Loving Luumu: Haikaraa odotellessa

Luumu on parantunut käpäläjumistaan tosi hyvin. Se ei ole käyttänyt venähtänyttä etujalkaansa millään lailla eri tavalla, mutta kaiketi sen oikeasti huomaa vasta sitten, kun loppuviikosta aloitellaan taas maltilliset irti lenkkeilyt. Huomasin tuossa pari päivää sitten, että se on satuttanut johonkin myös vasemman takajalan ulommaisen varpaankynnen. Kynsinauha (-valli?) on aavistuksen vetäytynyt ja tulehtuneen näköinen. Samalla saikulla selvittiin tällä kertaa, ja nyt parin päivän puhdistamisen ja Bepanthenilla rasvaamisen jälkeen sekin näyttää jo paremmalta.

Saikun aikana meidän oli tarkoitus harjoitella kosketuskeppiä. No minun oli ensinnäkin tarkoitus askarrella sellainen keppi ensin, mutta niin kuin projektini yleensä tuppaavat - niin tämäkin jäi vähän suunnitteluvaiheeseen. Sen sijaan me ollaan harjoiteltu yhtä erittäin hyödyllistä temppua, eli sellaista jossa Luumu tulee käskyllä mun jalkojen väliin istumaan. Hyödykäs temppu on ehkä siinä vaiheessa, jos Muumelosta tulee joskus kovan luokan koiratanssija. Tai kun silloin tällöin kysytään, että osaako se jotain siistejä temppuja. Jatkossa voimme näyttää sentään jotain muutakin kuin tassun antamisen. Heh.

Ainiin ja tehtiinhän me myös sellainen erittäin mielenkiintoinen eläinkoe,
jossa testattiin kumpaa Luumu valitsee mieluummin: raakaa vai paistettua jauhelihaa.
Prkl. Hävisin 1-0, kun veikkasin paistettua.

Tunnaria ollaan tehty myös sisätiloissa, ja saatiinkin itse asiassa kotiinkuljetuksena viime tiistailta Oililta vinkkejä Luumun tunnarin edistämiseen! Ihan mahtia :D Ollaan pari iltaa tehty ohjeiden mukaan sillä tavalla, että kapuloille lähetys on poistettu kokonaan, ja Luumu tekee vaan sen palautuksen niin, että matkalla on ensin oma kapula, sitten oman takana rivissä muut. Luumun pitäisi vaan siitä napata se oma muita haistelematta. Ekana iltana se haistoi oman, siirtyi melkein muille kapuloille, mutta palasi takaisin nostamaan sen oman. Hyvä poika! Nyt tokana iltana se ei haistellut omaa ollenkaan, vaan juoksi siitä yli, haisteli muut kapulat, ja palasi sitten haistelemaan ja nostamaan oman.

En nyt oikein tiennyt että miten tällaiseen toimintaan olisi pitänyt reagoida. Pitää kysäistä. Kun fiksu ja itseään säästelevä koirahan nappaisi totta kai siitä matkalta sen lähinnä sijaitsevan oman kapulan... Mutta Luumu jollain tavalla viihdyttää edelleen itseään tuhtailemalla siellä. Käsittämättömintä tässä on just se, että kun mun on toooosi vaikeeta ymmärtää että miten se muka palkkaantuu siitä, että se viettää aikaa siellä kapuloilla sen sijaan, että se vaan nopeasti hoitaisi homman alta pois ja tulisi hakemaan palkkaa. Toisaalta mietittiin silloin pari viikkoa sitten treeneissä, että ehkä siinä onkin vaan niin yksinkertainen juttu, että se tekee niin koska se voi. Jos se aloittaa tuhtailemisen, sen voisi kai kutsua tai hakea sieltä pois..?

No, nämä ongelmat ovat joka tapauksessa paljon lievempiä meillä kotona, joten ihan oikeita tunnaritreenejä päästään tekemään taas treenien alettua. Sitten sen näkee, miten tämä liike tästä taas jatkossa rakentuu. Se nyt ei joka tapauksessa ole meidän mikään koevalmiuden kulmakivi, vaan hiukan sellaista pilkun viilausta, jota on mukava tehdä kaikkien "oikeiden" ongelmien vastapainoksi.

Saas vaan nähdä että milloin me ihan tosissaan päästään treenailemaan jälleen. Me nimittäin odotellaan täällä haikaraa saapuvaksi, ja tällä kertaa se toivottavasti jättää matkastaan ihmislapsen. Kolmisen viikkoa olisi vielä aikaa varautua ja valmistautua suuren muutoksen mukanaan tuomaan pieneen ihmiseen. Vaikka ei kai sitä koskaan voi olla tarpeeksi valmis näin suuren ihmeen edessä. Odotusaika on mennyt hyvin ja hyvin nopeasti. Vatsakin alkoi näkyä vasta loppukesästä ja hiukan tiellä se on ollut vasta ihan nämä viimeiset viikot. Kovin nopeasti ei tällä ruumiinrakenteella enää juosta tunnarin palautusvaiheessakaan karkuun. Odotan ehkä vähän turhan optimistisesti oikein ruusuista lapsivuodeaikaa, jolloin voidaan kolmestaan käydä joskus vuodenvaihteen jälkeen Tsaukkilassa omatoimireenailemassa vauvan vedellessä tyytyväisenä vaunuissa sikeitä. Aika näyttää.

Eniten tietysti muuttuu arki, mitä odotellaankin pelonsekaisella innolla. Yhtään ei arvelluta, että miten Luumu mahtaa pikkukaverin ottaa vastaan. Olen hirmu onnellinen siitä, että juuri Luumu on pikkukaverin ensikosketus koiriin, sillä onhan se vaan maailman paras tyyppi ihan kaikkine luonteenpiirteineen. Se saa ja osaa olla juuri sellainen karvainen isoveli, jollainen jokaisella vauvalla tulisi olla. Huumorintajuinen, kärsivällinen ja hellä. Saattaa kyllä olla, että lelujen omistussuhteista joudutaan tulevaisuudessa keskustelemaan, mutta kaikki ajallaan. Nyt on aika vielä hetken hengähtää ja nauttia vähän pidemmästä "syyslomasta".