Hai ja laiva

Piipahdettiin eilen päiväksi Helsinkiin, kun kävin esittelemässä mahaa Nanin kameralle. Oli hassua poseerata, kun on tottunut kuvattavana roikottamaan koiraa palkkalelun päässä. Ilma oli kuitenkin mitä ihanin satunnaisine auringonsäteineen ja maahan putoavine vaahteran- ja lehmuksenlehtineen. Jos pitäisi muuttaa Helsinkiin, ehkä meistäkin voisi tulla käpyläläisiä! Loppupäivä vietettiinkin rennoissa merkeissä Jaanan luona Malminkartanossa. Herkuteltiin hyvällä ruoalla, ja Luumukin pääsi kävelylle syysmaisemiin. 

Netta kävi Luumua viihdyttämässä yhtenä päivänä. 

Mukkelismakkelis!

Malminkartanossa oli siinä ihan lähellä koirapuistokin, joka sattui olemaan tyhjillään. Annettiin Luumun vähän nuuskutella ja juoksennella ympäriinsä, ja heitettiin pari kertaa keppiä. Portille kyttäilyistäni huolimatta kesken keppileikin sieltä pelmahti nainen rhodesiankoirauroksen (?) kanssa, ja ihan filmipätkä silmissä hidastui, kun se parilla loikalla oli jo mitään aavistamattoman Muumelon luona! Iloinen koirahan se oli, mutta itse säikähdin niimmaanperkuleesti, että en handlannut koko tilannetta ollenkaan hyvin. Luumu yllättyi toki myös, etenkin kun se ei kanssa yhtään nähnyt vieraan koiran lähestymistä - se vaan yhtäkkiä oli siinä! Omassa mielessä sen sekavan hetken pyöri vain koirapuisto-kaikenpahanalkujajuuri-apua-hätä-paniikki-staffieiolekoirapuistokoira-apua-koirapuisto, enkä kyennyt ollenkaan lukemaan sitä tilannetta. Yllätyksen jälkeen pojat olisivat varmaan saaneet hauskatkin leikit siinä aikaiseksi, mutta itse vaan yritin nopeasti saada Luumun kiinni ja poistua kaikessa paniikissani porttien ulkopuolelle. Nopeasti me sieltä päästiinkin, mutta näin jälkikäteen harmittaa, että omat hermot eivät yhtään kestä mitään tuollaisia yllätysmomentteja. Luumuhan reagoi tilanteeseen sen äkkinäisyydestä huolimatta tosi hienosti ja heijasti omaa hätääni vasta siinä hihnaankytkemishetkessä.

Vielä kotiinpaluumatkalla naurettiin tilanteelle vähän. Että miten suuri järkytys se oli yhtäkkiä huomata valtavan vieraan koiran juoksevan sieltä mitään aavistamattoman kepillä leikkivän Luumun "kimppuun". Ja purin vähän myös ääneen omia syvälle juurtuneita ideologioitani koirapuistoista, vieraita koiria koskevista säännöistä ja itse asiassa Luumun elämääkin tiukasti määrittelevistä periaatteista. Moni "peruskoiraihminen" näkee varmasti piponi kiristyvän vähän turhankin herkästi, mutta nämä on ne säännöt, joilla me eletään Luumun kanssa juuri sellaista meille sopivaa elämää. Toisaalta kaikki tiukat sääntöni vieraisiin koiriin tutustumiseen, hallintaan ja hihnakäytökseen liittyen suojelevat meitä kaikelta pahalta. Koskaan ei ole mitään päässyt käymään meille eikä meidän taholta kenellekään muulle, ja tämmöisen kohtuu reaktiivisen, voimakastahtoisen koira(rodu)n kanssa se on minusta ensimmäinen leppoisan yhteiskuntaelämän peruspilareista. Toisaalta pedanttisuuteen asti noudattamani periaatteet näemmä myös jossakin määrin estävät maalaisjärjellä ajattelua ja tilannelukutaitoa. Jos Luumu olisi ollut tuossa eilisessä koirapuistotilanteessa ihan kenen tahansa muun kuin minun kanssani, olisi siellä varmasti ollut käynnissä riemukas jahtileikki pikaisen paniikkipoistumisen sijaan. (Ja mietin kyllä tämän valtavan koirapuistokokemukseni pohjalta, että eikö kuitenkin ole hyvien tapojen mukaista kysyä puistossa olevalta, että sopiiko puistoon tulla - sen sijaan että vaan siitä portilta päästää koiran valtoimenaan juoksemaan..?)

Mihin Netta jäi? 

Ruoho on vihreää vielä lokakuussakin!

No, nyt ollaan taas täällä lintukodossamme, ja saadaan syrjäytyä ihan omassa rauhassamme. Niin tunnari- kuin vatsankasvatteluprojektimmekin edistyvät hitaasti mutta varmasti. Toinen varmemmin kuin toinen. Ollaan nyt Oilin ohjeella keskitytty oman kapulan nostamiseen heti niin, että Luumu tekee vain palautuksen noukkimalla eteensä jätetyn yksittäisen kapulan. Ilman siis että siirtyisi nostoa ennen nuuskuttelemaan vielä kauempana sijaitsevat riviin järjestetyt muut kapulat. Kyllä se mielellään haistelisi kaikki kapulat läpi ja päättäisi vasta sitten minkä tuo. Jos se on kävellyt oman kapulan yli (haistellen tai haistelematta), olen vaan lempeästi oijoitellut ja palauttanut Luumun lähtöpaikkaan suorittamaan uudestaan. Alkuun se vähän jökitti siellä korjaamisen jälkeen, että koitas nyt muija päättää mitä tässä liikkeessä halutaan, ja jouduin vähän innokkaasti kannustamaan sitä kokeilemaan uudelleen. Kyllä se sittemmin on tajunnut, että siihen omaan kapulaan on tartuttava heti - se ei vaan useimmiten tapahdu ihan ensimmäisellä toistolla. Sinne päin ollaan kuitenkin menossa, ja oman kapulan saa varmaan piakkoin siirtää lähemmäs riviä ja lopulta riviin. 

Auringossa on kesä ja varjossa routa. 

Hihnatuomion päättyminen oli Luumusta aika kivaa!

Mitään muita tokojuttuja ei olla nyt tehtykään. Olen jotenkin ekstravarovainen nyt Luumun terveyden kanssa, kun välttelen ylimääräisiä stressinaiheuttajia viimeiseen asti. Levätköön nyt ihan kunnolla tuon koipensa kanssa, vaikka ei se mitenkään kipeältä enää vaikutakaan. Eikä musta muutenkaan olisi reilua laittaa Luumua töihin, kun en itsekään kykene kokonaisilla aivoilla niihin enää paneutumaan. Tässä on saanut viime viikot kalenterin orjakin harjoitella rauhoittumista ja yhteen asiaan kerrallaan keskittymistä. Toisaalta treenaamisesta luopuminen on ollut haikeaa, vaikka tieto sen väliaikaisuudesta helpottaa. Rakas tokoharrastus on rytmittänyt elämäämme kuitenkin jo niin kauan, että sen puuttuminen tekee vähän tyhjän olon. Tiedän, ettei elämän tyhjyys tule kestämään enää kauaa, ja tulen varmasti myöhemmin kaipaamaan rauhallisten odotuspäivien hitailua ja kotoilua. Vaikka tuntuu, että muut tekevät ja kehittyvät ja meillä vaan aika senkun pysähtyy, tästähän se elämä oikeasti vasta alkaa. Se on jännittävää, pelottavaa ja ihanaa samaan aikaan.

Alkuun ajattelin, ettei Luumulla ole mitään hajua siitä suuresta muutoksesta, joka senkin elämää tulee ravistelemaan. Tai haju sillä ehkä nimenomaan oli, sillä alkuraskaudesta se vältteli mun puolella sänkyä nukkumista parin viikon ajan. Se pääsi tästä vierauden tunteesta kuitenkin nopeasti yli, ja nyt se lähentelee mammanpoikamaisuudessaan jo ihan mahdottomuutta! Vaikka se on aina ollut kovasti mun perään eikä meiltä ole sitä napanuoraa katkaistu oikein vieläkään, nämä viime viikot se on ollut paita mun pe*seelle ja hai mun laivalle. Jättiläismäiselle valtamerilaivalle. Se on oppinut varomaan sohvalla vatsaa, ja se malttaa nykyään (suureksi yllätyksekseni!) kävelylläkin kuulostella puuskutustani. Kotona se ottaa menemiseni vähän rauhallisemmin (ihan joka ikiselle vessareissulle ei tarvi päästä mukaan), mutta kylässä se on liimattu syliin tai vähintään katsekontaktiin. Varmaan kuukauden päivät se on tunkenut iltasella itsensä lusikaksi kainaloon ja asettanut päänsä mun tyynylle. Ei haittaa, vaikka vauva vähän potkii selkään - Luumu on todellakin valmistautunut tärkeään isoveljen rooliinsa. 

On se vaan elämä täällä maaseudulla... 

ihanaa!

Peeäs. Vähän hihittelin edellisen postin aikaansaamaa yleisöryntäystä. Kuinka moni teistä mahtoi tulla lukemaan koiranpentu-uutisia? xP

Peepeeäs. Hai-teemasta tuli mieleen, että olettekos käyneet nauramassa jo tälle videopätkälle?

Iltalenkillä Liedon Parmaharjun maisemissa viime sunnuntaina. 

On se komiaa maisemaa! 

Koirapuistokoira 

Majakka, perävaunu ja etureppu.

Pakko vielä laittaa kuvia parin kuukauden takaa, kun ajattelin aloittavani kotona pilatesharrastuksen. No, se ei fyysisiltä vaatimuksiltaan ollut muutenkaan ihan nappivalinta enää, mutta ei tuo harrastuskaverikaan hommaa yhtään helpottanut kyllä! Pakko päästä osallistumaan. Ihan. Joka. Asiaan.