On helppoa näyttää fiksulta, kun toinen on vähän onnellinen

... tokaisi meillä käynyt ystäväni viitaten ensimmäisellä Luumuun ja toisella Mooiin. Kyllähän Mooin muutto meille vähän ikäännytti Luumua - tai pikemminkin fiksuunnutti. Kun taloon tulee nuorempi koira, sillä vanhemmalla nousee se vähän kupoliin ja sitä pitää käyttäytyä niin siivosti, niin siivosti. Tämäkin on toki suhteellista, mutta ihan joka ikinen meillä käynyt on sanonut jotain siihen malliin, että "Luumuhan tuntuu oikein rauhalliselta nyt". Kyllä sekin käy vieraat morjenstamassa, mutta aika nopeasti vetäytyy omiin oloihinsa ja jättää Mooin hepuloimaan yksinään. Ennenhän Luumu oli se, jolta vieraat eivät ärsyttävyyteen asti saaneet koko illan aikana rauhaa, kun se kuljetti retuutettavaksi milloin ikean rottaa, milloin mitäkin. Tässä onkin pistänyt miettimään, että kun kaksi aikuista koiraa tapaa, mistä ne tietävät minkä ikäisiä ne ovat suhteessa toisiinsa..?

Meillä vaihtui Instagramissakin nimimerkki: @fruitcakebakery 

Mooi nyt ei tietysti mikään hedelmä ole, mutta se voi olla poikkeus sääntöön, ja kaikki me sovitaan ton
fruitcake-määritelmän alle ihan hyvin xP 

Luumu oli tietysti hirmu iloinen, kun Mooi tuli meille. Alkuun pidettiin kiinni säännöstä, ettei sisällä riehuta, mutta sittemmin pienet painit olohuoneen paksulla villamatolla on sallittu (vitsi että siitä muuten lähtee paljon sitä villakuitua tai mitä se on! Joka päivä saisi olla imuroimassa!). Mooi on tietysti laumassa eläneenä staffipainiin tottunut, mutta Luumu on saanut vähän harjoitella erilaisia otteita. Alkuun se oli koko ajan katollaan ja vastaanottavana osapuolena Mooin kiskoessa sitä huulista ja kaulanahasta. Nyt monen viikon harjoittelun jälkeen Luumukin ottaa jo Mooista samalla tavalla kiinni, ja välillä ne onkin kuin kaksi luonnonvoimaa, kun ne painivat menemään. Siinä huonekalut tanssii, hampaat kalahtelee, tanner tömisee ja liha liikkuu. 

Ja totta kai kun leikki on noin käsittämättömän fyysistä, olen itsekin saanut harjoittaa hermojani sen katselemiseen. Pari kertaa jompikumpi on vinkaissut, mikä tietysti tarkoittaa vähintään, että nyt meni jommallakummalla ristari, selkä tai ihan mikä vaan ruumiinosa. Yhden kerran olin jo sydän kurkussa lähes puhelin kädessä soittamassa eläinambulanssille (olispa sellaisia!!), kun ihan rauhallisen näköisessä pelmuamisessa Luumu kiljaisi oikein kuuluvasti ja nousi lattialta traumajalka jäykkänä sivulle törröttäen. Muutaman mielessä mutissun voijumalautan jälkeen asiaa lähemmin tarkasteltuani löysin kintereen sisäpuolelta ihosta pitkän verestävän naarmun. Nyttemmin olen itsekin oppinut nämä leikin "säännöt" paremmin, enkä ihan sydän syrjälläni koko ajan täällä rauhoittavia popsi.

Ihan ekoja yhteiskuvia 

Vaunulenkillä 

Äiti mitä sä istut tääl takkahuonees vaan koneella...?  

Luumu odottaa ruokaa tai ulosmenoa eikä Mooin pelleilyt kiinnosta just nyt xP 

Kun rakkautta ensisilmäyksellä muuttui koirien kesken avoliitoksi tai vähintään kämppissuhteeksi, Luumukin riisui vaaleanpunaiset linssinsä. Se on ollut kyllä melkoinen draamakuningatar, kun se tajusi että ei hitt*, tuo jää meille! Ihan parhaimpana esimerkkinä nostan vaikka draamailun koiraportin takana, nyt kun sellaisen keittiön ja olohuoneen väliseen ovenpieleen saimme. Olen viikon verran naksutellut koirille keittiössä omassa rauhassa vuorotellen jotain pientä. Jumaleisson sitä ekaa kertaa, kun Luumu joutui olohuoneeseen portin taakse. Se katseli sieltä meidän treenausta sen näköisenä kuin sitä olisi vähintään koko elämä läiskitty nahkavyöllä persuksiin. Siis ettäkö MINUN äiti tekee MINUN keittiössä MINUN naksulla MINUN tokoa TUOLLE koiralle??!! Myönnän kyllä inhimillistäväni näitä aika useinkin aika rankalla kädellä, mutta kun heitin Luumulle sitten mielenvirkistykseksi sinne portin taakse ilmaisia nameja, se herkkis ei edes nameihin vilkaissut, vaan jatkoi keskeytyksettä mököttämistään! Mooi ne sitten kävi syömässä sen jälkeen kun portti avattiin :D Jos ei olisi ihan pikkiriikkisen käynyt sääliksi Luumua, olisin varmaan kuolla kupsahtanut nauruun.

Arvatkaa kumpi tietää mistä saa nameja? 

Arvatkaa kumpi ei ihan vielä tiedä, että kuvan ottamisen jälkeen pitää
odottaa lupaa palkan hakemiseen? 

Jos talossa vaan on yksi aurinkoinen kolkka... 

Ihan ekoja yhdessänukkumiskuvia <3

Olen pieni koira, jolla on suuret silmät! 

Hihi possujuna :D ;) 

Mun ja Mooin eka selffie 

... ja kun vauhtiin päästiin! 

Voi rakkaus!

Luumu rupeaa kyllä hyvin jo pääsemään yli tuosta synkistelystään. Jos se vielä pari viikkoa sitten saattoi vetäytyä illallakin omiin oloihinsa, nyt se on ruvennut röyhkeämmin omana itsenään valtaamaan tilaa mun sylistä tai mistä vaan. Mooihan ei ole missään vaiheessa kainostellut syliin tulemista, vaikka tilaa ei oikeasti edes pikkukoiralle sillä hetkellä olisikaan. Se kulkee suvereenisti ekana myös ovista, vaikka Luumu olisi siellä jo jonossa, tai kiipeää raput yläkertaan ja hyppää vielä lenkin jäljiltä kurainen takki päällä aamupäivätorkuistaan nauttivien päälle, jos eteisen väliovi on unohtunut auki. Mooi ei millään tavalla kyseenalaista sitä, että se on maailman ihanin koira ja koska se rakastaa kaikkia, kaikki rakastavat varmasti sitä myös takaisin.

Ja koska Mooi on niin varma omasta viehätysvoimastaan, Luumukaan ei ole sitä mennyt kyseenalaistamaan. Herrasmiehenä (ja tossukkana?) se antaa Mooin leikkiä leluillaan (joita meillä on esillä vain satunnaisesti nykyään), kulkea lenkillä edessään (vaunun vieressä mahtuu kaksi staffia kulkemaan myös rinta rinnan, mut ei..), syödä sen ruokakupista, varastaa sen luita. List goes on... Toisin sanoen Luumu ei ole resursseistaan ollenkaan tarkka, vaikka se sitten säälittävällä ilmeilyllään antaa osoittaa, että ei oo reiluu hei. Itse asiassa meillä on kaiken kaikkiaan tässä reilun kuukauden aikana tullut koirien kesken sanomista vain kaksi kertaa, ja kummallakin kerralla se on ollut Luumu, joka on sanonut pahemmin. Toisella kerralla oltiin juuri päästämässä koiria irti pellolle, kun jäin vielä säätämään kantoliinaa paremmin. Luumu otti siinä kohtaa itseään viihdyttääkseen käsittelyynsä kepin, ja kun Mooi tuli katsomaan että mikäs se sulla on, Luumu ilmoitti siinä kohtaa kovaan ääneen kepin kuuluvan sille. Toinen samanlainen kerta kävi myös pellolla. Kummallakin oli oma tennispallo, mutta toinen hukkui, ja yhtäkkiä samaa palloa tavoitteli kaksi saaliille virittynyttä staffia. Taas Luumu aukoi päätään vähän. Aika perustilanteita siis, kiihkeässä mielentilassa häthätää lauottuja kirosanoja, joita varmasti tulee jokaisessa monen koiran huushollissa koirien silloin tällöin sanottua toisilleen. Itse taas tähänkin reagoimaan opettelevana olen vaan näissä kohdin pitänyt huolta, että minä olen aina ja kaikkialla se, joka rähisee kaikkein pahiten. Luumu aika hyvin hiljenee kyllä, kun sille ihan tosissaan sanoo.

Sukuloimassa "serkusten" luona. 

Todistuskappale, että kaikki neljä mahtuivat samaan neliömetriin :D 

Istu-maahan-höntsäilyä kahden kanssa samaan aikaan. 

Näin meillä aamusta nukutaan xP 

Karkauspäivä oli poikkeuksellisen kaunis. 

Täs on meidän posse! 

Mooi-raukka vähän suutarin lapsena siellä, liian isossa, Luumun vanhassa takissaan. 

Tasapuolisuuden nimessä selffie myös Muumelon kanssa. 

Ja kun vauhtiin päästiin...

Väkisinkin kun Luumu oli alkuun vähän tuollainen reppana, olen inhimillistänyt ja miettinyt että onkohan se kamalan onneton. Faktahan nyt kuitenkin on se, että jos laumaa joskus haluaa laajentaa, parempi ennemmin kuin myöhemmin. Mitä kauemmin se olisi saanut elää ainoan koiran elämäänsä, sitä vaikeammaksi sille joskus olisi toisen koiran tulo käynyt. Ja pitää ajatella, että nythän se pääsi oikeastaan helpolla! Nyt meille muutti hemaiseva daami, kun meille olisi voinut jossain lähitulevaisuudessa muuttaa ärsyttävä pentu! Pentu se vasta olisi mun aikaani vienytkin, Luumu, muista olla kiitollinen!

Kaikki on kyllä mennyt ihan tosi hienosti ja uskomattoman helposti meillä täällä. Ehkä ihanin kommentti on ollut, että Mooihan on ihan kuin se olisi aina asunut meillä. No niinpä! En tietenkään tiedä millainen se on ollut, mutta kyllä musta ainakin ihan tuntuu, että se on ihan oma itsensä meillä. Ja kyllä niistä varmasti on toisilleen seuraa, vaikka aina sitä ajatusta toisen koiran ottamisesta toiselle seuraksi olen karsastanutkin. Painimisen ja toistensa pellolla juoksuttamisen lisäksi ne tuntuvat nauttivan toistensa läheisyydestä. Luumulla kesti parisen viikkoa ymmärtää, että Mooin kanssa voi tehdä myös muuta kuin aina vaan riekkua. Mooi selvästi hakeutui alusta asti Luumun lähelle nukkumaan, mutta Muumelo semmoiseen läheisyyteen tottumattomana siirtyi ekat viikot aina toiselle sohvalle.

Ei vaan ihan tosissaan meillä on täällä se tilanne normalisoitunut tosi nopeasti. Pääasiassa arki on sarja hassuja sattumuksia, ja jos joskus tuntuu rankalta, ajattelen että itsepähän olen elämäni valinnut. Se helpottaa heti. Mooi on iso persoona, joka tuntuu jo nyt isolta osalta meidän perhettä. Silloin ekana hoitoviikonloppuna, kun koko perhe itseäni lukuun ottamatta tuhisi päikkäreitä olkkarin sohvalla, muistan ajatelleeni, että pitkästä aikaa mulla ei ole kiire yhtään mihinkään. Mulle tulee edelleen kovin lämmin olo, kun mä ajattelen sitä. It's my happy place.