Ontmoet Mooi...

... ze is een mooi meisje en foto's maken van haar is echt een makkie!*

Jos jossain kohtaa oli vaikeaa alkaa kirjoittaa Mooista pään sekavuuden vuoksi, nyt Mooi tuntuu niin lähtemättömältä osalta meidän perhettä, että kirjoittaminen hänen saapumisestaan on kuin kirjoittaisi jokavuotisesta kevään tulosta, lumen sulamisesta, auringonpaisteesta, vihertävistä koivunoksista ja linnunlaulusta. Ihanista itsestäänselvyyksistä.

"Hölmöhän mä olisin, jos sen ottaisin", tuli mieleenpainuvasti vastattua, kun tilaisuutta Mooin uudelleenkotiuttamiseen mulle ihan ensimmäistä kertaa tarjottiin. Kirppukin oli silloin vasta pari kuukautta vanha, eeeeenkä mä nyt oikeasti ollut koskaan harkinnut aikuisen koiran ottamista. Eihän mulla mitenkään olisi edes aikaa, ja vaatisihan kodinvaihtaja ihan tuhottomasti panostusta puhumattakaan kaikesta siitä ajasta, joka olisi jo mennyt hukkaan. Noin niin kuin harrastusmielessä. Mitä Luumukin sanoisi, kun ensin sen piti tottua ihmisveljeen (joka vie lähestulkoon kaikki äidin tärkeät resurssit: ajan, huomion ja sylin), ja sitten perheeseen tuotaisiin pikapuolin vielä toinen koira..? 

Mooi vaan ei ollut ihan mikä tahansa koira. Mooi on juuri se narttu, jota itsekin auttamattoman myöhässä kuolasin kaksi kesää sitten. Se on juuri se pentu siitä yhdistelmästä, johon lopulta pitkän empimisen jälkeen sallin itseni hullaantua. Silloin olin niin myöhässä, että jäin pahemman kerran näppejäni nuolemaan. Harkitsin siinä kohtaa pennun kuva silmissä hetken jopa ulkomaille lähtöä, mutta siinä Irman pentulaatikon äärellä päätin malttaa ja odottaa. On se elämä vaan suuri mysteeri, sillä ihan hirveän kauan ei meidän loppujen lopuksi tarvinnut odottaa. Tämän vuodenvaihteessa tulleen yllättävän puhelinsoiton jälkeen en nimittäin saanut Mooia enää pois mielestä. Huonosti nukutun yön jälkeen soitinkin heti seuraavana päivänä Mooin kasvattajalle takaisin, että saako sitä pikkulikkaa nähdä ja miten pian. Järjen ääni sivuun, kamalan huonon ajatuksen sijaan tämä alkoi vaikuttaa ihan hirvittävän hyvältä ajatukselta!

Kuukautta ja lukuisia kimppalenkkejä myöhemmin sovittiin Mooin viikonloppuhoidosta ja annettiin koirien tutustua toisiinsa kunnolla päästämällä ne kirmaamaan pellolle. Ne tulivat alusta alkaen ihan mahtavasti juttuun! Luumusta oli tietysti ihanaa, kun sai samanhenkisen kaverin kanssa telmiä - ja vielä tyttökaverin. 

Pitkän hoitoviikonlopun jälkeen Mooi oleskeli taas muutaman päivän ajan kasvattajallaan, kunnes tuli taas viikonlopuksi hoitoon. Viikonlopuksi, joka muuttui matkan varrella loppuelämäksi. Tässä hän oli, ja tässä hän vaan edelleen on. Ihan uskomatonta miten helposti kaikki on käynyt. Miten mulle tuli heti ensimmäisen viikonlopun aikana sellainen olo, että mä haluun ton koiran. Että mä tekisin mitä vaan, että se voisi jäädä meille. Että siitä tulisi mun koira, ja tästä tulisi meidän tulevaisuus.

Mooi joutui lähtemään vanhasta kodistaan, koska ne ei enää tulleet perheen vanhemman staffinartun kanssa toimeen. Mooi ei kuitenkaan ole mikään ongelmakoira, vaan pakko myöntää, että se on joissakin asioissa jopa helpompi kuin Luumu. En tietenkään osaa siitä vielä mitään syväanalyysiä tehdä, onhan meillä yhteistä matkaa takana vasta kuukauden verran, mutta iloinen koirahan se on. Perusstaffi hössöttävine luonteineen ja läheisyydenkaipuineen. Se vaikuttaa kovin mutkattomalta tapaukselta, vaikka todella vihreä monen asian suhteen onkin. Se on tyhjä taulu, kirjoittamaton sivu meidän elämäkertaan. 

Taitava likka, löysi meiltä edellisellä lenkillä hukkuneen tennispallon!

En tosiaan ennen Mooia ikinä olisi kuvitellut haluavani ottaa aikuista koiraa. Sanon nimenomaan haluavani, koska mulle oli todella tärkeää, että mä todella haluan tämän koiran. Mä en halunnut siinä kohtaa ruveta katumaan, kun ne pennut sitten joskus syntyy. Mä halusin, että Mooi tuntuu omalta heti. Ja siis onhan se välillä vähän ärsyttävä, sillä lailla kun nyt puolitoistavuotiaat staffit vaan osaa olla. Mutta koko ajan me tutustutaan toisiimme paremmin ja hioudutaan yhteen. Tämänikäisestä koirasta näkee kuitenkin jo hienosti mikä se oikeastaan on koiriaan. Vaikka se tietyllä tavalla "puhdas" onkin, sillä on kuitenkin se perusluonne ja fyysiset ominaisuudet (terveys/sairauskertomukset) siinä avoimesti nähtävissä. Ei tartte ostaa porsasta juuttisäkissä, niin kuin pennun kanssa pitää. 

Ja vaikka en koskaan ole aikuista koiraa harkinnutkaan, ei mua se historia pelota. Vaikka mä pidänkin mun ja Luumun välistä sidettä yhtenä vahvimmista ja suhdetta yhtenä kestävimmistä, niin raadollista kuin se onkin, se olisi varmaan ihan onnellinen kenen tahansa kanssa, jonka syliin se vaan voi kiivetä ja joka vähän heittelisi palloa sille. Staffeista sanotaan, että niitä on helppo aikuisenakin kotiuttaa uudelleen, ja uskon sen kyllä sataprosenttisesti. On nää semmoisia onnellisia hönöjä, elävät hetkessä ja tyytyvät kohtaloonsa. Mikä se ikinä onkaan. 

Mooin kohtaloksi tuli muuttaa meille asumaan. Kyllä mä tykkään ajatella, että siinä oli kohtalolla tosiaan vähän sormensa pelissä. Vaikka totta kai harmittaa vanhojen omistajien puolesta, kun joutuivat näin hienosta koirasta luopumaan, on se vaan suuri mysteeri miten sitä silloin kaksi kesää sitten istuin pentulaatikon reunalla ja tietämättäni siinä silmieni edessä lyllersi kuin lyllersikin se oma koira. Tai muutamaa viikkoa myöhemmin, kun irrottelin pentunaskaleita lahkeista ja milloin mistäkin. Siinä se roikkui silloin vampyyrinhampaistaan Mooi. 

Mulla on varmaan sadoittain räpsyjä meidän uuden käänteen saaneesta arjesta, mutta julkaisin nyt näitä tällä viikolla pellolta otettuja "ihan oikeita valokuvia". Pitää erikseen päivitellä arkijuttuja, elämästä kahden koiran kanssa (kahden koiran ja vauvan oikeastaan!), ja onhan se Mooi-tyttönen aloittanut harrastuksetkin jo. Tietysti.

*Tässä on Mooi, hän on ihana tyttö, josta on helppo ottaa kuvia.