A Song Will Write You

Me ollaan täällä maaseudun rauhassa ihmetelty, miten uudet katuvalot tekevät koko tienoosta ihan uudennäköisen. Onneksi ne ovat edelleen valkoiset, eivät sellaiset kaupunkien oranssit hektiset valot, jotka näkyvät avaruuteen asti. Lisäksi ollaan ihmetelty miten joulupukin pikkuapulaiset kävivät eräänä lauantaipäivänä rakentamassa meidän pihalle kaiteen. Ei enää persliukuja tätä pohjoisrinnettä alas jäisessä kelissä. Tai voihan niitä liukuja edelleen harrastaa, ottaa vaikka sitten kaiteesta vielä vähän lisää vauhtia. 

Ihana lumi! 

Ei pysty poseeraamaan, kun lunta sataa pikkumiehen silmään.
(Lääkärin määräyksestä istutaan lumihangessa (!))

Luumun tikit otettiin tänään pois ihan aikataulun mukaisesti 10 päivää leikkauksen jälkeen. Haava on pysynyt alusta asti tosi hyvänä, mutta ne haamupallit tosiaan viime viikon loppuviikosta paisuivat niin pahannäköisiksi, että kävin klinikalla näyttämässä viikko sitten perjantaina. Kuten vähän arvelinkin, Luumulle oli päätetty jättää ne kivespussit paikoilleen (vaikka paperissa muuta lukikin), jotta tulee pienempi leikkaushaava ja paraneminen on nopeampaa. Tyhjät kassit olivat muutamassa päivässä keränneet vähän nestettä, mistä johtui myös melkoinen punotus, ja perjantaina Luumu saikin klinikalla vähän laserterapiaa arkaan alueeseensa. Lisäksi tiukat säännöt liikkumattomuudesta (no ei me muutenkaan oltu kuin pihalla käyty pissalla, mutta mikä tuota täällä sisällä hyppelemästä estäisi...), ja pari kertaa päivässä piti muutaman päivän ajan ensin viilennellä ja sitten rasvata Fuciderm Vet -rasvalla (ei mitään ilmaista ainetta todellakaan). Laaseria Luumu sai toistamiseen tällä viikolla, ja tämän palvelun katsottiin iloksemme kuuluvan leikkauksen hintaan. 

Yllättävää kyllä Luumu ei kovasti arvostanut kaikkea tätä huolenpitoa hänen intiimialueistaan. Viilennys oli ehkä epämukavampaa kuin juuri mikään muu aiemmin on ollut. Aukinaista anturaakin on saanut lääppiä ja revellä, mutta älä shaakeli tule sen kylmäpussin kanssa minun jalkoväliin! Ihan vuorokaudessa se turvotus laskikin, ja sain vähän esi.. näköä siitä, miltä ne tyhjät pussit tulevat tulevaisuudessa näyttämään. Voi Luumu sun... rusinoitas!

Luumu toi asento ei voi olla mukava... 

Pahoitteluni, dokumentaristi minussa sai jälleen ylivallan :o

Käytiin tänään ensimmäistä kertaa ihan puolen tunnin remmilenkillä. Pari päivää ollaan kävelty vartin pätkiä. On sillä intoa, huhhuh! Eilen innostuin Teemua pihalla odotellessa pyytämään pari perusasentoa taskunpohjalta löytyneiden kuivien namien vastineeksi. Voi luoja miten voi pikkukoira tulla pienestä onnelliseksi. Se teki ihan täysillä, salamannopeasti, uskomattomalla tarkkuudella ja jopa vähän ennakoiden, mitä se ei tavallisesti yleensä tee. Ja sen naamasta näki, miten tämä vaan on se jokin, jolla se itsensä kerää. 

Illalla tehtiin vähän enemmän tokoa, olkkarin pehmoisella matolla tahkottiin kaukoja, seuraamisen nyansseja ja merkkiä ja sitten kaikkia näitä sekaisin kuuntelutreeninä. Kaukoissa on melkein kahden viikon totaalipaussin aikana vahvistunut se ajatus, että oikeaa takasta ei sitten liikuteta, ei sitten millään tekosyyllä. Tosin välillä Luumu ei vaan malttanut, ja sitä maltittomuutta tuli eniten esille istu-seiso-siirtymässä. Seuruu oli niin upeaa mitä se vaan tässä pienessä tilassa voi olla. Kun saisi tämän innokkaan kontaktin säilymään sitten "oikeiden" treenien alkaessakin. Hmm. 

Tänään ollaan jatkettu olkkaritokolla. Kaukot hienot, en kyllä pysty olemaan seisomassa vielä, mutta sentään miten vaan Luumuun nähden sijoittuneena polvillani, ja nuo käsimerkit ja käskyt ollaan saatu hyvin hiottua sekä minun että Muumelon mieleen. Olen sekoittanut liikesarjoja keskenään (jotta koskaan ei tiedä mitä tulee seuraavaksi), ja muistanut kehua niistä, joista ei vielä ole tullut sitä namipalkkaa. Seisomiseen ei olla saatu vielä YHTÄÄN välimatkaa. Jos en ole välittömässä läheisyydessä, tuleehan se sieltä eteenpäin... Ei auta takapalkkakaan siihen ei. Vaikka se mun käsimerkki on oikeasti tooodella maltillinen, se vaan jotenkin kiskaisee koko koiran mukanaan sieltä makuulta/istumasta. 

Merkkiäkin tehtiin tänään. Se onnistuu jo tuossa reilun metrin matkalla ilman näyttöä. Tooodella hieno ja tarkka paikka, saas nähdä mitä sitten kun viedään taas halliympäristöön, ja kun tulee matkaa. Ja olin vallan unohtanut mitä meidän piti saikun aikana harjoitella - sitä sylkkäriä ohjattua varten! Muistuteltiinkin tänään, ja Luumu oli paljon paremmin mukana kuin ekalla kerralla. Sain jopa tehtyä muutaman kerran ilman namia, niin että vain kädellä ohjasin, mutta harjoittelemista olisi vielä siinä vienoisessa ranteenpyöräytyksessä. Minulla siis. Luumu tekee nopeasti ja yllättävällä ketteryydellä. Vasen on sille selvästi vaikeampi, kun se on koko elämänsä kääntynyt perusasentoon itsensä vasemmalta päin kiertäen. Ja nyt pitäisi oikean kautta kiertää. On se vaikeeta. Tai namin perässähän se onnistuu, mutta se mikä siitä namin perässä juoksemisesta jää pikkupojan mieleen, onkin seikka erikseen.

Ensi viikolla palataan asteittain arkeen. Torstaina mennään jo Doxxille, kun sain ostettua sinne paikkausvuoron, vaikka omani olin jo kauan sitten myynyt eteenpäin. Sunnuntaina mennäänkin Paneliaan (vissiin joku paikkakunta?) Sari Kärnän koulutukseen. Olin ensin ajatellut mennä kuuntelijaksi ja Annen ja Hennan seuraneidiksi ja kenneltytöksi, mutta kun Luumua erityisesti toivottiin koulutukseen oppilaaksi, eihän siitä nyt oikein voinut kieltäytyäkään. Pikku julkkis ;)

Paluu arkeen kuulostaa muutenkin nyt ihanan terapeuttiselta. Töitä toki on paiskittu muutenkin, mutta noihin arki-iltarientoihinkin palaan erittäin mielelläni. On tässä jo tultu levättyä ihan tarpeeksi itse kunkin. Elämässä vaan tulee joskus vastaan sattumuksia, onnellisia ja onnettomia. Me ollaan kaikki omien sattumuksiemme summia ja menneisyytemme muovaamia olentoja. Meillä on kaikilla oma todellisuutemme, ja kiemurtelevien polkujemme saattelemina kohtaamme toisemme tässä hetkessä. Kenties jaamme yhteisen onnen, onnettomuudenkin. Jokaisella meistä on oma näkemyksemme elämästä, ja yhtä hyvin todellisuuksia on juuri niin monta kuin meitä on ihmisiäkin. Minun ja sinun onnea ja onnettomuuksia ei voi mitata lusikallisina hunajaa tai rasiallisina ruosteisia nauloja. Elämä tarjoaa sattumuksia, joista meillä on jokaisella oma tapamme selvitä. Minun hunajapurkkini saattaa olla täydempi tai vajaampi kuin kenen tahansa muun, mutta se ei silti kerro minun sattumuksistani mitään. Otamme kukin onnen ja onnettomuuden vastaan avosylin tai torjuen, epäuskosta vavisten. Minusta minut tekevät onneni ja onnettomuuteni. Miten ne otan vastaan. Onnea vaalien, surua syleillen. Ja jos minun joskus tekee mieli käpertyä metsän siimekseen, käydä maaten kallionkoloon ja antaa sammalen kasvaa ylitseni, teen sen. Sillä kukkiihan se sammalkin. Kasvan kiinni kuusen kaarnaan, ja muistan taas kuka olen. Muistan mistä tulin, tiedän mihin olen menossa. En ole enää sama ihminen kuin aamuna, johon heräsin. Polkuni on minut tähän tuonut, ja se johdattaa minut tästä eteenpäinkin. Marraskuun jälkeen tulee aina jokin muu kuu, ja sillä on hunajaa mukanaan.