Taking Steps Is Easy, Standing Still Is Hard

Taisin luvata viimeksi palata Luumun tokokentille paluuseen, ja teen sen nyt. Laitan samalla vähän Sergiota koneistoon, sillä aivokuolleisuusaste lähentelee sataa prossaa. Jos tästä vielä jotenkin huomisen ryömisi ehjin nahoin kohti juhannusta. Luumu käy huomenna sopivasti Tanjan ft-käsittelyssä ennen möksärientoihin viilettämistä, ja voidaan toivottavasti nauttia rennon leppeistä jussimeiningeistä lapsiperheiden kesken. Tällä lössillä vaan nykyään adjektiivit rento ja leppeä saavat lähinnä sarkastisia konnotaatioita.

Mistä aloittaisin. Ollaan tultu niin pitkä matka ja toisaalta tuntuu, että ollaan vasta alussa. Sen jälkeen kun Luumu on viimeksi ollut fyssarilla huhtikuussa (?), se kävi vielä oikean hartiansa kanssa ortopedillä, kun oli ottanut osumaa pellolla Mooin kanssa. (Uskomatonta, että sanon näin, mutta) tässä on ollut viimeisen vuoden aikana niin paljon kaikkea sen fysiikan kanssa, että mä en ihan todella jaksa juurikaan stressata sitä. Todella. Juurikaan. En edes oikein muista... no, kontrollikäynnillä saatiin vähän niinkuin terveen paperit, ja ehdottomasti pitää palata normaaliin elämään ja etsiä sieltä sitä treenin ja liikkumisen tasapainoa sekä verryttelyihin rutiinia. Olinkin ihan taivaissa, ja tehtiin usein vaunulenkkienkin yhteydessä jotain pientä. Lähinnä se oli sitä, että Mooi teki "oikeita" juttuja, ja Luumu sai laskea mielentilaansa. Arvaatte varmaan miten se onnistui. Loppujen lopuksi mulla oli siinä kaks kiljuvaa koiraa. Mooi sitä varten kun mä teen Luumun kanssa. Siis! Enhän mä nyt mitenkään voi! Ja Luumu sitä varten kun sille on patoutunut koko vuoden tokopaukut yhteen haukkariin, eikä se saa lupaa vetää sitä oikeeta suoraansa ikinä.

En mä oikein päässyt edes sormeilemaan tätä käsillä olevaa vireongelmaa, kun Luumu tämän vapaamman elämäntyylinsä runnomana jäi __TAAS__ saikulle (todnäk koska on kylmillä lihaksilla viilettänyt talon ympäri ja kaikkee muuta yhtä fiksuu). Tällä kertaa taantuma ilmeni vasemman takakontin pomputteluna sen vaihtaessa laukalta raviin. Saman oireen takiahan me käytiin ennen lomareissua tammikuussa klinikalla, ja silloin se oli loukannut vasemman reiden jossain. En nyt hätäpäissäni siis kiikuttanut sitä lääkärille samantien, vaan pidin sitä lyhyellä hihnalenkillä ja kaikki irti olemiset jäi siihen paikkaan. Treeneihin se ei saanut osallistua tietenkään, ja pellolla en ole uskaltanut käydä sen onnettoman törmäyksen jälkeen vissiin kertaakaan muutenkaan. Kipulääkettä (meidän tarvittaessa syötävä Onsior) se söi myös muistaakseni noin viikon kuurina. Kylmä-lämpöhoitoa mun oli tarkoitus tehdä sille taas ennen ja jälkeen lenkkien, mut hitto soikoon kun se on jo Oscarin arvoinen suoritus kun mä saan tän jengin talosta pihalle täysissä järjissäni jo ilman mitään hoitojakaan. Eli toisin sanoen se jäi hyväksi ajatukseksi.

Pomputtelut onneksi jäivät saikun myötä kokonaan, ja uskalsin melko pian pidentää remmilenkkiä jo ihan huolella. En nyt enää muista miten kauan siitä on, mutta kyllä se varmaan taas parisen viikkoa on meidän mukana treeneissä kulkenut. Ja se on itse asiassa aika paljon, kun meillä on nyt kuunvaihdetta angstisesti kammoksuen tuo treenitahti vaan kiristynyt. Ja voi lluuoojjaa kun mua on ahdistanut päästää sitä juoksemaan lelun kanssa. Faak. Mä oon ollut ihan paniikin kipristyttämä, kun mä oon pelännyt että se rikkoo itsensä just nyt. Mut Elina sen oikeastaan taas hyvin tiivisti, että siitä ei kyllä tuu yhtään mitään jos mä en pysty tekemään mitään muuta sen kanssa kentällä kuin varomaan.

Kiitos muuten Annelle kameran käyttelystä! 

Nih. Mä olin kuvitellut, ajatelkaa, että Luumulle riittää se että se saa tehdä muodon vuoksi jonkun perusasennon ja juosta sitten hetken lelun kanssa omatoimisesti ympyrää. Mä jopa välttelin katsekontaktia sen kanssa, jotta se ei kerää itteensä yhtään ylimääräisiä kierroksia. Big mistake. Luumu vaan turhautui entisestään, kun se ei saanut multa mitään reaktiota, vaikka saikin lelun. Koska (nyyh) se juttuhan tässä on Luumun kanssa se, että tää on meidän yhteinen juttu. Siinä yhteistyössä on se liekki ja se roihu. Ei sitä paloa pysty millään hätäisesti paniikissa viskotulla lelulla korvaamaan.

Niinpä mä oon suunnitellut vielä tarkemmin mitä sen kanssa voi nyt tehdä (siinä määrin missä mä olevinaan tietäisin mitä sen kanssa voisi tehdä - aikahan sen näyttää ja kokemus). Anne on opettanut meille Kodan upeita verkkarutiineja, ja tehtiinkin tämmöinen kohtuu säälittävä videoyritys muutamista tempuista, jotka kuuluvat nykyään Luumun repertuaariin. Oikeastaan mun olisi pitänyt pyytää Annea ja Kodaa poseeraamaan tuossa videolla, koska se niitten tekeminen lähentelee jo jotain koiratanssia oikeastaan. Luumulla on vielä pitkä tie verryttelyn sirkuskoiraksi. Mut siis mitä meidän pitäisi harjoitella on kiertämiset itsensä ympäri, kiertämiset mun ympäri ja sylikäännöksetkin olis tässä varmaan hyviä. Sit Luumu voisi opetella kahdeksikon mun jalkojen ympäri ja sen kasin, jossa mä kävelen myös. Sitten Luumu voisi opetella peruuttamaan paremmin. Namin kanssa voidaan venytellä kaulaa ylös, alas ja sivuille istumasta ja seisomasta, ja seisomasta viedä päätä lähemmäs häntää ja takajalkoja eri kulmissa, myös seisomasta alaspäin etujalkojen väliin. Vaikeeta. Kamalan vaikeeta on. Anne näytti myös jalkojen venytyksiä eteen ja taakse, mutta niissä mulla on itsellä paljon hakemista vielä.

Mut siis lämppälenkin (20-30 min) jälkeen Luumu tekee noi verkat, jonka jälkeen se on nyt saanut tehdä myös niitä ihan oikeita hommia. Lähinnä seuruuta, mitä sen pää ei kestä. Sen vire ei tietenkään kestä mitään teknistä piiperrystä nyt, mutta mun pää ei vielä taida kestää kamalasti mitään vauhdikkaita reikä päässä -hommiakaan. Viime viikolla oli sopivasti niin lämmin keli, että Luumu oli verkkojen jälkeen jo sopivasti poikki. Niinpä se tyytyi vähän vähempään säheltämiseen, ja uskalsin vähän repiä jopa lelua sen kanssa. Olin ihan unohtanut miten painavalta se tuntuu lelun päässä. Tässä kohtaa tuo possuttimien kuuden kilon painoero on oikeesti tosi paljon! Huh. Hapahan siinä kasvaa kun tuommoista Luumu-mötikkää siinä roikottelee. 

Ja voi että Luumukin on ollut ihan erilainen. Tai ei nyt ihan, mutta tyytyväisempi. Kun se on saanut multa vastakaikua siihen leikkimiseen, se on kai kokenut olevansa ihan oikeasti töissä. Ja on se ollut tietysti itsellekin tosi palkitsevaa nähdä pikkumuru niin onnellisena. Jos vaan pystyisin ihan todella relaamaan ja nauttimaan kyydistä, mut ehkä se tulee ajan kanssa. Tässä tulee kuitenkin painittua koko ajan sellaisten ajatusten kanssa, että tuleeko se tästä kipeäksi. Teenkö mä eettisesti oikein, kun mä treenaan spondarilausunnon saaneen koiran kanssa? Onko toisaalta oikein pitää sitä kotonakaan, kun tämä on sille se suola siinä elämässä, chili siinä suklaassa ja kipinä sen notskissa? Vai olenko kuitenkin itsekäs? Haaveilenko jossain mieleni sopukoissa edelleen kisaamisesta sen kanssa, vaikka olen niin paljon tehnyt töitä luopuakseni siitä henkisesti kokonaan? 

Mun pitää vaan ajatella, että kun sillä on kehonhuolto kunnossa, mä voin ja mun pitääkin tehdä sen kanssa juttuja, jotta se myös pysyy kunnossa. Me käydään säännöllisesti fyssarilla kuulemassa totuus siitä missä kuosissa se on, ja säädetään sitten liikkumista ja treenaamista sen mukaan. Sen pitäisi liikkua tosi paljon, niin paljon etten mä oikein edes kerkiä liikuttaa sitä niin paljon. Kun sille tulee remmilenkkikilsoja joku kahdeksan kappaletta päivittäin, se pysyy ihan hurjan hyvänä. Mut kahdeksan on oikeesti tosi paljon, että jos siihen miettii oman salitreenin, omat juoksutreenit, tokotreenin, Kirputtimen minkä vaan puuhan, sosiaalisen elämän tai ihan vaan elämän - se on ihan tosi paljon. Mut ne on vaan niitä valintoja mitä tässä pitää matkan varrella tehdä. Mä en ruoski itseäni, jos viikkoon mahtuu useampikin alle kahdeksan kilsan päivä, mutta (kröhöm) tänäänkin niitä tuli lähemmäs yhdeksän.

Kaipa me ollaan aika onnellisessa tilassa nyt. Yli vuosi on kulunut siitä alkuperäisestä tapaturmasta, mistä tämä koko vyyhti lähti pyörimään. Vuosi sitten ollaan käyty vielä koulutuksissakin, ja heinäkuun puolella Luumu sai diagnoosinsa. Aikamoista tunteiden myräkkää koko vuosi, ja rehellisesti sanottuna vaikeinta aikaa mulle by far. Syvää surua, tosi heviä luopumisen tuskaa ja jäytävää epävarmuutta ihan kaikesta. Luumu on kuitenkin yks mun elämän rakkaimmista tyypeistä, ja kun vastuu ja päätökset sen elämänlaadusta on omilla harteilla, voi taakka olla joskus ihan ylitsepääsemättömän raskas kantaa. Mut onneksi on ollut myös niitä järjissään pysymistä edistäviä tekijöitä, ja positiivinen asenne auttaa aina. Oikeesti! Hirvee klisee, mut onhan se niin että elämä on just sellasta miten siihen suhtautuu. Omiin tunteisiinsa vaikuttaminen on kuitenkin valtava oppimisprosessi, missä ei varmaan koskaan saavuta mitään asiantuntija-asemaa. Pfiuuf. Rankkaa settiä.

Mut nyt ollaan tosi hyvässä jamassa. Luumu teki tällä viikolla jopa yhden hyppynoudon ja varmaan viis kiertoa, jotka se ihan omatoimisesti valitsi varastaa tehdä. Yks näistä varkauksista tallentui tohon verkkatreenin kuvanauhalle. Silminnäkijöitä pyydetään ilmoittautumaan poliisille. 

Lisäksi ollaan käyty pulikoimassa. No kerran käytiin lämpimänä päivänä pikkulenkin päätteeksi. Lelujen heittelyt on tässäkin historiaa, ja koirat sai kastautua ihan omaehtoisesti. Luumu ei ole koskaan ilman lelua uimaan mennyt. Siis ihan uimaan. Kahlannut se on tietysti aina. Mut nyt kun ei muutakaan vaihtoehtoa ollut tarjolla, se päätyi tekemään aika komeita uimahyppyjä ihan ilman mitään kannustimiakin. Hah.

Ja kyllä mäkin oon nauttinut. Elämä palailee normaaleihin uomiinsa. Mä luotan koko ajan enemmän siihen, että mä tunnistan onko se kipeä vai ei. Sillä on ollut ties mitä oiretta kaikenlaisista kiputiloista (yleisin on tietysti selän härkkiminen äkillisesti - saattaa näyttää vähän hännän jahtaamiselta, sit on ollut ihan sitä aineenvaihdunnallista pahkuraa liikunnan jälkeen, hilseilyä, lenkillä mun kantapäiden tuntumassa seilaaminen, triggerit lantioon koskettaessa, hyppyetäisyyden arpominen esim. sohvalle jne.), mut musta tuntuu että mulla on aika hyvä työkalupakki nyt sen fiilisten kuulostelemiseen. Jos ollaan tehty enemmän juttuja, se saa levätä enemmän. Kummankin koiran ei tarvi aina osallistua kaikkeen, vaan voi vaihdella. Asia, jonka olen vasta ihan hiljan hoksannut. Pääsee itsekin usein helpommalla, kun ei yritä aina handlata koko tätä lössiä kerralla. 

Mä luulen että me oltais kummatkin Luumun kanssa ihan tyytyväisiä, jos tää elämä voisi jatkua näin. Mä voisin keskittyä Mooin kanssa kisa-asioiden miettimiseen, mutta Luumu pääsisi kuitenkin aina treenihin mukaan tekemään jotain, missä se on kamalan hyvä. Repertuaaria riittää, sillä kyllähän se on kamalan hyvä ihan kaikessa. Itse se tietysti valitsisi kaikki vauhdikkaat jutut, mutta mä oon kyllä laittanut sen viime aikoina tekemään aika paljon kaukoja. Tääkin on yks näitä tasapainonhakemisjuttuja, koska koira joka on tehnyt kaukojumppaa koko ikänsä, voi oikeasti voida huonommin, jos se yhtäkkiä lakkaa tekemästä sitä. Vaikka meillä nyt taukoa on päivittäisestä tai edes vuoropäiväisestä kaukotreenistä, yritän muistaa pitää sen aktiivisena Luumun treeniohjelmassa. 

Ehkä niin paras hyvänmielen treenikuva <333 Kummatkin siellä niin innoissaan. 

Kävin viime viikolla tsemppaamassa Elinaa ja Kipiä tokokokeessa Forssassa,
ja siellä oli kaks staffia kisaamassa! Siis yksikin on jo kohtalaisen suuri harvinaisuus,
joten voitte kuvitella että olin innoissani!
Kotiin tultuani sain niin paljon positiivista draivia, että menin koirien kanssa vielä
puolenyön iltalenkille ja suunnittelin tokotulevaa ihan tosi ruusunpunaiset lasit päässä.
Peeäs! Meidän kisakirje sinne Grännaan saapui. Hitoksen iso jaiks! 

Luumu tekee istumista Kodan kanssa. 

Etevä päällikkö.
Just varastanut ehkä viis kertaa kiertoon. Ilmankos hymyilyttää.

Sen yksityiskohtaisempaa suunnitelmaa mulla ei ole Luumun tokon varalle tulevaisuuteen, mutta katsotaan nyt. Päivä kerrallaan tässä eletään ja nautitaan jokaisesta hyvästä hetkestä. Nytkin se juuri kierähti selälleen tuossa mun reiden vieressä sohvalla. Oikein venyttää kaulaansa ja nautiskelee treeninjälkeisestä olotilasta. Siitä kun on saanut tulla omalla vuorolla autosta kentälle, syödä paljon nameja jonkun höntsän ohessa (verkka), tehdä vähän seuraamista (peruuttamista, pikkuaskeleita, hidasta, ympyrää vasemmalle ja oikealle sekä vips-palkalla), leikkiä Ke-Hun huoparinkulan kanssa (joo se on vielä tallessa!), kuunnella paljon kohteliaisuuksia (kyllä meillä on Luumu ihan jokaisella ollut sua kamala ikävä) ja lopuksi saada vielä Elinalta namppaa ilmaiseksi ihan vaan siitä syystä kun on niin hienoa olla Luumu. 

Harrastuskoiran tasapainoinen harjoittelu

Käytiin maaliskuussa porukalla Nauravan koiran Lotta Vuorelan luennolla (joka järjestettiin en enää muista missä). Luennolla pureskeltiin monipuolinen kattaus koiran rasittumista, harjoittelumääriä, vireystilaa, harjoittelun rytmitystä ja muun muassa koiran kuntoa käsitteleviä pähkinöitä. Ajattelinkin käydä läpi vähän tekemiäni muistiinpanoja ihan omankin muistin virkistämiseksi. Kamalan tärkeää asiaa etenkin nyt kun ollaan pikkuhiljaa palaamassa Luumunkin kanssa treenikentille. 

Otappa täs sit tulppaaneista kuvaa... 

Koiran rasittumiseen vaikuttavia tekijöitä ovat mm. suorituksen kesto, harjoittelumäärä/rytmitys, harjoittelun ulottuvuudet, koiran fyysinen kunto, huoltavien/tasapainottavien treenien määrä, muun huollon määrä, harjoitteluolosuhteet, vaatimukset vireystilan mukaan, rotu ja rakenne sekä ns. koiranpitokulttuuri. Koira yksilönä ratkaisee näissä jutuissa ihan kaiken, myös sen mitä sen kanssa voi tehdä. Suorituksen ulottuvuuksilla tarkoitetaan sitä millaisissa asennoissa koira liikkuu, millainen laji on liikemallien kannalta. Esimerkkinä mainittakoon, että koirafrisbee ei ole lajityypillinen harrastuslaji (koira juoksee ja hyppää samaan aikaan). Tässäkin tieto lisää tuskaa; agility ei ole kivaa pientä hyppelyä, vaan raskas laji.

Harjoittelumääristä. Mikä on liikaa? Kestääkö koira toistoja? Mikä on liian vähän? Milloin harjoittelun voi aloittaa tai missä vaiheessa se pitäisi lopettaa? Intensiivinen fyysinen harjoittelu tulee aloittaa vasta kasvun päätyttyä. Tämä on pienillä roduilla noin 8 kuukauden iässä, keskikokosilla roduilla 10 kuukauden iässä ja suurilla roduilla 12 kuukauden jälkeen. Kasvulinjojen tulee olla sulkeutuneet, sillä kasvurustot ovat herkkiä. Voimakkaat kiertoliikkeet ovat erityisen haitallisia. Pentujen ei saa antaa juosta isojen koirien kanssa.

Yksilökohtaiset erot fyysisessä suorituskyvyssä voivat olla suuret. Yleistäen bc-harrastajat ovat tässä suhteessa pahimpia; kun koira ei näytä fyysistä väsymystä, toistoja tehdään liiankin kanssa. Se että koira näyttää lajitreenissä väsymyksensä, tarkoittaa että ollaan jo menty liian pitkälle. Ylikunto on koiraurheilijoillekin todellinen asia.

Tää oli just se "kuvaus", jonka mä olin tehnyt jo (paremmin) edeltävänä iltana,
ja sit onnistuin poistamaan ne kuvat jotenkin kun olin siirtämässä niitä koneelle. 

Niin sitä mä pyysin hönöjä tekemään kaikki samat jutut uudelleen kameran edessä. 

Mut kaiken sen söpöilyn sijaan homma lipsahti taas tietty tähän.

Vireystila vaikuttaa ehkä voimakkaimmin siihen miten koira rasittuu niin henkisesti kuin fyysisestikin. Luumun kanssa on huomannut, että sen tulee tosiaan olla ihan tiptop-kunnossa, että sen voi viedä treenikentälle tekemään yhtään mitään. Se on vireystilaltaan niin äärimmäinen tyyppi, että kiihkeyksissään rikkoo helposti itsensä. Se käy koko ajan täysillä niin henkisesti kuin fyysisestikin, että sen kroppa joutuu ihan valtavalle rasitukselle. Päinvastoin kuin Mooi taas. Sekin on treeneistä innoissaan, ja onhan se ihan hurjan vauhdikas. Mutta se sipsuttelee niissä kohdissa kun Luumu tömisyttää tannerta. Mooi ei hölmöile mitään ylimääräisiä.

Ihan feivorittii kesäpuuhastelua.

Vireystilaan liittyen vielä treeni on aina stressitila elimistölle. Osaako koira hallita vireystilojaan tai onko sille opetettu keinoja hallita niitä? Mooin kanssa ollaan alusta lähtien tehty töitä tämän eteen, ja nyt se alkaa jo kantaa hedelmää. Se on ollut helppo saada kiihtymään ja toisaalta laskemaankin, mutta jos harjoittelu on vaatinut useita mielentilanvaihteluita, ei napsahdus oikeaan tilaan olekaan käynyt enää niin helposti. Toistoja, toistoja vaan. Myös rauhoittavilla virittelyillä on tässä ollut merkitystä, sillä nykyään Mooi pystyy tekemään vaikkapa tunnaria jonkun kiihdyttävämmän liikkeen jälkeen. Muistiinpanoissa kysytäänkin, että osaako aktiivinen koira rauhoittua tarvittaessa. Kroppa menee helposti jumiin, jos koira ei säätele virettään (eli treeninsisäinen rauhoittuminen, ns. "käy siihen"). Mooin kanssa uskaltaisin piirtää rastin seinään. Luumun kanssa not so much.

Luennolla käytiin läpi rauhoittumisharjoitus maton avulla. Ns. ON/OFF-treeni, jossa matto merkitsee koiralle rauhoittumispaikkaa. Ohjaajan on tärkeää miettiä tässä enemmän mielentilaa kuin temppua. Mattotreeni on hyvä aloittaa jo pennun kanssa, sillä se väsyy nopeasti ja toisin kuin aikuisella koiralle, sillä ei ole vielä treenipaikkaa kohtaan mitään odotuksia. Ylipäänsä pennun koulutuksessa on tärkeää bongata siitä ominaisuuksia, joita voi tukea siihen suuntaan, että siitä tulee joskus tasapainoinen harrastuskoira. Kyllä ne todennäköisesti juoksevat kovaa myöhemminkin, vaikka niille ei alusta alkaen palloa heitettäisikään. Pallon heittämistä ei itse asiassa suositella aikuisellekaan koiralle. Eikä ainakaan sellaisia ns. pesisheittoja, joissa koira ottaa pallon ilmasta kiinni. Palloa tulisi vierittää maata pitkin. Nämä on sellaisia juttuja, joista terveenkin koiran kropan saa menemään jumiin. 

Täs on pakko olla nyt joku juttu, kun Kirputinkin kävi tätä räpelöimässä pitkään... 

Rytmityksen perusperiaate on, että viikossa pidetään vähintään yksi TÄYSI lepopäivä. Tällöin oikeasti vain pissatukset, ei muuta. Vuoden aikana pidetään vähintään kaksi kertaa kolmen viikon lepo lajitreeneistä. Jos laji on raskas tai henkisesti vaativa tai koira ei kestä harjoittelun painetta, on lepoa pidettävä enemmän. Aina epävarmoissa tilanteissa valitse enemmin lepo kuin treenaaminen. Koirat kestävät yllättävän paljon lepoa - seikka mikä on Luumunkin mittavaksi äityneen saikun aikana tullut todettua. Muista, että levossa koira kehittyy. Levossa aivot pureskelevat tekniikkaa. Mooikin on ihan uskomattomalla tavalla jopa edistynyt jossain tekniikkatreenissä, vaikka olen tauon takia kuvitellut että saadaan aloittaa kaikki alusta. Ja saman tunnistan itsessäni juoksutekniikan suhteen. Tauon jälkeen joku vaikea tekninen juttu sujuukin yhtäkkiä kuin itsestään.

Tää ei oo se käpy selän alla vaan se käpy hampaankolossa. 

Harrastamisen imu on vahva, mutta muista, että on myös muuta elämää. Koiraharrastuskulttuurilla on treenaamisen kannalta suuri merkitys. Ryhmän paine voi aiheuttaa sen, että koiraa treenataan enemmän kuin mikä olisi ihanteellista. Kulttuurille ominaista voi olla myös, että esimerkiksi kehonhuolto uupuu kokonaan. Esimerkkinä mainittakoon agilityn lajikulttuuri, joka on liian kisakeskeinen. Kisaamiseen panostetaan liian paljon. Toiselle voi olla vaikeaa sanoa, että nyt puuttuu jotain, paketti rakoilee, nyt pitää rauhoittua ja aloittaa alusta. Liian paljon verrataan muihin, ja some korostaa kaikkea entisestään. Maailma on raadollinen, ja pitää vaan uskaltaa pitää päänsä tiettyjen asioiden suhteen. Valitse todella tarkasti se porukka, jossa haluat treenata. Henkilökemiat ovat tärkeitä! Oma fiilis vaikuttaa koiraan, joten vaihda sellaiseen porukkaan, jossa viihdyt. Ei kannata viettää hetkeäkään sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ei viihdy.

Noni syökääs nyt sitä samaa ruohonkortta sillee Kaunotar ja Kulkuri -tyyliin,
just niinku eilenkin. 

Yeah right.

Peruskunto on kuntoa, jotta koira kestää harjoittelua ja kilpailua (sekä laji- että kuntoharjoittelu), palautuu siitä ja lisäksi voidaan tehdä kuntoa kehittäviä harjoituksia. Ilman peruskuntoa ei voida kehittää muita kunnon osa-alueita. Peruskuntoinen koira kestää esimerkiksi 5-8 kilometrin juoksulenkin omistajansa kanssa kevyessä ravissa, 1-1,5 tunnin reippaan metsälenkin tai 10 kilsan remmilenkin. Koiraa ei saa rikki sellaisella liikunnalla, jossa sinä itse liikut jalan. Juoksemalla itse et saa koiraa rikki (ihan hyvä huomio, kun olen miettinyt Rituliinan raahaamista mukana noilla toistakymppiä hipovilla pk-lenkeillä; muistelen vaan erästäkin keskustelua jo aikaa sitten meidän rodun foorumilla, jossa osa porukkaa piti kymppiä juoksuttavia staffinomistajia lähinnä eläinrääkkääjinä - staffia kun ei vissiin ole luotu liikkumaan kuin ainoastaan näyttelykehässä ;)). Rotukohtaisia eroja toki löytyy. Tauon (loukkaantuminen, pennutus jne.) jälkeen peruskunto tulee aina rakentaa uudelleen.

Tilasin staffeja, mutta sainkin lehmiä.

Koiran fysiikka on rakentunut eri tavalla kuin ihmisen. Maitohapposynteesiä ei tapahdu samalla tavalla kuin ihmisellä. Esimerkkinä eihän susikaan lämmittele ennen kuin ajaa peuraa. Toistuvasti kylmiltään repiminen ei kuitenkaan ole järkevää (ainakaan Luumukoiralle, jolla on tähän ikään mennessä jos jonkinmoista vanhaa pehmytvauriota tai saletisti arpeutunutta kudosta vanhoissa traumakohdissaan). Kaikki riippuu taas yksilöstä. Joku voi ihan hyvin viilettää kylmiltään talon ympäri (Mooi) kun taas toinen saa sen jälkeen parannella taas takareittään tai mitä ikinä (Luumu). Jos koira esimerkiksi vapaana ollessaan vetää koko ajan jotain kilarijuoksua, eihän sitä voi juoksuttaa sillä tavalla. Jos laumassa on järkeviä yksilöitä (noup) tai erilaisia yksilöitä, yhdessä vapaana juoksuttaminen on helpompaa. Summasummarum. Jos laji on kiihkeä, lenkit eivät voi olla kiihkeitä. Arkilenkkien tulee tasapainottaa.

Tuki- ja liikuntaelinten osalta suurimmassa osassa lajeista koiran selkä rasittuu eniten. Selkä mahdollistaa liikkeen ja pitää liikkeen kasassa. Selän kunto on siis erittäin tärkeää! Etu- ja takaosan rasitus on lajikohtaista. Onko koirallasi vahvat selkälihakset? Jos koiralla on vahva selkälihas, selkärangan pitäisi olla matalammalla kuin sen viereisen lihaksen. Tämä vahva, voimaa tuottava iso selkälihas kehittyy laukassa. Pitkällä ravilenkillä kehittyvät syvät ja asentoa ylläpitävät lihakset.

Syvälihastreeni on hyvin trendikästä tällä hetkellä, mutta tässä on innostusta otettu ehkä liiaksi ihmismaailmasta. Koirahan käyttää kroppaansa arjessakin siten, että syvät lihakset aktivoituvat. Koira ei tarvitse syvälihastreeniä samalla tavalla kuin ihminen. 

Kerta kiellon päälle, yrittäkää edes hei! 

Harrastuskoira tarvitsee tasapainottavaa ja monipuolistavaa liikuntaa. Vapaata metsäliikuntaa oikealla tempolla, palauttavia lenkkejä, jos laji on raskas. Ravi on rennoin askellaji, hyvä erityisesti kiihkeille koirille. Uinti on myös hyvää liikuntaa. Muista myös temput ja kehonhallinta sekä huolto: hieronta ja fysioterapia. Minkä verran koirasi tarvitsee muuta huoltoa? Hoidon päätarkoitus on tehdä hierojasta/fyssarista tarpeeton! Tarkoitus on, että kroppa aktivoituisi itse pitämään huolta itsestään. Terve koira ei tarvitse jatkuvaa huoltoa. Jos koira on jatkuvasti jumissa, onko kyseessä rakenteellinen ongelma vai onko lajiharjoittelussa tai liikunnassa jotain puutteita? Ei tarvitse olla kaikkien alojen asiantuntija, vaan hoitoja suositellaan nimenomaan sen vuoksi, että saa tiedon siitä missä kunnossa koira on. Jonkun yksilön (esim. Luumun) lihastyyppi voi olla sen verran kova, että se vaatii enemmän vatkausta/hoitoja. Opettele perushierontataidot, sillä koira rentoutuu kotona paremmin. Ja on muistettava, että kaikki koirat eivät käy kaikkiin lajeihin. Lajeista erityisesti agility on tällainen. 

Touhupetterit, kauhukaksikko, älli ja tälli, äly ja väläys. Pus <3

Vaihtoehtoja kilarilenkeille ovat esimerkiksi hiekkakuopat ja suot. Myös hangessa juokseminen on hyvää liikuntaa, mutta kuitenkin niin, että hanki ulottuu enintään puoliväliin koiran jalkaa. Pennuille ei tietenkään teetetä extremejuttuja, kuten trendikästä fysiikkatreeniä, jossa koira yritetään saada nostamaan takajalat seinää vasten. Pennuilla ei ole etuosassa tukea, ja liike aiheuttaa etuosalle suuren rasituksen. 

Harjoitteluolosuhteiisin tulee kiinnittää huomiota. Missä harjoittelet pääasiassa? Ota huomioon vuodenaikojen vaihtelu - onko kylmä vai lämmin? Pinnat ovat avainasemassa; keinonurmet eivät tee autuaaksi. Keinonurmen kova pito lisää muun muassa varvasvammoja. Hiekka luistaa/joustaa paremmin. Agilityssä tärkeää on huomioida esteiden kunto ja rataprofiili. Hyvä hiekka on aina parempi kuin mikään keinonurmi. Koiraurheilussa aletaan vasta kiinnittää huomiota pohjaan - toisin kuin esimerkiksi esteratsastuksessa jopa hiekan raekoko on määritetty tarkkaan. Nurmikenttäkin luistaa. Nurmen pitäisi olla ns. jalkapallonurmi, johon pohja on rakennettu varta vasten tarkoitusta varten. Nyrkkisääntönä voidaan pitää, että kaikissa lajeissa, joissa koira juoksee, alustalla on merkitystä.

Lopuksi käytiin vielä vähän läpi rakenteen vaikutusta rasitukseen. Merkittäviä seikkoja ovat mm. selän pituus suhteessa jalkojen pituuteen (neliömäinen rasittuu helpommin), kulmaukset, koiran painopiste (normaalisti navan alapuolella), kaulan pituus, epäterveet tai liioitellut piirteet, lihastyyppi (jäykkä vai elastinen), rakenteen keveys ja tuki- ja liikuntaelinten sairaudet. Viimeksi mainittuja näyttäisi olevan jo kaikissa roduissa. Osalla muutokset johtavat vain siihen, että käyvät huollossa jatkuvasti.

Ole rehellinen itsellesi. Minkälaista liikuntaa harrastaisit millaisilla vaivoilla/sairauksilla? Koirat tottuvat elämään siinä kropassa, joka niille on annettu. Eivät ne vertaa vaivojaan keskenään. Ohjaajan tehtävä on miettiä, että jos koiralla on jokin rakennevika tms., ja haluat harrastaa sen kanssa esimerkiksi agilityä, kuinka paljon koiraa ollaan valmiita viemään aktiivisesti fyssarille ym. ja rakentamaan sille sellaisen fysiikan, että se kestää lajin harrastamisen. Itse olet koirasi paras asiantuntija. Luota siihen, että tiedät, että tämä on hyväksi sun koiralle.

Olipa kyllä oikein osuva luento just meidän tilanteeseen (ja Lottaa kuuntelen kyllä erityisen mielelläni uudelleenkin!). Näitä asioita olen paljon pyöritellyt itsekin mielessä. Olisi sääli pitää noin tokointoista koiraa pelkästään kainalonlämmittäjänä. Toisaalta nyt kun olen jo itse kaikesta harrastamisesta sen kanssa henkisesti luopunut, on uudelleen aloittaminen vaikeaa. Tai nimenomaan mun on erittäin helppoa ottaa Luumu mukaan autoon ja kentällekin, mutta miten mä saan sen mielentilan sellaiseksi, ettei se heti ensimmäiseksi taas riko itseään. Miten mä voin luottaa siihen, että tämä on oikein sille. Selkäongelmaisen koiran kanssa elämä on oikeasti päivästä toiseen. Kun se on hyvä, sen kanssa voi ja pitääkin tehdä. Ja kun se tarvitsee lepoa, se saa sitä runsain mitoin. Mä olen ainakin valmis menemään vaikka kuuhun sen kanssa, jos se sen vaatii, että se pääsee meidän mukana treeneihin tekemään pikkutokoaan. Palataan näihin juttuihin paremmalla ajalla vaikka seuraavassa postissa. Kello lähentelee taas, tai hups, lipsahti jo seuraavan päivän puolelle... Ja väsyttää. Huooh. Palataan!

Ja hei arvatkaa mikä muu tuli just sopivasti tarpeeseen!
Nanin elokuussa järjestettävä kolmen tunnin MAKSUTON koulutus koirabloggaajille!
Huikeeta, mulle tuli ihan kamala kiire syöksyä Kirppua nukuttamasta katsomaan Nanin aiheesta informoiva FB-live
(joo Kirppu nukkui sentään jo), ja sit pikapikaa ilmoittautumaan mukaan.
Tai eimaar, kyl tänkertaset kuvat oli taas niin huippusettiä, et täs mitään koulutusta enää tarvita.
(Vitsi!)