A Song Will Write You

Me ollaan täällä maaseudun rauhassa ihmetelty, miten uudet katuvalot tekevät koko tienoosta ihan uudennäköisen. Onneksi ne ovat edelleen valkoiset, eivät sellaiset kaupunkien oranssit hektiset valot, jotka näkyvät avaruuteen asti. Lisäksi ollaan ihmetelty miten joulupukin pikkuapulaiset kävivät eräänä lauantaipäivänä rakentamassa meidän pihalle kaiteen. Ei enää persliukuja tätä pohjoisrinnettä alas jäisessä kelissä. Tai voihan niitä liukuja edelleen harrastaa, ottaa vaikka sitten kaiteesta vielä vähän lisää vauhtia. 

Ihana lumi! 

Ei pysty poseeraamaan, kun lunta sataa pikkumiehen silmään.
(Lääkärin määräyksestä istutaan lumihangessa (!))

Luumun tikit otettiin tänään pois ihan aikataulun mukaisesti 10 päivää leikkauksen jälkeen. Haava on pysynyt alusta asti tosi hyvänä, mutta ne haamupallit tosiaan viime viikon loppuviikosta paisuivat niin pahannäköisiksi, että kävin klinikalla näyttämässä viikko sitten perjantaina. Kuten vähän arvelinkin, Luumulle oli päätetty jättää ne kivespussit paikoilleen (vaikka paperissa muuta lukikin), jotta tulee pienempi leikkaushaava ja paraneminen on nopeampaa. Tyhjät kassit olivat muutamassa päivässä keränneet vähän nestettä, mistä johtui myös melkoinen punotus, ja perjantaina Luumu saikin klinikalla vähän laserterapiaa arkaan alueeseensa. Lisäksi tiukat säännöt liikkumattomuudesta (no ei me muutenkaan oltu kuin pihalla käyty pissalla, mutta mikä tuota täällä sisällä hyppelemästä estäisi...), ja pari kertaa päivässä piti muutaman päivän ajan ensin viilennellä ja sitten rasvata Fuciderm Vet -rasvalla (ei mitään ilmaista ainetta todellakaan). Laaseria Luumu sai toistamiseen tällä viikolla, ja tämän palvelun katsottiin iloksemme kuuluvan leikkauksen hintaan. 

Yllättävää kyllä Luumu ei kovasti arvostanut kaikkea tätä huolenpitoa hänen intiimialueistaan. Viilennys oli ehkä epämukavampaa kuin juuri mikään muu aiemmin on ollut. Aukinaista anturaakin on saanut lääppiä ja revellä, mutta älä shaakeli tule sen kylmäpussin kanssa minun jalkoväliin! Ihan vuorokaudessa se turvotus laskikin, ja sain vähän esi.. näköä siitä, miltä ne tyhjät pussit tulevat tulevaisuudessa näyttämään. Voi Luumu sun... rusinoitas!

Luumu toi asento ei voi olla mukava... 

Pahoitteluni, dokumentaristi minussa sai jälleen ylivallan :o

Käytiin tänään ensimmäistä kertaa ihan puolen tunnin remmilenkillä. Pari päivää ollaan kävelty vartin pätkiä. On sillä intoa, huhhuh! Eilen innostuin Teemua pihalla odotellessa pyytämään pari perusasentoa taskunpohjalta löytyneiden kuivien namien vastineeksi. Voi luoja miten voi pikkukoira tulla pienestä onnelliseksi. Se teki ihan täysillä, salamannopeasti, uskomattomalla tarkkuudella ja jopa vähän ennakoiden, mitä se ei tavallisesti yleensä tee. Ja sen naamasta näki, miten tämä vaan on se jokin, jolla se itsensä kerää. 

Illalla tehtiin vähän enemmän tokoa, olkkarin pehmoisella matolla tahkottiin kaukoja, seuraamisen nyansseja ja merkkiä ja sitten kaikkia näitä sekaisin kuuntelutreeninä. Kaukoissa on melkein kahden viikon totaalipaussin aikana vahvistunut se ajatus, että oikeaa takasta ei sitten liikuteta, ei sitten millään tekosyyllä. Tosin välillä Luumu ei vaan malttanut, ja sitä maltittomuutta tuli eniten esille istu-seiso-siirtymässä. Seuruu oli niin upeaa mitä se vaan tässä pienessä tilassa voi olla. Kun saisi tämän innokkaan kontaktin säilymään sitten "oikeiden" treenien alkaessakin. Hmm. 

Tänään ollaan jatkettu olkkaritokolla. Kaukot hienot, en kyllä pysty olemaan seisomassa vielä, mutta sentään miten vaan Luumuun nähden sijoittuneena polvillani, ja nuo käsimerkit ja käskyt ollaan saatu hyvin hiottua sekä minun että Muumelon mieleen. Olen sekoittanut liikesarjoja keskenään (jotta koskaan ei tiedä mitä tulee seuraavaksi), ja muistanut kehua niistä, joista ei vielä ole tullut sitä namipalkkaa. Seisomiseen ei olla saatu vielä YHTÄÄN välimatkaa. Jos en ole välittömässä läheisyydessä, tuleehan se sieltä eteenpäin... Ei auta takapalkkakaan siihen ei. Vaikka se mun käsimerkki on oikeasti tooodella maltillinen, se vaan jotenkin kiskaisee koko koiran mukanaan sieltä makuulta/istumasta. 

Merkkiäkin tehtiin tänään. Se onnistuu jo tuossa reilun metrin matkalla ilman näyttöä. Tooodella hieno ja tarkka paikka, saas nähdä mitä sitten kun viedään taas halliympäristöön, ja kun tulee matkaa. Ja olin vallan unohtanut mitä meidän piti saikun aikana harjoitella - sitä sylkkäriä ohjattua varten! Muistuteltiinkin tänään, ja Luumu oli paljon paremmin mukana kuin ekalla kerralla. Sain jopa tehtyä muutaman kerran ilman namia, niin että vain kädellä ohjasin, mutta harjoittelemista olisi vielä siinä vienoisessa ranteenpyöräytyksessä. Minulla siis. Luumu tekee nopeasti ja yllättävällä ketteryydellä. Vasen on sille selvästi vaikeampi, kun se on koko elämänsä kääntynyt perusasentoon itsensä vasemmalta päin kiertäen. Ja nyt pitäisi oikean kautta kiertää. On se vaikeeta. Tai namin perässähän se onnistuu, mutta se mikä siitä namin perässä juoksemisesta jää pikkupojan mieleen, onkin seikka erikseen.

Ensi viikolla palataan asteittain arkeen. Torstaina mennään jo Doxxille, kun sain ostettua sinne paikkausvuoron, vaikka omani olin jo kauan sitten myynyt eteenpäin. Sunnuntaina mennäänkin Paneliaan (vissiin joku paikkakunta?) Sari Kärnän koulutukseen. Olin ensin ajatellut mennä kuuntelijaksi ja Annen ja Hennan seuraneidiksi ja kenneltytöksi, mutta kun Luumua erityisesti toivottiin koulutukseen oppilaaksi, eihän siitä nyt oikein voinut kieltäytyäkään. Pikku julkkis ;)

Paluu arkeen kuulostaa muutenkin nyt ihanan terapeuttiselta. Töitä toki on paiskittu muutenkin, mutta noihin arki-iltarientoihinkin palaan erittäin mielelläni. On tässä jo tultu levättyä ihan tarpeeksi itse kunkin. Elämässä vaan tulee joskus vastaan sattumuksia, onnellisia ja onnettomia. Me ollaan kaikki omien sattumuksiemme summia ja menneisyytemme muovaamia olentoja. Meillä on kaikilla oma todellisuutemme, ja kiemurtelevien polkujemme saattelemina kohtaamme toisemme tässä hetkessä. Kenties jaamme yhteisen onnen, onnettomuudenkin. Jokaisella meistä on oma näkemyksemme elämästä, ja yhtä hyvin todellisuuksia on juuri niin monta kuin meitä on ihmisiäkin. Minun ja sinun onnea ja onnettomuuksia ei voi mitata lusikallisina hunajaa tai rasiallisina ruosteisia nauloja. Elämä tarjoaa sattumuksia, joista meillä on jokaisella oma tapamme selvitä. Minun hunajapurkkini saattaa olla täydempi tai vajaampi kuin kenen tahansa muun, mutta se ei silti kerro minun sattumuksistani mitään. Otamme kukin onnen ja onnettomuuden vastaan avosylin tai torjuen, epäuskosta vavisten. Minusta minut tekevät onneni ja onnettomuuteni. Miten ne otan vastaan. Onnea vaalien, surua syleillen. Ja jos minun joskus tekee mieli käpertyä metsän siimekseen, käydä maaten kallionkoloon ja antaa sammalen kasvaa ylitseni, teen sen. Sillä kukkiihan se sammalkin. Kasvan kiinni kuusen kaarnaan, ja muistan taas kuka olen. Muistan mistä tulin, tiedän mihin olen menossa. En ole enää sama ihminen kuin aamuna, johon heräsin. Polkuni on minut tähän tuonut, ja se johdattaa minut tästä eteenpäinkin. Marraskuun jälkeen tulee aina jokin muu kuu, ja sillä on hunajaa mukanaan.

Hei sun heiluvilles

Luumu kävi tiistaina Metsämäessä Koira-kissaklinikalla kastroitavana. Kyllä vähän suretti silpoa pikkumiehen private partsit, mutta lähes koko vuoden vaivanneet eturauhasvaivat eivät oikeen jättäneet muuta vaihtoehtoa. Ja eihän tuon terveystuloksetkaan mitään loistoluokkaa ole, että siinä mielessä menetys oli henkilökohtainen, ei niinkään koko koiranjalostusmaailmaa koskettava. (Ps. varoituksen sana herkemmille, postin kuvamateriaali on dokumentaarista.)

Kauan sitä tulikin arvottua. Joskus jo ennen Luumun perheeseemme astumista olin vakaasti päättänyt kastroivani sen heti vuoden kintaalla. Näin se jäisi vähän pentumaiseksi pikkujätkäksi, jolle elämä on pelkästään vaaleanpunaisia rillejä, pikkulintuja ja ruusun terälehtiä. Teini-iässä Luumu kehitti kuitenkin kaikenlaista epävarmuuspohjaista käytösmallia erityisesti ohitustilanteissa, ja siinä kahden vuoden paikkeilla näitä pulmia ratkottiin ja treenattiin tovi jos toinen. Jotenkin ajattelin silloin, että en halua kastroida sitä, kun jos sille jää sitten joku "tila" päälle. Niin siis koirathan jäävät toki siihen kehitysvaiheeseen ja mielentilaan, jossa ne kastroidaan, elämä on silloin siinä, ja sitten on vaan pärjättävä sillä, mitä se koira siinä vaiheessa on. Daa. No just näin ;)

Aika kului, kalenteri oli täynnä kisoja ja koulutuksia, eikä sopivaa väliä muutaman viikon pallisaikulle tuntunut löytyvän. Toisaalta joku romantikko (tai pikemminkin reppanaa pikkukoiraa alitajuisesti suojeleva mami) halusi lykätä operaatiota tietoisuuden ja kalentereiden rajamaille. Jos sitä ei sittenkään tarvitsisi leikata, jos sen lonkat yhtäkkiä ovatkin seuraavassa kuvauksessa aakkosten alkupäätä ja jos se eturauhanen rauhoittuisi ihan vaan itsekseen. Jos ja jos. Kaikki kovin todennäköisiä skenaarioita, eikö? 

Suurin emmityttävä tekijä lobo... eikun vasektomiassa oli pitkään se henkinen kapasiteetti. Olen kuullut kaikenlaisia kauhu- ja/tai tositarinoita koirista, joista on kastroinnin jälkeen tullut ihan lapasia tai toisaalta pelkoaggressiivinen käytös esimerkiksi ohitustilanteissa on saattanut lisääntyä, kun ei ole enää sitä testosteronia, josta sitä itseluottamusta saa. (En ole oikeasti ottanut mistään näistä asioista selvää, vaan ihan kuulopuheella ja mututuntumalla nyt pohdiskelen...) Eniten pelkäsin mitä meidän tokouralle käy. Jos Luumu muuttuukin tulenpalavan punaisesta niinjaniinmonen hevosvoiman Ferrarista vaaleanharmaaksi viisitoista vuotta vanhaksi Fiat Uunoksi, jota saa potkia ja maanitella jokaikisellä käynnistyskerralla.

Eturauhasvaivat tosiaan menivät loppukesästä niin pahaksi, että ne alkoivat jo vaarantaa meidän kisaamista. Laajentunut eturauhanen siis jumiutti koko kropan sisuskaluja myöten, jolloin liikkuminen ja etenkin äkkinäiset voimaa vaativat liikkeet olivat vaikeita. Fyssari on ollut koko vuoden meidän tuki ja turva, myös henkisesti. Kaikkien pohdintojen jälkeen ratkaisu oli selvä, kyse onkin nyt tuon henkisen kapasiteetinkin kanssa lähinnä siitä, olenko osannut rakentaa Luumun oikein alusta alkaen. Siis että sama koira se on. Hormoneilla on toki vaikutusta moneenkin asiaan, mutta ei se luonne sieltä mihinkään katoa. Vaikea kuvitella, niinkin suuri persoona Luumu kun on, että se siitä miksikään muuttuisi. Saattaa ottaa jotkut asiat vähän rennommin (ohitustilanteissa ei tarttis ihan niin paljon hötkyillä ja kyräillä), mutta ihan taatusti iskee leluun samanlaisella intensiteetillä kuin aina ennenkin.

Ja onhan niitä noiden itsestäänselvien terveysasioiden lisäksi muitakin etuja tuosta kastraatiosta. Keskittymiskyky yhdessä tekemiseen saattaa lisääntyä (jei!), kävelylenkillä voidaan kenties ihan vaan kävellä, ei tartte hihnaa nykien rykiä jokaikisen sulotuoksun perään (jei!), ja se iänikuinen pissan lussuttaminen loppuu (pakko mainita, että Luumu löysi varmaan jotain kuivunutta pentupissaa vielä eläinlääkärin odotustilan penkin altakin, annoin nauttia lussutushetkestään vielä viimeisen kerran). Niin ja pippelitöhnän aika on kuulemma ohi! Oi loistavaa, vihdoin säästyvät sohvamme, mattomme, lattiamme, rappumme, lakanamme ja vaatteemme pieniltä valkoisilta ja tiukasti tarttuvilta tahroilta! Se jos mikä ansaitsee yhden jein!

Luumu leikkausta edeltävänä iltana.
Let it hang.

Leikkaus meni hyvin, Luumu oli eilen jo ihan oma itsensä, tosin aamulla vitisi ilmeisesti kipulääkkeen vaikutuksen loppumista. Ei oikein tiistaina halunnut syödä ollenkaan ruokaa, ja keskiviikkoaamuna lahjoin sitä joskus mätsäreistä voittamillamme Acanan nappuloilla, jotta saatiin Rimadylit menemään ruoan kanssa alas. Luumu on antanut haavan olla ihan nätisti rauhassa, ja sitä tuntuikin tiistaina häiritsevän enemmän käpälään kanyylin paikalle laitettu side. Jo tiistai-iltana se rötkötteli olohuoneen villamatolla ketarat levällään sammakkona, ja eilen samassa asennossa kontit kohti taivasta. Jaa mitkä pallit, oliko sellaisia koskaan?

Tosin vähän meinasin valua hysteriaan eilen, kun siis (tää kuulostaa tosi naurettavalta, tiedän...) Luumulla on ollut siellä jalkojen välissä ihan siitä asti kun se lääkäristä haettiin, niin niinku "pallit". Aluksi ajattelinkin, että kiva että ne on keksineet jonkun uuden tavan leikata, jossa koira jää sillee luonnollisemman näköiseksi (joo olen myös välillä aika turhamainen esteetikko...). Kuitenkin kun paperissa luki, että on poistettu kivekset ja kivespussit, jäin vähän miettimään. Onko niillä jäänyt työ kesken (jossain muussa eläinlääkärissä tämä ei oikeasti olisi välttämättä mikään naurunaihe) vai mistä on kysymys. Hoitaja sanoi puhelimessa, että kyse voi olla pienestä turvotuksesta, mutta oman mielenrauhan vuoksi voin tuoda myös näytille. No vielä en vienyt, kun Facebookin luotettavat tiedonlähteetkin rauhottelivat odottamaan. Jotenkin olin vaan odottanut sellaista "tyhjää" jalkoväliä, ja nämä kassit eivät nyt oikein vastanneet mielikuvaani kastroidusta koirasta. Onko jollain samanlaisia kokemuksia, vai onko tämä sellainen kokemus, että se on jokaisella kastroidun koiran omistajalla samanlainen..?

Sorry niille, jotka eivät halunneet nähdä tätä näkymää...
Pidän kuitenkin juuri tällaisten kuvien julkaisua laajempia massoja palvelevana tehtävänä. 

Ei oo tyhjää siellä, ei.

Se kastraatiosta tällä erää. Olihan se jännittävä tapahtuma, mutta mitä jännitin oikeastaan vielä enemmän: Luumun vanhan vammapolven kontrollikuvia! Sehän on ollut minulle koko Luumun elämän aikana huoli ja murhe numero yksi. Ensin sen paraneminen, kuntouttaminen ja täyteen toimintaan saaminen, jälkikäteen mahdollisen nivelrikon pohtiminen, polven tarkkaileminen ja jatkuvat kyttäämien ja murehtiminen. Onko harrastamamme toko sille liian rasittavaa, olenko syöttänyt sille tarpeeksi ja tarpeeksi monipuolisesti kaikenmaailman nivelravinteita, onko liikuntamme ollut tarpeeksi monipuolista, eihän se ole juossut liikaa asvaltilla, onhan se päässyt vaihteleviin maastoihin kehittämään kehonhallintaansa ja lihaskuntoaan, ja lista jatkuu loputtomiin. Edellisistä polvikuvista taitaa olla jo lähemmäs pari vuotta, ja pelkäsin tuomiohetkeä kuin harkittua itsemurhaa. Pessimisti minussa valmistautui huonoihin uutisiin ja mietti valmiiksi mahdollisia reaktiovaihtoehtoja. Alanko itkeä, toteanko vaan, että arvasin sen, etäännynkö Luumusta omaa pahaa oloa lievittääkseni, osaanko enää ikinä olla sen kanssa samalla tavalla kuin ennen? 

Luumua hakiessani en enää nähnyt eläinlääkäriämme Eva Einola-Koposta, vaan hoitaja kertoi ensin ohjeet kastraatiosta toipumiseksi ja totesi sitten röntgenkuvissa polven olevan siisti. Hä? Siis mitä se tarkoittaa, eikö ollut yhtään nivelrikkoa? Hoitaja kävi vielä lääkäriltä tarkistamassa - oikein siisti vammapolvi, ei merkkejä nivelrikosta. Luumu on lääkärin mukaan niin hyvässä painossa ja lihaskunnossa, että se edesauttaa polven terveenä pysymistä nyt ja jatkossakin (paino ei saa nousta kastraation seurauksenakaan!). Totesin hoitajalle helpottuneena, miten raskas juttu polvi on ollut, ja että voisin nyt vähän tirauttaa. Ja kun hoitaja kävi hakemassa omin jaloin töttörö päässä minua vastaantulevan Luumun, vähän siinä onnenkyyneliä poskilta pyyhinkin. 

Vasta autossa tajusin iloisten uutisten todellisen merkityksen. Me voidaan edelleen jatkaa aktiivista elämäämme remuten metsissä ja pelloilla. Ja me voidaan edelleen tehdä sitä mikä on meille kummallekin maailman rakkainta - harrastaa tokoa nupit kaakossa ja niissä ilmansuunnissa, mitä ei ole vielä keksittykään. Vollotin koko lyhyen automatkan kotiin välillä ihan ääneen. Niin että turvallista matkaa vaan kaikille.

Uskomattoman hyvien polviuutisten lisäksi Luumulle tehtiin myös silmäkontrolli, jossa todettiin parin vuoden sisällä kasvaneen vain yhden ylimääräisen ripsen, ja se poistettiin. Tästäkin vaivasta pääsimme helpolla, jotkut kun joutuvat kuulemma käymään noita ripsiä poistamassa ihan jatkuvasti.

Nyt kotona me ollaan eletty semmoista neljän seinän elämää jälleen kerran. Luumu on käynyt vain pihalla pissalla, eikä se oikein tunnu ymmärtävän, että me ollaan saikulla. Eilenkin illalla oli ihan näillä näppäimillä jatkuvasti lähdössä lenkille, kun joku vähän sohvalla asentoa vaihtoi, saati nousi ylös hakemaan jääkaapista jotain. Ruokakin maistuu jo ihan tavallisesti, mikä on hyvä, sillä noita Rimadylejä syödään vielä muutama päivä 1,5 tabletin päiväannostuksella. Tehtiinkin eilen jo vähän tunnarin hajutunnistusta olkkarin matolla, kun kävi elämä vähän tylsäksi, mutta sekin on jo niin helppo nakki, että ei sitä miksikään aivotoiminnaksi oikein voi kutsua. Ilmaisiksi nameiksi korkeintaan. Pitää yrittää keksiä jotain muuta, mikä pitäisi kierrokset alhaalla ja päänupin toiminnassa. 

Krapulaa nukkumassa

Olenkin vähän siivoillut paikkoja ja kerrankin tein oikein reseptin kanssa ruokaa (Thaimaan ikisuosikkiani Massaman Curryä, jossa on kanaa, perunoita ja cashew-pähkinöitä ihanassa Massaman-kastikkeessa). Olkkaria järjestellessäni käsiini osui vihkoja ja askarteluja lapsuuden ajoilta. Eipä se ihminen kauaksi itsestään putoa, vaikka vanhaksi kasvaakin. Kymmenenvuotiaana (eli apua, kaksikymmentä vuotta sitten!) olen kirjoittanut itselleni muistiinpanoja kaikenlaisista koiriin liittyvistä jutuista. Siellä oli rotuesittelyjä, harrastusesittelyjä, tietovisoja ja muistiinpanoja näyttelyreissuilta ja metsälenkeiltä (kaverin äiti toimi kasvattajana niihin aikoihin). Enpä muistanutkaan, että minähän olenkin tehnyt debyyttini Rauman näyttelyssä jo vuonna 95, enkä vasta 2013 Luumun kanssa. Kymmenenvuotiaana suosikkirotuni on ollut sakemanni, enkä löytänyt staffista yhden ainuttakaan muistiinpanoa. Amstaffista oli kyllä kirjoitettu rotumääritelmä (amerikanstraffordshirenterrieri). Staffin kuva oli kuitenkin liimattu kaveriltani saamani lehtisen kanteen (muistatteko, kun lapsena "toimitimme" eläinaiheisia aikakauslehtiä toisillemme?). 

Tokokin esiintyy useamman kerran kirjoituksissani, vaikka muistelisin, että agility oli lapsena kiinnostavampaa. Ihan valideja ajatuksia vieläkin: 

- Koiralla olisi ainakin oltava kunnolliset käytöstavat.

- Kilpauraankaan ei esteitä ole, sillä tottelevaisuuskokeisiin (TOKO) pääsee millä rodulla hyvänsä.

- Tämän koemuodon kautta, sen tasoluokissa yleten, koira saavuttaa tittelin SF TVA, Suomen tottelevaisuusvalio, tai jopa KV TVA eli kansainvälinen tottelevaisuusvalio. Paljon tätä vähemmälläkin se on jo mukava seurakoira ja omistajansa ilo ja ylpeys.

- Koiran rodusta ja varsinaisesta käyttötarkoituksesta riippumatta TOKO on laji, josta oikein harjoitettuna on aina apua eikä koskaan haittaa.

Lapsen suusta se totuus tulee.
(Kaverini minulle lähettämässä lehtisessä)

Jotenkin kaikessa tekemisessäni ja olemisessani näkyvä rakkaus yksityiskohtiin (voitaneen myös pedanttisuudeksi kutsua) on tullut esille näköjään jo lapsena. Mitä ne pikkutytöt yleensä sitten piirtelee, ellei koiran sisuskaluja leivinpaperin läpi?

Mutta nyt taidan herättää Muumelon päivätorkuiltaan, sillä taivaalta sataa jotain talvenväristä! Ensilumi saapui vihdoin Vanhalinnaankin!

Ihmisten ilmoilla

Uskaltauduttiin vihdoin lähtemään vähän kotimaisemia kauemmas. Polvi on (taas) parantunut mitä mainioimmin, ei siitä juuri enää huomaa, että mitään olisi koskaan siinä vialla ollutkaan. Kuitenkin otetaan edelleen tosi varovasti; riekkuminen, hurjat laukkakohtaukset ym. kiva on edelleen kiellettyä. 

Sen aikaa kun Teemu oli selkälekurilla Pulssissa, me mentiin Muumeloisen kanssa käpyttelemään Puolalan puistoon - eli siis melkein kaupungille! Laitoin kaulapannankin yhden kireämmälle, ettei koiru vaan pääse putoamaan pannastaan mörköpaniikin iskiessä. Meillä siis mörköillään edelleen - eilenkin esimerkiksi päälle kytketty pihavalo sai haukut osakseen. 

Mörköilyn lisäksi monen viikon pakon sanelema antisosiaalisuus on pistänyt miettimään, mitä loma on tehnyt kehittyvän murkkuikäisen staffipojan psyykelle. Jo ennen lomaa ohittamiset olivat yli-innokkuuden takia vaikeita, mutta entä nyt? Alla on kuitenkin lähes kuusi viikkoa totaalista koirakaverittomuutta satunnaisia kotimaisemissa tapahtuneita ohituksia lukuunottamatta.

Ihan turhaan panikoin! Luumulla meni se puistoon johtava mäki ihmetellessä ah-niin-ihania tuoksuja, eikä se edes huomannut meitä hiukan kauempaa ohittavaa koirakkoa. Leningradin ja Turun ystävyyden patsas taas huomattiin jo kaukaa puiden takaa, ja vein sitten hihnassa hurjasti tempoilevan ja karvoitustaan pörhistelevän teinin katsomaan ihmetystä lähempää. Ei tullut nyt mitään nameja mukaan, mutta onneksi kohtauksen loppumiseksi riitti ihan että menin istumaan patsaan juurelle. Hassu koira. 

No kylläpä haisee hyvältä turkulaisten narttujen pissa.

Irokeesi pystyyn ja uhkaa päin!

Tässä ihmetellään patsaan juurella kaukana käveleviä koiria.

Patsas, pelottavako? No ei sentään.

Yhdellä Turun kalleimmista asuinalueista hajutkin tuoksuvat paremmalta...

Haistelimme siinä puiston hajuja, katselimme muita koirakoita kaukaa (ei haukkuja tai muitakaan pörhistyksiä), ja kävelimme sitten taidemuseon kivirappuja taidemuseon mäen kupeessa olevan ravintolan nurmikolle isolle hädälle. Onneksi tuli pusseja mukaan - landelaisena ne joskus unohtuu O.o

Poseerataan taidemuseon edessä

Sitten kaupunkiin päin. Kaukana alhaalla näkyy kauppatorin kulma,
Aurakatu ja Aurasilta (ja taas Kaskenmäki)

Muutaman yksittäisen koiran ohittaminen meni hienosti taskussa vinkuvan ohituslelun ansiosta, mutta erityisen ylpeä olen Luumun selviytymisestä tilanteesta, jossa ohitimme puiston kapealla kävelytiellä kaksi koiraa kävelemällä niiden välistä. Toinen oli pinseri ja toinen joku karvapallo. Luumu vähän väliä katsoi koiria lähestyessämme ohituspaikkaa, mutta jaksoi keskittyä kuitenkin lelun vinkumiseen ja minuun. Ja huhheijaa, kun tilanteesta oli kunnialla selvitty, Luumu sai palkaksi kiikuttaa taskukokoisen (tietysti liilan) Kong Wubbansa ihan mihin tahtoi. Kongi suussa ei ollut väliä muillakaan vastaantulevilla koirilla. Kongi on paras!

Retkellämme tuli harjoiteltua myös parkkihallissa olemista. Ollaan me ennenkin oltu, mutta Pulssin parkkihalli on kyllä erittäin ahdistava paikka: kuuma, ahdas ja erittäin kaikuva ja pimeä. Jouduttiin ulosajorampilla ohittamaan hyvin läheltä kaksi autoa, joiden pörinä tuntui kaikuvassa hallissa ihmiskorvaankin kovalta. Luumu selviytyi näistäkin tilanteista mestarin lailla, eikä tullut paniikkikohtauksia meille kummallekaan. 

Parkkihallissa jouduttiin vähän odottamaan Teemua.

Viimeinen koetus meidän kaupunkipäivälle oli parkkilippuautomaatin vieressä odottelu ihmisten tullessa ja mennessä ihan metrin päässä meistä. Luumu antoi hyvin ihmisten hoitaa asiansa automaatilla, eikä yllättävää kyllä ollut kiipeämässä kenenkään syliin. Hieno päivä ja hieno koira! Usko meidän onnellisen, yhteisen elämän jatkumisesta alkaa jälleen nostaa päätään!

Valoa tunnelin päässä

Sleeping in the same bed - my two pumpkins!

Sama rotla kuin viimeksi ja edelliskerralla... en ole kirjoittanut, kun mitään ei ole tapahtunut! Tai en nyt voi ihan noinkaan sanoa. Puolitoista viikkoa sitten sunnuntaina koin kauhunhetkiä, joiden ajatteleminen kylmää vieläkin. Luumu oli ollut jo kolme viikkoa levossa, ja jalka oli selvästi jo paranemaan päin. Paranemisen huomasin siitä, että vaikka ei oltu popsittu kipulääkkeitä (Norocarp 20 mg) enää kahteen viikkoon, poika istui jo kuin sammakko (ei vain toisella kankulla), ravasi kuin hevonen (ei vaihtanut lähes heti käynnistä laukkaan) ja pissasi myös kipeällä jalalla seisten. Ei oltu vieläkään menty metsään, ja lenkit olivat noin 20 minuutin remmilenkkejä läheisellä Hakkisten omakotitaloalueella. 

Silti! Silti Luumun jalka petti! Oltiin noin puolen kilsan päässä kotoa läheisessä puistossa. Aurinko paistoi, linnut lauloi ja sitä rataa. Luumu haisteli kuusen juuresta jotain vissiin yyberihanaa hajua, kun heti haistelun jälkeen otti sellaisen spurtin (hihnassa!) että oksat pois, ja kipeä jalka meni saman tien ihan veteläksi. Jalka ei kestänyt yhtään painoa, ja Luumu oli ihan hirveän tuskaisen näköinen. Ei varmaan tarvitse edes sanoa, mutta säikähdin ihan hirveästi. Jos ei olisi tarvinnut heti toimia, olisin halunnut jäädä siihen puistoon vaan parkumaan suoraa huutoa ja toivonut parkumisellani saavani tapahtuneen tapahtumattomaksi. Realistisesti tällainen jäätyminen ei ollut vaihtoehto, rimpuileva 16-kiloinen koira vaan kainaloon ja tuskainen kotimatka edessä. 

Mikä siinä on että jos jotain tapahtuu, se on aina sunnuntai!! Mietin että olenko ihan hirveän huono koiranomistaja, jos en nyt samantien lähde viemään Luumua Tuhatjalkaan... vai olenko sittenkin nimenomaan HYVÄ koiranomistaja, jos en sitä sinne vie..? Koiralle kipulääkettä naamaan ja muutama paniikkipuhelu... ja kyllä se siitä. Luumu onneksi nukkui episodin jälkeen muutaman tunnin, emmekä antaneet sen loppusunnuntaina tehdä yhtään mitään. Siis käytännössä se sai käyskennellä olohuoneen ja keittiön lattioilla, viimeisetkin lelut ja pienet, jahdattavaksi sopivat puruluun pätkät kerättiin pois. Sohva oli ehdoton nounou, ja pihallakin herra nostettiin pikkuisen kynnyksen yli. 

Seuraavana aamuna soitin heti Koira- kissaklinikalle. Meillä olisi ollut joka tapauksessa kontrollikuvat reilun viikon päästä, ja halusin että ne otetaan jo nyt. Onneksi saimme ajan samana päivänä, emme kuitenkaan samalle lääkärille. Olin taas ennen lääkäriaikaa ihan konkreettisesti huolesta kipeä. Maksalaatikon syöminen oli ihan vikatikki, meinasi nimittäin tulla samaa reittiä samantien ylös. Polvi oli vielä silloin maanantainakin niin kipeän oloinen, että pelkäsin taas pahinta - vähintään on varmaan ristiside revennyt ja polvileikkaus edessä!

Päivän kauheudesta huolimatta tilanteessa oli jotain koomistakin - Nalle oli meidän kanssa samaan aikaan klinikalla ja kuvissa juuri ennen meitä! Naureskelitiin siinä vaan, että kyllä tää on yhtä eläinlääkärissä ravaamista koirien kanssa - hermostuneina, mutta naureskelimme kuitenkin. Saimme tällä kertaa eläinlääkäriksi Elisa Välimäen, joka juoksutti Luumua pihalla, tunnusteli polven ja otti sitten kontrollikuvat polvesta. Jo ihan tunnustelemalla hän totesi ettei ristari ainakaan poikki ole, mutta Luumu ontui edelleen pihalla huomattavasti. 

Tällä kertaa en jäänyt itse avustamaan kuvien ottamisessa, mutta totuuden hetki oli jälleen ihan yhtä kamala! Onneksi totuus oli kuitenkin helpottavaa kuultavaa - kuvissa oli kaikki kunnossa! Jopa paranemista oli nähtävissä! Ihan uskomaton huojennus taas kerran... Verratessa senpäiväistä kuvaa kolme viikkoa sitten otettuun pystyttiin näkemään, että mikäli viime kuvissa ollut pieni varjo olisi ollut hiusmurtuma (tästä ei ollut edelliskerralla mitään puhetta!) se on nyt ainakin parantunut, ja se joku polven mollukka (?) ei ole lähtenyt siirtymään, vaan on tiivistynyt (hyvä löydös), ja että polven kasvulinjakin on alkanut mennä kiinni. Mulle selitettiin tästä kasvulinjasta siis, että kun koira lopettaa kasvamisen, kasvulinja menee kiinni. Kasvulinja voi kuitenkin mennä kiinni traumankin seurauksena, mutta Luumun kokoiselle ja ikäiselle koiralle kasvulinjan kiinni meneminen tässä vaiheessa on ihan tavallista. 

Sain lääkäriltä ja hoitajilta myötätuntoisia katseita osakseni sairaslomasta puhuttaessa. Luumulle määrättiin taas viikko lepoa, jonka jälkeen liikuntaa lisätään taas asteittain. Painotettiin kuitenkin, että tämän ikäistä ei voi kuitenkaan liikaakaan lepuuttaa, koska voi kuulemma tulla luukatoa. No hui! Ihmettelin siinä sitten, että jos kuvissa kerran näkyy paranemista, ja kerran olimme jo olleet levossa / lisänneet liikuntaa asteittain kolme viikkoa, niin miksi tapahtui mitä tapahtui? Lääkärillä ei ollut tarjota tähän sunnuntain polviepisodiin mitään yksiselitteistä vastausta, polvi on vaan siitä spurtista kipuillut hetkellisesti niin paljon. Kun kysyin tarkempaa liikunta-aikataulua (eli lisäänkö liikuntaa vaikka 10 min per lenkki per viikko vai miten), sanottiin, että ei tämä polven revähtymä nyt niin hirveän vakava asia ole. No eihän se oikeasti olekaan, on niitä paljon vakavampiakin diagnooseja maailma täynnä. Meille se on kuitenkin ollut maailman loppu - enkä nyt yhtään sure väliin jääneitä pentunäyttelyitä, vaan ihan kaipuusta metsään surkuttelen tilaamme. Meitä kehotettiin menemään vaikka kaupungille hetkeksi, jolloin koira rasittuu ympäristön vaikutuksesta enemmän henkisesti kuin fyysisesti... mutta en ole vielä uskaltanut sitäkään tehdä. Kuten silloin reilu pari viikkoa sitten Kupittaan mätsärissä totesin, loman jälkeen missä tahansa varovastikin liikkuminen aiheuttaa Luumussa välittömän neliveto-refleksin (mikä taas rasittaa polvea ihan älyttömästi!). Saimme myös hyviä vinkkejä rauhoittumiseen - nimittäin homeopaattisesti vaikuttavan Serene-um -luontaistuotteen. 

Lääkäriltä tullessa Luumu antoi Napsun olla ihan rauhassa,
Napsu sai jopa käydä nuuskimassa Luumun päätä!
Tässä Napsu kyllä haukottelee :)

No se siitä lääkärireissusta. Luumu nukkui kotona rauhoitustaan muutaman tunnin, mutta sitten olisi ollut taas sama meno päällä. Käytiin ensimmäiset päivät pelkästään tuossa talomme edessä olevalla hiekkatiellä ja postilaatikolla pissalla, ja vasta nyt viime sunnuntaina aloimme kävellä talomme kiertävää kolmiolenkkiä (á 6 minuuttia). Onneksi työni antaa myöden ulkoilulle vähintään kahden tunnin välein - hulluksi täällä muuten tulisi! Ja hulluksi me ollaan melkein tultu siitä huolimattakin. Luumulla on energiaa Serene-umista huolimatta ihan samalla tavalla kuin aina ennenkin, ja lähteekin mielellään pihalla kävyn/lehden/kiven/kuopan/kissan perään sekunnin sadasosassa ja pahaa tekee vaan polven takia. Mulla on oikeesti käsi kipeä kaikesta siitä tempomisesta, ja on pakko myöntää että pari kertaa on hermo mennytkin. Ollaan sitten aika haipakkaan tultu takaisin sisälle, tuli ne pissat sitten jo tai ei. Ja sen perkulan kissankin pitää sitten aina olla tossa pihalla lähellä mutta niin kaukana!! 

Olen yrittänyt kehua Luumua ihan ylitsepääsemättömän vuolaasti kaikista ihan normijutuistakin, koska meidän kommunikointimme on entistä enemmän kieltopainotteista. Yhdessä vaiheessa tuntui, että jos koira voi olla masentunut, sitä tämä on. Luumu ei jossain vaiheessa syönyt oikein mitään kolmeen päivään, ja ajattelinkin, että noni, se aikoo nyt tappaa itsensä nälkään. Keksin meille kuitenkin noutokapulan kanssa kivan harjoituksen, jota ollaankin nyt tehty melkein joka päivä. Tässä video ihan ensimmäisestä päivästä :)

Luumu on viimeksi saanut kipulääkettä kolme päivää sitten maanantai-aamuna, ja jalka on taas selvästi parempi. Istuu, ravaa ja pissaa hienosti, ja tästä riemastuneena olenkin antanut meille luvan kävellä kuuden minuutin lenkin sijaan kymmenminuuttisia jälleen Hakkisissa! Jihaa, ja ensimmäinen kymmenen minuutin lenkkien päivä on tänään! Suhtaudun tähän ihmeparanemiseen nyt kuitenkin vähän skeptisemmin, enkä ota Luumua mihinkään ihmisten ilmoille vielä ainakaan viikkoon. JOS kaikki nyt tämän uuden sairasloman kanssa sujuu niin kuin pitää, voisimme jo ensi viikon lopussa kokeilla pikku pyrähdystä lähimetsään :)

Totuus siitä mitä sängyssä myös tapahtuu ;)

Ja totuus siitä mitä täällä touhutaan jos silmä välttää ;)

Mikä mahtava fleecetakki!

7-kuukautispäivän kunniaksi otettuja potretteja (onnistuneemmat Luumu-välilehden alla)

Kaipuusta metsään menimme tiistaina Raisioon Pähkinämäen laavulle, mutta Luumu sai jäädä kotiin. Tässä muutama otos alkusyksyisestä metsästä. Itse en toiminut kuvaajana, mutta kyllä pikkuruiset sienet vaan ovat valloittavia! (Sydän pakahtuu kun ajattelenkin ensimmäistä kertaa kun päästään Muumelon kanssa yhdessä metsään piiiitkän tauon jälkeen!)

Tämä oli sellainen leikki, että piti hakea metsästä värikortteja vastaava asia.
Punainen ja valkoinen vasemmalla on mun.

Blood Trail

I am this bored!

As our sick leave requires, we need to avoid hard physical exercise and keep focusing on the psychological one. But as you can imagine, with an adolescent staffy, it is so d**n hard! The forest has been a no-no for us for THREE WEEKS NOW. What a shame! Plain walks on a leash... and they are getting really boring. Luumu has energy as never before (or better said: as always), and keeping him resting is a bigger problem than solving the world's energy crisis! We are having a bigger energy crisis at home at the moment! Too much energy - and a too week knee! Luumu has been able to run free in our yard, but always observed. Tug-of-war is banned, ball games are banned, running around like a madman is banned - everything fun is banned, and I feel like a bitching bore. For Luumu, at least, I think I am. Even though I am as bad as a catholic school teacher, he still has these crazy moments, when he just bursts energy - and it takes a few seconds before I am able to stop him. Sometimes he just needs to chase the cat or buck like a little pony. Despite of all this caution and care, he managed to slip indoors on the floor, and I am afraid the recovering process took leaps backwards :/ Just what we needed... more rest! 

I don't get to do anything else except pose...

Well, to keep us both sane (and to prevent the cat from moving out), I created our first BLOOD TRAIL! I've never done that before, but how hard can it be? I had collected some blood from Luumu's daily meals: lamb, pork, chicken, turkey and beef meat & bones. I took the blood out of the freezer, let it melt, and soaked a small towel in it. Then I dragged the bloody towel from point A to point B in our yard, and tried not to make the trail too difficult for the first time. I also made sure not to step onto the trail after leaving it. I've been told that the trail should settle down for 30 mins or so, but I was too excited to wait! In this video, you can see how it went. Luumu had a couple of distractions, but made to the finish line in the end - and a fresh, raw turkey wing was there waiting for him! 

The blood, the towel and the prize for the finish line - turkey wing!

Because I used all kinds of blood, it was pretty light coloured. 

What a hunt - what a great prize! (And the dinner for the day - check!)

Did you hear something - I hope no-one's coming to steal my reward!

And a pose in the end, of course :)