Voittaja-Luumun ruutu ja tunnari

Pidettiin eilen viivästynyt lokakuun matokokous. Tulihan puhuttua tokoasioita ihan seitsemän tunnin ajan (!), mutta mikä ihme se on, kun kahden kuun eritärkeät tokoasiat yrittää ympätä yhden illan kokoukseen. Ei me hullua hurskaammiksi tultu varmaan kukaan, ja ahdistusrinkiä käytiin viidestä ihan puolilleöin asti. Luumun kanssa lähinnä pohdin tässä saikun aikana mieleen pompsahtaneita juttuja, kuten että en ihan ole sellainen ohjaaja kuin haluaisin olla. Nalkutan ja vaadin liikaa, kun sen pitäisi enemmän tulla sen vaatimisen sieltä Luumun päästä. Liikekohtaisista ahdistusringin palasista voimakkaimmin edelleen mustaa mieltä aiheuttaa ruutu, ja eritoten koska sitä on talvisaikaan niin perhanan vaikeaa treenata. Ei kai se mihinkään siitä etene, jos ei treenaakaan. Hyvänä kakkosena kaukot, mutta niissä sentään koko ajan mennään pikkuaskelin eteenpäin. Ja konkreettisesti tässä tapauksessa ei siis mennä. 

Käyn läpi tuota ohjaajan identiteettikriisiä vaikka seuraavassa postissa tarkemmin läpi, kun päästään ensin testaamaan tosielämässä noita eilisessä kokouksessa virinneitä ideoita. Ruoditaan tänään ruutua ja vastapainoksi olevinaan ihanan ongelmatonta tunnaria. Tässä ensin reilu kuukausi sitten kuvattu ruututreeni. Videosta huomaa miten kannattaa aina vaan kuvata paljon, sillä joskus sattuu tallentamaan niitä ihan onnistuneitakin pätkiä ;)

Tuota ruutuonnistumisten aikaa ei kauan kestänyt, sillä aika pian tämän videon kuvaamisen jälkeen ruutu hajosi tuhansiksi kappaleiksi. Muistan eräätkin matotreenit Vanton tilalla, joissa ei taidettu saada yhden ainuttakaan onnistunutta paikan hakua. Ja kyse ei ollut siitä, etteikö Luumu olisi yrittänyt, se vaan tarjosi liian eteen jäävää paikkaa, ja oli oikeasti suurena kysymysmerkkinä, että miksi nyt ei tule palkkaa ollenkaan ja mamikin muuttuu jatkuvasti vaan kiukkuisemmaksi ja kärsimättömämmäksi. En oikeasti silloin tajunnut ollenkaan mistä oli kysymys. Miten noin hyvässä jamassa ollut paikka oli seuraavissa treeneissä tipotiessään?

Ratkaisu oli loppujen lopuksi aika selkeä ja samalla kuitenkin monisyinen:

A) Liian nopea eteneminen. Koska Luumu oli olevinaan hoksannut ruudun idean ja tarjosi oikeaa paikkaa suuremmalla todennäköisyydellä kuin koskaan ennen, vaikeutin treenejä liian nopealla tahdilla. Halusin kokeilla löytääkö Luumu ruudun ilman että sille käy näyttämässä sitä ensin. No ei löytänyt. Sitä ruudun havaitsemistakin pitäisi varmaan erikseen treenata ja ottaa siihen(kin) joku rutiini mukaan. Esimerkiksi kävellä lähetyspaikkaan jotenkin kaartaen ja samalla katseella ruutuun pälyillen hokea jotain missäruutu-mantraa. Tällainen mantra meillä onkin, mutta olen käyttänyt sitä vasta kun ollaan jo lähetyspaikassa, ja kun Luumulla on edeltävien näyttöjen ja kutsujen myötä ollut ihan selvää mitä liikettä me ollaan tässä tekemässä. Ihmekö se on ollut, jos se on silloin tiennyt mihin suuntaan pitää juosta ja missä pysähtyä. Douh. 

B) Väärä palkan suunta. Miksi ruutu oli tuossa videossa noinkin hyvä, johtuu siitä, kun siinä alla oli monen viikon ellei kuukaudenkin ruututreenitauko viimeisten AVO-kisojen takia. Toisaalta ruudun idea hahmottui Luumulle tauon aikana paremmin mieleen, ja treenaamattomuus ei nostanut palkkaodotusta (mikä oli hyvä asia). Ja kun tuon videon kuvaamisen jälkeen otettiin ruutu jälleen viikottaiseen treeniohjelmaan, minulta tuleva palkka oli Luumulle selvästi joku ohje siitä, että jää vaan hengailemaan siihen etunauhalle. Mitä aiemmin pysähdyt, sitä lähemmäksi jäät palkkaa, joka sitä nopeammin hyppää suuhusi, vai mitä? No ei ihan. Tämän palkan suunta -ajatuksenkin tajusin vasta kolmisen viikkoa sitten Nanin kanssa ruudusta puhellessamme. Eihän siinä tosiaan ole mitään järkeä, että se palkka tulee aina multa. Miksi vahvistaa sitä minun vetovoimaani, kun se ei siihen paikan löytämiseen ja paikassa pysymiseen liity yhtään mitenkään? 

Ennen pallisaikkua käytiinkin Teemun kanssa kerran Vanhalinnan hiekkaparkkiksella vetämässä yhdet ruututreenit, jossa palkka oli välillä ruudussa valmiina (niin että Luumu sen myös tiesi), ja välillä palkka tuli Teemulta, joka seisoi milloin missäkin ruudun vieressä/takana. Ruudun takana seisominen oli liian vaikeaa. Ekalla kerralla Luumu ei pysähtynyt ollenkaan, toisella pysähtyi, mutta ei kääntynyt minuun päin, vaan törrötti naama kohti Teemua ja kohta lentävää palkkaa. Luumu jäi muutenkin tosi voimakkaasti Teemuun kiinni, ja maltti oikean paikan hakemiseen oli vähän kortilla. Vaikka tehtiin niin, ettei Luumu aina tiennyt tuleeko palkka Teemulta vai minulta, oli se aikamoista sähläystä. Palkan vetovoima oli vaan ihan mieletön... 

Tästä viisastuneena Luumu saa tehdä nyt luopumistreeniä ruudun palkasta. Sille tehdään edelleen noita "helppoja" kutsuja ja näyttöjä, ja niissä voidaan matkaa kasvattaa huolella, etenkin kutsuruudussa. Myös leluruutu niin, että lelu on siellä ruudussa valmiina. Näyttöruutua tehdään avustajan ja mieluummin useamman avustajan kanssa niin, että Luumu ei tiedä keneltä avustajalta se palkka tulee. Ja sitten se palkka voisi olla maassakin ruudun ulkopuolella (toisella sivulla, kummallakin sivulla jne.?), ja Luumun on siitä huolimatta pystyttävä juoksemaan oikeaan paikkaan ja vasta sitten vapautuksesta palkalle. 

Namialustakin ruudussa oli jossain vaiheessa harkinnassa, mutta se kuulemma lisää haistelua (joo ymmärrän), ja sen häivyttäminen voi olla vaikeaa. Kun Luumulla on nuo pohjat tehty hyvin kutsujen ja näyttöjen avulla (eikä se haistele ruudussa), miksi toisaalta yrittäisin nyt työntää liian monta lusikkaa melkein valmiiseen keittoon, ja mahdollisesti aiheuttaa ongelmia, joilta vältyttäisiin vähemmälläkin sekoittamisella..?

Mennäänkin ensimmäisen kerran treenaamaan tällä viikolla jo huomenna keskiviikkona. Luumu tekee silloin ruutua edellä mainitun suunnitelman mukaan, ja katsotaan oliskos jo vähän parempi ruutufiilis kuin tässä kuluneen kuukauden aikana. Paluu hiukan taaksepäin vahvistamaan niitä pohjia ja enemmän ajatusta siihen palkan suuntaan. Eihän se "hoksaaminen" sieltä varmaan ole mihinkään kadonnut, se pitää vaan kaivaa uudestaan esille.

Elokuussa 2014
C Nani Härkönen

Tunnari sitten. Sen kanssa on sentään sellainen onnellinen olo, että kerrankin olen onnistunut rakentamaan yhden liikkeen alusta asti suhteellisen oikein. Eteneminen on ollut syklittäistä, hoksottimet ovat käyneet nopeastikin, ja sitten ollaan vahvistettu hoksattuja asioita kuukausitolkulla. Tunnaritreenin aloittamisesta tulee alkuvuodesta kuluneeksi vuosi, ja nyt se alkaa olla ihan kisakunnossa. Jippijei! Tässäkin huomaa kyllä sen, että noita toistoja pitäisi muistaa tehdä lähes päivittäin. Kun on pidempi tauko, virtaa ja sitä kautta sähläystäkin on liikaa. Tunnarimittari tuossa blogin oikean sivupalkin yläreunassa on totuudenmukainen dokumentaatio meidän syksyn tunnarisaldosta. Ihan jokainen noista vääristä osumista on johtunut liian korkeasta vireestä. Hoppuinen Luumu on sähläävä Luumu. Tässä kolmisen viikkoa sitten kuvatussa tunnarissa Luumu taitaa maistaa väärää kapulaa ennen oman tuomista. Se ei ole sille tyypillistä kuin ainoastaan, jos tunnaritreenistä on taas pidempi aika. Liittyy kiireeseen ja sähläykseen. Ei malta  r a u h a l l i s e s t i nuuskutella tehtävää loppuun, niin sit ei vaan malta. Mutta yleensä kuitenkin malttaa, ja se on ihan ohjaajan oma vika, jos välipäiviä tunnaritreeniin jää useampia peräkkäin.

Jossain vaiheessa kirjoitin tunnarin yhteydessä noista nosto- ja pitoharjoituksista. Luovuin niistä nostoharjoituksista, kun tuntui että koko tunnarista meni iloinen fiilis ja nillityskerroin nousi huippulukemiin. Me ei vaan haluta tehdä sellaista tokoa, ja vaikka silloin tuntui, että se nostotapa vaikuttaa siihen pureskelun määrään... Niin onnistumisten ja varmojen toistojen määrähän sitä pureskelua vähentää. Kun Luumu on epävarma, se pureskelee. Se on epävarma, kun sille on nillitetty jostain älyttömästä asiasta, jota se eikä oikein kunnolla ohjaajakaan ymmärrä. Nih. Että ei muuta kuin suu kiinni ja treenaamaan. Ei ne asiat muuten mihinkään suuntaan kehity.