... Koiria kun Suomessa asustaa vissiin lähes joka toisessa kodissa, ne koiran pitämisen standardit eivät tietenkään joka huushollissa ole samalla tasolla. Enkä nyt tarkoita, että jokaisen pitäisi olla koiranpidossaan yhtä hysteerinen (= tarkka!), mutta tietysti omaa elämääni helpottaisi, että koirien ei annettaisi juoksennella meidän tai muidenkaan pihalla, saati koko kulmakunnassa ihan valtoimenaan, pahimmillaan terrorisoimassa ohituskäyttäytymistään alati hiovaa Luumua ihmisineen (true story). 

Tämä uusien naapureiden ja heidän koiriensa kyylääminen ei kuumottelisi ollenkaan niin paljon, jos meillä ei nyt olisi juuri tämä uuden koiran elämäntilanne tässä käsillä. Luumusta menen melkein takuuseen, että se ei meidän pihalta mihinkään lähde, se kun on siihen sääntöön pennusta asti oppinut. Meidän pihaamme ei ole sen kummemmin aidattu. Toki naapuriin tämä harva orapihlaja-aita on olemassa, mutta tienpuoleinen sivu on muutamaa yksinäistä aroniapuskanalkua lukuun ottamatta avoin. Luumu on kerran pentuna juossut jonkun muistaakseni ajokoiran penikan kanssa tielle leikkimään, mistä saikin sen verran huutia, ettei ole sitä sen jälkeen tehnyt. Me voidaan ihan hyvin kesälläkin ripustella pyykkejä ulos kuivumaan, ja siinä tiellä voi ihmiset koirineen kulkea miten huvittaa. Siinä on naapurin puolellakin koirat aina saaneet räksyttää ilman että Luumun on tarvinnut reagoida asiaan yhtään mitenkään. Toki tilanne on nyt siinä mielessä uusi, kun siinä on uudet koirat. Ja tilanne on nyt meille siinäkin mielessä uusi, kun en vielä yhtään tiedä miten paljon Mooin perään pitää tällaisissa sitsueissöneissä katsoa. Järkeväpäinen otus Mooi todella on (saattaapa jopa tällaisissa jutuissa olla viksumpi kuin tuore isoveljensä), mutta totta kai asiat ja säännöt pitää jollain tavalla ajaa läpi ja testata ensin. 

Kaunokainen <3 

Ja kun itse olen niin tarkka koirien ja niiden ihmisten välisen kanssakäymisen säännöistä, haluan viimeiseen asti välttää tietysti sitä, että omat koirat aiheuttaisivat kenellekään harmaita hiuksia. Niinpä eräänä päivänä rohkaisin mieleni ja menin ihan ovelle asti sanomaan käsipäivää. Yllättävässä rohkeuden puuskassani olisin ehdottanut vaikka yhteistä hihnalenkkiä, jotta koirat pääsisivät tutustumaan toisiinsa ns. valvotuissa olosuhteissa. Ettei tule kenellekään yllätyksenä, että siinä aidan takana asustaa muitakin nelijalkaisia. Siinä kun suunnittelin yhteisiä hihnalenkkejä, ehdin jo ajatella että voi vitsi miten mukavaa olisikin, jos siinä naapurissakin asuisi joku koiraharrastaja. Voitaisiin yhdessä käydä treenaamassa lähikentillä ja antaa koirien juoksuttaa toisiaan tuossa lähipellolla. Ja pelkäämättä ollenkaan sellaista niin sanottua Solsidan-ahdinkoa, ajatukseni kieltämättä alkoivat harhailla lämpimiin kesäiltoihin, yhteisiin illanviettoihin ja lyhyeen kotimatkaan kävellen. Perin epäsuomalaista ajattelua myönnän, ja yllättävää etenkin pohjimmiltaan erittäin introvertilta minulta. 

Äly ja väläys. Eikun älli ja tälli, vai miten se meni... xP 

No asia ei ole edennyt yhtään mihinkään, sillä siellä ei ollut silloin ketään kotona. Paitsi koirat. Sen jälkeen en ole saanut aikaiseksi kerättyä rohkeutta uudelleen, vaikka helpottaisihan se omaa olotilaa. Olisi joku kosketuspinta siihen tosiaan että kummoisia ihmisiä siihen viereiseen taloon on muuttanut. Ja kun koirat olisivat toisiinsa päässeet tutustumaan, ei olisi ihan kamala katastrofi, jos jonkun koira jonakin kauniina päivänä vaikka vähän pihasta eksyisikin (pois se minusta!). No, ehkä vielä etenen tässä naapurikyyläysprojektissani, mutta tässä välissä ehdin jo saada aika mieltäylentävän ajatuksen. Voishan sitä tietysti aidata sen oman tonttinsa siihen malliin, ettei tarvitsisi ihan sydän sykkyrällä noiden omien tai muidenkaan koirien perään kyttäillä. Kunhan tämä routa tästä pohjoisen puoleltakin hellittää... Jos jollain on jotain hyviä aitareferenssejä, otan ne ilolla vastaan!

Peeäs. Jos nyt nämä uudet naapurimme sattuisivat tänne blogiin eksymään: Ollaan me ihan oikeasti ihan normaaleja, tolkun ihmisiä xP

Loppuun vielä kuva naapurikyyläyksen mestarista.

Hollannin herkku

Rrrrrepeän riemusta, sillä saanen esitellä uuden perheenjäsenemme Mooi-neidon! Hän on toukokuussa kaksi vuotta täyttävä hömelön aurinkoinen tapaus, joka jääpi meille nyt parin lyhyehkön visiitin jälkeen pysyvästi asumaan. Hurrrrjan ihastuttava pikkutyttönen, todellinen luonnonlapsi, tyhjä taulu ja pala taivasta. Meillä tulee olemaan yhdessä vielä niin hauskaa!

Mooi on hollantia, ja tarkoittaa kaunista, hyvää, ystävällistä,
kilttiä, ihanaa, viehkeää, sievää ja viehättävää.
Mitä näitä nyt on. You know. Täydellistä pakettia.

Fifty Shades of Luumu

Kylläpä kannatti vähän marista ajankäyttöongelmista ja mitäänaikaansaamattomuudesta täällä blogissa, sillä vaaleanpunaiseen Pekka Töpöhäntä -muistikirjaani rustailemani hommalista on melkein hoidettu! Ja mikä tärkeintä: tilinpäätös on kasassa ja kaikki tiedot veroilmoitusta varten hanskassa. Kylläpä on kevyt olo. Luumukin pääsee ensi viikolla taas hallillensa. Äkkiseltään tässä tulikin vietettyä kahden viikon totaalitokoloma, ja nyt kivojen talvisten kelien taas satuttua voisin jopa sanoa, ettei tehnyt edes tiukkaa.

Mulle on Lightroom-kuvanmuokkausohjelmaan tutustumisen jälkeen avautunut ihan uusi maailma, ja halusinkin kirjoittaa siitä oman postinsa. Ihmettelen edelleen kaikkia ohjelman namiskoita ja mitä niillä voi tehdä. Siellä on varmasti miljoona mahdollisuutta, joita en ole ymmärtänyt vielä edes kokeilla. Homma lähti liikkeelle siitä, kun sain LR-ilmaisohjelman uuteen puhelimeeni. Aikani sillä leikittyäni ihastuin siihen todella. "Siis tällä pystyy vaihtamaan vaikka eriväriset sukat Kirpun jalkaan!" Aika taikurimaista, etten sanoisi. 

Mobiilisovelluksella ensimmäinen muokkaus, ever.
Vähän överi, mutta sai tykkäyksiä ;) 

Uusi yritys, for real.

Paljon olen oppinut ja paljon on vielä opittavaa. Eniten odotin ohjelman saadessani, että kehittyisikö sitä itsellekin joku tunnistettava tyyli. Ihailen aina koirablogeissa, kun on semmoisia vasta-aurinkoon kuvattuja utuisen tunnelmallisia kuvia. Itsellä on vielä paljon matkaa niin ammattimaisen jäljen aikaansaamiseksi (eikä kalustokaan taida riittää), mutta eikö kaikki hyvä aina saa alkunsa ideasta ja kiinnostuksesta..? Täytyyhän se oma tyyli yrittää löytää kokeilemalla. Ei mikään voi saman tien valmista olla. 

Ja tietysti tiellä oman tyylin löytymiseen on kokeiltava aika äärimmäisiäkin juttuja. Niitä muokkausohjelman namiskoita vääntelemällä ääriasentoihinsa saa muutenkin tietää mitä mikäkin säätö kuvalle tekee. Toisaalta tykkään aika luonnollisista kuvista. Alkuun olikin vaikeaa päästä eroon eräänlaisesta manipulaation tunteesta. Että jos nyt kovasti muokkailen näitä kuvia ja värejä, niin eihän ne ole enää todistuskappaleita siitä hetkestä. Että kun niitä on mennyt rukkailemaan, se oikea hetki katoaa jonnekin maskin taakse. Eihän se tietysti niin ole. Kyllä jokainen käsittelemätönkin kuva on henkilökohtainen näkemys siitä kuvattavasta asiasta. Kameran säädöilläkin saa kaikenlaisia mieltymyksiä esille, ja kertoohan jo rajauskin jotain siitä, mitä kuvaaja on halunnut tilanteessa ikuistaa. Muokkaamalla kuvaa saadaan korostettua näitä henkilökohtaisia mieltymyksiä. Rajattua kuvasta vielä lisää asioita ulkopuolelle, säädettyä sävyjä vielä lämpimämmiksi tai kylmemmiksi. 

Näistä tykkäsin jotenkin itse tosi paljon.

Muokkaaminen on ollut yllättävän vaikeaa. Jotkut kuvat taipuvat haluamanilaisiksi melko äkkiä - toisista ei tule hyviä monenkaan muokkauskerran jälkeen. Alunperinkään huonosta kuvasta ei millään säädöilläkään saa hyvää, keskinkertaisesta ehkä. Ihan paras tilanne on muokata jo valmiiksi hyvää kuvaa. Hyvästä kuvasta voi muokkaamalla saada ihan hirmu kivan. Ja kaikkien ponnistelujen jälkeen huonojenkin otosten kanssa on kuitenkin taputettava itseään hiukan päälaelle ja todettava, että on se kuva muokkaamisen jälkeen joka tapauksessa aina parempi kuin alkuperäinen. Monen mutkan ja hiostuttavan säätökierroksen jälkeen sitä tuntee välillä olevansa muutosten kanssa ihan hukassa. Tuliko hieno vai menikö täysin metsään. Vertaamalla muokattua versiota alkuperäiseen voin onnekseni todeta, ettei mikään muokkaustyö ole hukkaan mennyt. Ja vaikka niistä ei mitään mestariteoksia tulekaan, kehittäähän se aina ihmistä noin niinkuin teknisesti ja taiteellisesti.

Aika pian on itsellekin kehittynyt sellainen silmä niihin Lightroomin namiskoihin. Herkästi tulee väänneltyä samoja juttuja samoihin suuntiin, on siellä kuvassa Kirppu tai Luumu, olkkarin lattialla, varjoisessa metsässä tai aurinkoisella pellolla. Helpointa on muokata kuvia, joissa Luumu on lumettomalla, kellertäväruohoisella pellolla. Vaikeimmaksi on osoittautunut muokata aurinkoisia lumikuvia kahdesta koirasta, joilla on päällään eriväriset takit ja pannat. Eriväriset koirat vielä menettelevät, mutta värikkäät asusteet tekevät muokkauksesta ainakin omille taidoille ihan mahdotonta. Parasta onkin ehkä tietynlainen luonnollisuus tässäkin. Mahdollisimman vähän mitään ekstraa, niin hyvä tulee. Aika yksinkertainen tausta, alaston koira ja ehkä joku yksi lisäasia. Yksivärinen panta tai yksivärinen lelu. Siinä se. 

Tähän mennessä parin viikon kuvanmuokkauskokemuksellani olen päässyt hiomaan taitojani aurinkoisissa ja pilvisissä lumikuvissa (alkaa jo vähän kyllästyttää ne...). Pääsin kokeilemaan myös niitä vastavalojuttuja, joita aina blogeissa ihailen. Ehkä jotain vähän sinnepäin tunnelmaa sain niihin kaivettua, mutta ihan sataprosenttisen tyytyväinen en ole. Talven välissä kerkesi ainakin täällä Varsinais-Suomessa olla viikon verran myös aika sykyinen keli, joten niitä ruskeansävyisiäkin kuvia tuli napsittua. Ja kun kyllästyin niihin, otin muokkauksen alle myös pari vanhaa kuvaa joulukuulta. Ja sisäkuvia Kirpusta. Ja sitten testasin myös kuinka paljon muokkaamisella voi vaikuttaa puhelinräpsyihin. Tykkään ainakin vähän säätää kontrastia ja retusoida ihon epätasaisuuksia ja poistaa silmärähmää. Jännä nähdä myös miten paljon huonossa hallivalossa otettuihin kuviin pystyy samaan valoa. Oujee, en malta odottaa!

Pikkuvirheiden korjaamisen ja tietysti uudelleenrajaamisen lisäksi tulee usein myös suoristettua horisonttia. Nämä perusjutut olen aiemminkin pystynyt hoitamaan maksuttomalla Picasa-ohjelmalla. Nyt Lightroomin kanssa olen usein säätänyt hiukan lämpötilaa (temperature, usein ihan asteen lämpimämmäksi, sisäkuvat kylmemmiksi). Valkotasapainon olen kamerasta säätänyt pilviselle, paitsi sisätiloissa käytän usein keinovaloa. Näitä pystyy kuitenkin tosi kivasti ja tarkasti säätämään Lightroomissa. Lisäksi nyt LR:n kanssa vähennän usein kontrastia, tintiin en ole juuri koskenut. Highligtseja ja whiteseja tulee usein lisättyä, blackseja vähennettyä. Varjoja tulee kaivettua esiin lisäämällä shadowseja. Clarityä tulee usein lisättyä ja silloin tällöin myös sharpeningia. Niistä tulee kivan terävä vaikutelma, kun ei laita överiksi. Toisaalta tykkään joskus myös vähentää clarityä, silloin kuvasta tulee utuisempi. Näiden kanssa saa kyllä olla tarkkana, jos edelleen haluaa säilyttää kuvan luonnollisuuden. Saturaatiota ja luminancea en ole oppinut käyttämään vielä muuta kuin tiettyjen sävyjen kanssa. Etenkin jos kuvassa on useampia sävyjä (vaikka kaksi eriväristä koiraa), olen säätänyt oranssia ja keltaista johonkin suuntaan (hue), jotta sävyerot ovat vähän tasoittuneet. 

Tähän en nyt mitään järkyttävän suurta eroa saanut loihdittua.

Tämmöisiä kikkakolmosia olen täällä hiukan itseopiskellut. Eniten ehkä jännittää, ettei vaan tule tehtyä mitään kamalia ylilyöntejä. Siis että olevinaan muokkaa jotain kuvaa ihan hirveän kivaksi, ja oikeasti se näyttää siltä että on yrittänyt ihan liikaa. Että jotkut, jotka valokuvauksesta oikeasti jotain tietävät, ajattelevat, että voi sentään. Nyt on menty taas niin paljon p*rse edellä puuhun ettei tosikaan. Ja samalla kun jännitän kuvieni vastaanottoa (mm. Instassa), tiedostan toisaalta, että elämässä on paljon isompiakin ongelmia. Heh. No mutta tämmöistä pientä puhdetta. Nyt kiiruhdetaan vielä vaunuilemaan ennen illanistujaisvieraiden saapumista. Kuvauksellisia hetkiä itse kunkin viikonvaihteeseen!

Puhelinräpsyn muokkailemista 

Pari vanhaa otosta joulukuulta