Taking Steps Is Easy, Standing Still Is Hard

Taisin luvata viimeksi palata Luumun tokokentille paluuseen, ja teen sen nyt. Laitan samalla vähän Sergiota koneistoon, sillä aivokuolleisuusaste lähentelee sataa prossaa. Jos tästä vielä jotenkin huomisen ryömisi ehjin nahoin kohti juhannusta. Luumu käy huomenna sopivasti Tanjan ft-käsittelyssä ennen möksärientoihin viilettämistä, ja voidaan toivottavasti nauttia rennon leppeistä jussimeiningeistä lapsiperheiden kesken. Tällä lössillä vaan nykyään adjektiivit rento ja leppeä saavat lähinnä sarkastisia konnotaatioita.

Mistä aloittaisin. Ollaan tultu niin pitkä matka ja toisaalta tuntuu, että ollaan vasta alussa. Sen jälkeen kun Luumu on viimeksi ollut fyssarilla huhtikuussa (?), se kävi vielä oikean hartiansa kanssa ortopedillä, kun oli ottanut osumaa pellolla Mooin kanssa. (Uskomatonta, että sanon näin, mutta) tässä on ollut viimeisen vuoden aikana niin paljon kaikkea sen fysiikan kanssa, että mä en ihan todella jaksa juurikaan stressata sitä. Todella. Juurikaan. En edes oikein muista... no, kontrollikäynnillä saatiin vähän niinkuin terveen paperit, ja ehdottomasti pitää palata normaaliin elämään ja etsiä sieltä sitä treenin ja liikkumisen tasapainoa sekä verryttelyihin rutiinia. Olinkin ihan taivaissa, ja tehtiin usein vaunulenkkienkin yhteydessä jotain pientä. Lähinnä se oli sitä, että Mooi teki "oikeita" juttuja, ja Luumu sai laskea mielentilaansa. Arvaatte varmaan miten se onnistui. Loppujen lopuksi mulla oli siinä kaks kiljuvaa koiraa. Mooi sitä varten kun mä teen Luumun kanssa. Siis! Enhän mä nyt mitenkään voi! Ja Luumu sitä varten kun sille on patoutunut koko vuoden tokopaukut yhteen haukkariin, eikä se saa lupaa vetää sitä oikeeta suoraansa ikinä.

En mä oikein päässyt edes sormeilemaan tätä käsillä olevaa vireongelmaa, kun Luumu tämän vapaamman elämäntyylinsä runnomana jäi __TAAS__ saikulle (todnäk koska on kylmillä lihaksilla viilettänyt talon ympäri ja kaikkee muuta yhtä fiksuu). Tällä kertaa taantuma ilmeni vasemman takakontin pomputteluna sen vaihtaessa laukalta raviin. Saman oireen takiahan me käytiin ennen lomareissua tammikuussa klinikalla, ja silloin se oli loukannut vasemman reiden jossain. En nyt hätäpäissäni siis kiikuttanut sitä lääkärille samantien, vaan pidin sitä lyhyellä hihnalenkillä ja kaikki irti olemiset jäi siihen paikkaan. Treeneihin se ei saanut osallistua tietenkään, ja pellolla en ole uskaltanut käydä sen onnettoman törmäyksen jälkeen vissiin kertaakaan muutenkaan. Kipulääkettä (meidän tarvittaessa syötävä Onsior) se söi myös muistaakseni noin viikon kuurina. Kylmä-lämpöhoitoa mun oli tarkoitus tehdä sille taas ennen ja jälkeen lenkkien, mut hitto soikoon kun se on jo Oscarin arvoinen suoritus kun mä saan tän jengin talosta pihalle täysissä järjissäni jo ilman mitään hoitojakaan. Eli toisin sanoen se jäi hyväksi ajatukseksi.

Pomputtelut onneksi jäivät saikun myötä kokonaan, ja uskalsin melko pian pidentää remmilenkkiä jo ihan huolella. En nyt enää muista miten kauan siitä on, mutta kyllä se varmaan taas parisen viikkoa on meidän mukana treeneissä kulkenut. Ja se on itse asiassa aika paljon, kun meillä on nyt kuunvaihdetta angstisesti kammoksuen tuo treenitahti vaan kiristynyt. Ja voi lluuoojjaa kun mua on ahdistanut päästää sitä juoksemaan lelun kanssa. Faak. Mä oon ollut ihan paniikin kipristyttämä, kun mä oon pelännyt että se rikkoo itsensä just nyt. Mut Elina sen oikeastaan taas hyvin tiivisti, että siitä ei kyllä tuu yhtään mitään jos mä en pysty tekemään mitään muuta sen kanssa kentällä kuin varomaan.

Kiitos muuten Annelle kameran käyttelystä! 

Nih. Mä olin kuvitellut, ajatelkaa, että Luumulle riittää se että se saa tehdä muodon vuoksi jonkun perusasennon ja juosta sitten hetken lelun kanssa omatoimisesti ympyrää. Mä jopa välttelin katsekontaktia sen kanssa, jotta se ei kerää itteensä yhtään ylimääräisiä kierroksia. Big mistake. Luumu vaan turhautui entisestään, kun se ei saanut multa mitään reaktiota, vaikka saikin lelun. Koska (nyyh) se juttuhan tässä on Luumun kanssa se, että tää on meidän yhteinen juttu. Siinä yhteistyössä on se liekki ja se roihu. Ei sitä paloa pysty millään hätäisesti paniikissa viskotulla lelulla korvaamaan.

Niinpä mä oon suunnitellut vielä tarkemmin mitä sen kanssa voi nyt tehdä (siinä määrin missä mä olevinaan tietäisin mitä sen kanssa voisi tehdä - aikahan sen näyttää ja kokemus). Anne on opettanut meille Kodan upeita verkkarutiineja, ja tehtiinkin tämmöinen kohtuu säälittävä videoyritys muutamista tempuista, jotka kuuluvat nykyään Luumun repertuaariin. Oikeastaan mun olisi pitänyt pyytää Annea ja Kodaa poseeraamaan tuossa videolla, koska se niitten tekeminen lähentelee jo jotain koiratanssia oikeastaan. Luumulla on vielä pitkä tie verryttelyn sirkuskoiraksi. Mut siis mitä meidän pitäisi harjoitella on kiertämiset itsensä ympäri, kiertämiset mun ympäri ja sylikäännöksetkin olis tässä varmaan hyviä. Sit Luumu voisi opetella kahdeksikon mun jalkojen ympäri ja sen kasin, jossa mä kävelen myös. Sitten Luumu voisi opetella peruuttamaan paremmin. Namin kanssa voidaan venytellä kaulaa ylös, alas ja sivuille istumasta ja seisomasta, ja seisomasta viedä päätä lähemmäs häntää ja takajalkoja eri kulmissa, myös seisomasta alaspäin etujalkojen väliin. Vaikeeta. Kamalan vaikeeta on. Anne näytti myös jalkojen venytyksiä eteen ja taakse, mutta niissä mulla on itsellä paljon hakemista vielä.

Mut siis lämppälenkin (20-30 min) jälkeen Luumu tekee noi verkat, jonka jälkeen se on nyt saanut tehdä myös niitä ihan oikeita hommia. Lähinnä seuruuta, mitä sen pää ei kestä. Sen vire ei tietenkään kestä mitään teknistä piiperrystä nyt, mutta mun pää ei vielä taida kestää kamalasti mitään vauhdikkaita reikä päässä -hommiakaan. Viime viikolla oli sopivasti niin lämmin keli, että Luumu oli verkkojen jälkeen jo sopivasti poikki. Niinpä se tyytyi vähän vähempään säheltämiseen, ja uskalsin vähän repiä jopa lelua sen kanssa. Olin ihan unohtanut miten painavalta se tuntuu lelun päässä. Tässä kohtaa tuo possuttimien kuuden kilon painoero on oikeesti tosi paljon! Huh. Hapahan siinä kasvaa kun tuommoista Luumu-mötikkää siinä roikottelee. 

Ja voi että Luumukin on ollut ihan erilainen. Tai ei nyt ihan, mutta tyytyväisempi. Kun se on saanut multa vastakaikua siihen leikkimiseen, se on kai kokenut olevansa ihan oikeasti töissä. Ja on se ollut tietysti itsellekin tosi palkitsevaa nähdä pikkumuru niin onnellisena. Jos vaan pystyisin ihan todella relaamaan ja nauttimaan kyydistä, mut ehkä se tulee ajan kanssa. Tässä tulee kuitenkin painittua koko ajan sellaisten ajatusten kanssa, että tuleeko se tästä kipeäksi. Teenkö mä eettisesti oikein, kun mä treenaan spondarilausunnon saaneen koiran kanssa? Onko toisaalta oikein pitää sitä kotonakaan, kun tämä on sille se suola siinä elämässä, chili siinä suklaassa ja kipinä sen notskissa? Vai olenko kuitenkin itsekäs? Haaveilenko jossain mieleni sopukoissa edelleen kisaamisesta sen kanssa, vaikka olen niin paljon tehnyt töitä luopuakseni siitä henkisesti kokonaan? 

Mun pitää vaan ajatella, että kun sillä on kehonhuolto kunnossa, mä voin ja mun pitääkin tehdä sen kanssa juttuja, jotta se myös pysyy kunnossa. Me käydään säännöllisesti fyssarilla kuulemassa totuus siitä missä kuosissa se on, ja säädetään sitten liikkumista ja treenaamista sen mukaan. Sen pitäisi liikkua tosi paljon, niin paljon etten mä oikein edes kerkiä liikuttaa sitä niin paljon. Kun sille tulee remmilenkkikilsoja joku kahdeksan kappaletta päivittäin, se pysyy ihan hurjan hyvänä. Mut kahdeksan on oikeesti tosi paljon, että jos siihen miettii oman salitreenin, omat juoksutreenit, tokotreenin, Kirputtimen minkä vaan puuhan, sosiaalisen elämän tai ihan vaan elämän - se on ihan tosi paljon. Mut ne on vaan niitä valintoja mitä tässä pitää matkan varrella tehdä. Mä en ruoski itseäni, jos viikkoon mahtuu useampikin alle kahdeksan kilsan päivä, mutta (kröhöm) tänäänkin niitä tuli lähemmäs yhdeksän.

Kaipa me ollaan aika onnellisessa tilassa nyt. Yli vuosi on kulunut siitä alkuperäisestä tapaturmasta, mistä tämä koko vyyhti lähti pyörimään. Vuosi sitten ollaan käyty vielä koulutuksissakin, ja heinäkuun puolella Luumu sai diagnoosinsa. Aikamoista tunteiden myräkkää koko vuosi, ja rehellisesti sanottuna vaikeinta aikaa mulle by far. Syvää surua, tosi heviä luopumisen tuskaa ja jäytävää epävarmuutta ihan kaikesta. Luumu on kuitenkin yks mun elämän rakkaimmista tyypeistä, ja kun vastuu ja päätökset sen elämänlaadusta on omilla harteilla, voi taakka olla joskus ihan ylitsepääsemättömän raskas kantaa. Mut onneksi on ollut myös niitä järjissään pysymistä edistäviä tekijöitä, ja positiivinen asenne auttaa aina. Oikeesti! Hirvee klisee, mut onhan se niin että elämä on just sellasta miten siihen suhtautuu. Omiin tunteisiinsa vaikuttaminen on kuitenkin valtava oppimisprosessi, missä ei varmaan koskaan saavuta mitään asiantuntija-asemaa. Pfiuuf. Rankkaa settiä.

Mut nyt ollaan tosi hyvässä jamassa. Luumu teki tällä viikolla jopa yhden hyppynoudon ja varmaan viis kiertoa, jotka se ihan omatoimisesti valitsi varastaa tehdä. Yks näistä varkauksista tallentui tohon verkkatreenin kuvanauhalle. Silminnäkijöitä pyydetään ilmoittautumaan poliisille. 

Lisäksi ollaan käyty pulikoimassa. No kerran käytiin lämpimänä päivänä pikkulenkin päätteeksi. Lelujen heittelyt on tässäkin historiaa, ja koirat sai kastautua ihan omaehtoisesti. Luumu ei ole koskaan ilman lelua uimaan mennyt. Siis ihan uimaan. Kahlannut se on tietysti aina. Mut nyt kun ei muutakaan vaihtoehtoa ollut tarjolla, se päätyi tekemään aika komeita uimahyppyjä ihan ilman mitään kannustimiakin. Hah.

Ja kyllä mäkin oon nauttinut. Elämä palailee normaaleihin uomiinsa. Mä luotan koko ajan enemmän siihen, että mä tunnistan onko se kipeä vai ei. Sillä on ollut ties mitä oiretta kaikenlaisista kiputiloista (yleisin on tietysti selän härkkiminen äkillisesti - saattaa näyttää vähän hännän jahtaamiselta, sit on ollut ihan sitä aineenvaihdunnallista pahkuraa liikunnan jälkeen, hilseilyä, lenkillä mun kantapäiden tuntumassa seilaaminen, triggerit lantioon koskettaessa, hyppyetäisyyden arpominen esim. sohvalle jne.), mut musta tuntuu että mulla on aika hyvä työkalupakki nyt sen fiilisten kuulostelemiseen. Jos ollaan tehty enemmän juttuja, se saa levätä enemmän. Kummankin koiran ei tarvi aina osallistua kaikkeen, vaan voi vaihdella. Asia, jonka olen vasta ihan hiljan hoksannut. Pääsee itsekin usein helpommalla, kun ei yritä aina handlata koko tätä lössiä kerralla. 

Mä luulen että me oltais kummatkin Luumun kanssa ihan tyytyväisiä, jos tää elämä voisi jatkua näin. Mä voisin keskittyä Mooin kanssa kisa-asioiden miettimiseen, mutta Luumu pääsisi kuitenkin aina treenihin mukaan tekemään jotain, missä se on kamalan hyvä. Repertuaaria riittää, sillä kyllähän se on kamalan hyvä ihan kaikessa. Itse se tietysti valitsisi kaikki vauhdikkaat jutut, mutta mä oon kyllä laittanut sen viime aikoina tekemään aika paljon kaukoja. Tääkin on yks näitä tasapainonhakemisjuttuja, koska koira joka on tehnyt kaukojumppaa koko ikänsä, voi oikeasti voida huonommin, jos se yhtäkkiä lakkaa tekemästä sitä. Vaikka meillä nyt taukoa on päivittäisestä tai edes vuoropäiväisestä kaukotreenistä, yritän muistaa pitää sen aktiivisena Luumun treeniohjelmassa. 

Ehkä niin paras hyvänmielen treenikuva <333 Kummatkin siellä niin innoissaan. 

Kävin viime viikolla tsemppaamassa Elinaa ja Kipiä tokokokeessa Forssassa,
ja siellä oli kaks staffia kisaamassa! Siis yksikin on jo kohtalaisen suuri harvinaisuus,
joten voitte kuvitella että olin innoissani!
Kotiin tultuani sain niin paljon positiivista draivia, että menin koirien kanssa vielä
puolenyön iltalenkille ja suunnittelin tokotulevaa ihan tosi ruusunpunaiset lasit päässä.
Peeäs! Meidän kisakirje sinne Grännaan saapui. Hitoksen iso jaiks! 

Luumu tekee istumista Kodan kanssa. 

Etevä päällikkö.
Just varastanut ehkä viis kertaa kiertoon. Ilmankos hymyilyttää.

Sen yksityiskohtaisempaa suunnitelmaa mulla ei ole Luumun tokon varalle tulevaisuuteen, mutta katsotaan nyt. Päivä kerrallaan tässä eletään ja nautitaan jokaisesta hyvästä hetkestä. Nytkin se juuri kierähti selälleen tuossa mun reiden vieressä sohvalla. Oikein venyttää kaulaansa ja nautiskelee treeninjälkeisestä olotilasta. Siitä kun on saanut tulla omalla vuorolla autosta kentälle, syödä paljon nameja jonkun höntsän ohessa (verkka), tehdä vähän seuraamista (peruuttamista, pikkuaskeleita, hidasta, ympyrää vasemmalle ja oikealle sekä vips-palkalla), leikkiä Ke-Hun huoparinkulan kanssa (joo se on vielä tallessa!), kuunnella paljon kohteliaisuuksia (kyllä meillä on Luumu ihan jokaisella ollut sua kamala ikävä) ja lopuksi saada vielä Elinalta namppaa ilmaiseksi ihan vaan siitä syystä kun on niin hienoa olla Luumu.