Saparoeläin seuraa - Riitan koulutuksessa

Jatketaas näillä koulutusmuistiinpanoilla ennen juhannuksen viettoo rientämistä. Luumu teki siis reilu viikko sitten Riitan koulutuksessa ruudun eteenlähetystä ja sitten toisessa setissään seuraamista. Luumun seuraaminen ei ole teknisesti koskaan aiheuttanut mitään vau-efektiä, vaan me ollaan ajan kanssa kursittu sitä kokoon milloin se on mistäkin päästä levahtanut. Seuraamisen treenaaminen oli mulle pitkään myös yhtä suossa tarpomista, mutta nyttemmin kun siihen on saanut hyviä treenivinkkejä, on treenaaminenkin ollut mukavampaa. Ja kun on ollut ahkera, seuruu on myös kehittynyt, mikä on tietysti aina ihan kiva boonus kovalle työlle.

Lähinnä nyt pohjatietoina, että Luumu on nyt reilun puoli vuotta tehnyt vallan tekniikkaa pienissä osissa. Vuodenvaihteessa keskeisin ongelma oli raju poikittaminen, jota ilmeni erityisesti vireen noustessa vähääkään. Ollaan panostettu suoruuteen tekemällä paljon vasemmalle käännöksiä, palkkaamalla överisti vasemman kyljen puolelta ja palaamalla tosi reilulla kädellä alkeisiin ja seinän vieressä seuruuttamiseen. Tähän reiluun puolivuotiseen suoruusjaksoon mahtuu paljon epätoivoa mutta myös oivalluksia. Epätoivoa siitä, että kykeneekö se edes fyysisesti seuraamaan suorassa, kun sen kontakti on niin ylhäällä (mun kasvoissa), ja näin ollen voiko siltä edes vaatia sitä. Epätoivoa siitä, että vaikka se kuinka seuraisi montakymmentä metriä suorassa viidenkin metrin päässä seinästä, poikittaako se heti, kun me treenataan seuruuta keskellä kenttää vailla mitään fyysisiä apuvälineitä. Paljon on tullut näissä treeneissä mietittyä myös että ymmärtääkö se todella mitä siltä näissä harjoituksissa haetaan. Ymmärtääkö se todella, että paikan, kontaktin ja asenteen lisäksi sen tulee seurata kroppa suorana?

Ja kun vihdoin kesää kohti kova työ alkoi tuottaa tuloksia, päästiin jälleen kerran ihanaan ikuisuusongelmaamme: kuinka saada tekniikka kestämään kisamittaisen suorituksen ajan, joka on pitkä kuin nälkävuosi tai -kymmen. No pilkkomalla ja toisaalta myös vaatimalla. Mun piti itsekin luottaa siihen, että nyt kun se jo osaa, siltä voi jo vähän vaatiakin. Ja kun paljon palkatun talvikauden jälkeen pitikin viiden askeleen sijaan seurata kymmenen, Luumulle piti ihan todella kertoa, että vaikka sitä palkkaa ei ihan koko ajan ole näkyvästi tiedossa, tämä on edelleen tärkeää.

Niinpä me tehtiin Riitan silmien edessä vähän liikkuroitua seuraamista. Siihen alle vähän omatoimista muistuttelua kehän ulkopuolella ja kehääntulo. Muistutteluissa Luumu oli hyvä ja kartalla, mutta heti kun oltin menossa kehään, se ei todellakaan ollut menossa sinne mun kanssa, vaan se oli sitä mieltä, että "tähän tokoon mitään ohjaajaa tarvita. Ihan hyvin yksinkin osaan."

Ja voi että se seuraaminen oli kamalaa. Se oli niin kamalaa, että se paikka seilasi, kontakti harhaili, eikä asenteesta ollut tietoakaan. Asennevammasta lähinnä. Mua hävetti niin paljon, etten mä ihan todella voinut antaa sen jatkua enää pidemmälle siinä kohdassa, kun olisi pitänyt peruuttaa, ja Luumu käveli mun perässä kuin etelänmatkalla äitinsä hukannut taapero. Se oli poskipuhuttelun paikka nyt. Jumankautasentäänsunkanssasihantottaenkehtaanytsunkanssastehdätäälläyhtäänmitääntänneastilähdetäänkoulutukseenjatommonenpelieikyllänytvaanjumalistekäysittenollenkaan.

Puhuttelun jälkeen Riitta naurahti, että se on kyllä sen näköinen, ettei sitä haitannut yhtään! No niinpä! Se on kyllä semmoinen pikkuinen possuttelija, että se touhuaa ihan mitä lystää, ja kun sitä yrittää ottaa taas kuriin ja nuhteeseen, sitä ei voisi vähempää haitata! Hienoa huomata ettei se sentään niin betonista ole se sen kuuppa, etteikö puhuttelulla olisi mitään vaikutusta (eihän sitä kannattaisi siinä tapauksessa tehdäkään), vaan puhuttelun jälkeen Luumu selvästi kasasi ne kaksi ajatustaan ideaksi nimeltä seuraaminen, ja pystyttiin suorittamaan Riitan liikkuroima pätkä kunnialla loppuun. Puhuttelun jälkeen Luumun seuraaminen tuntui paremmalta, ja myöhemmin videolta katsottuna se myös oli parempaa.

Heh. Vitsit oli kuitenkin vähissä siinä kohtaa, kun Riitta sanoi, että positiivisesti ajateltuna se kuitenkin selviytyi kaikesta. Selviytyi. Sitä se tällä hetkellä on meidän seuraaminen, selviytymistä. Keskeisiä ongelmia pätkän aikana oli muun muassa tiiviys (oli etenkin juoksussa väljä > juoksuseuraaminen takaisin treenilistalle, jos se siellä on kunnolla koskaan ollutkaan) ja takapään käyttö sekä siihen liittyvät perusasento-ongelmat.

Juoksusta sen verran, että mun pitää nyt miettiä itse se vauhti uudestaan. Mun pitää juosta sen verran hitaammin, ettei Luumu joudu nostamaan laukkaa, ja erityisesti tähän on kiinnitettävä huomiota täyskäännöksissä. Sille ei saa tulla käännöksen aikana niin kova kiire ottaa mua kiinni, että se joutuisi sitä kompensoidakseen nostamaan laukalle. Tätä kun vaan treenaisi, saisi varmaan sen tiiviydenkin kuntoon.

Takapään käytöstä taas. Luumuhan on joskus tehnyt paljonkin takapäänkäyttötreeniä muun muassa tasapainotyynyllä, ja saatiin se tuotua kentällekin avuksi vasemmalle käännöksiin. Tästä alkaa olla kuitenkin varmaan pitkälti toista vuotta aikaa, joten nyt olisi taas hyvä muistuttaa siitä. Luumu on edestä niin voimakas, että se takapää helposti vaan matkustaa mukana, mikä näkyy tietty laiskoissa perusasennoissa. Mä en kyllä ihan totta saa hyväksyä enää noita vinoja perusasentoja! Herranjestas sentään kun hävettää, että tämmöistä tarvii tässä vaiheessa edes ajatella. Riitta kertoi testaavansa omilla koirillaan sitä takapäänkäyttöä seuruuttamalla ensin suoraan ja sitten vauhdista siirtymällä sivuaskeliin oikealle. Alkaako koira ottaa sivuaskeleita vai matkustaako se takapää vain mukana?

Kun me oltiin käyty läpi tämä meidän huikea liikkuroitu seuruupätkä, Riitta halusi nähdä että miten me ollaan treenattu sitä suoruutta nyt talven aikana. Kun me tehtiin suoraa ja vasemmalle käännöksiä, Luumu oli taas ihan eri moodissa. Ei puhettakaan matkustavasta takapäästä eikä mistään muustakaan häröilystä. Aika nopeasti me päästiinkin lopputulemaan, että se ongelma, mikä tässä nyt selvästi käsillä on, ei sinänsä liitykään niinkään seuraamiseen. Se on mielentilaongelma, joka alkaa jo sieltä kehän ulkopuolelta. Luumu on siellä ihan liian korkeassa vireessä mielessä vaan ruudut ja kaikki muu siisti, millä se pääsee kohta itseään viihdyttämään. Ja tässä mun pitää kyllä nyt tosi ankarasti tuijottaa itseäni peiliin, koska se toisaalta saa niin vapaasti häröillä menemään muuten treenien aikana, niin mikä ihme se onkaan, että se ei kykene kunnolla keskittymään sitten kun sen aika olisi.

Todellakin allekirjoitan sen, että mun pitäisi pitää se paremmassa kurissa treenien aikana. Kunnioittaa sitä kenttää, niin sanotusti. Mutta mutta mutta kun se tuntuu niin kamalan työläältä! Siis että sukia sitä ruotuun heti jo autosta ulos tullessa. Yhtään ei saa juosta omin luvin kentälle. Yhtään ei saa itseään palkkailla siellä etukäteen, koska sitähän se tekee. Palkkaa itseään ihan ilmaiseksi juoksemalla ympyrää ja hyppelehtimällä innokkaasti. Jos ja kun se kerran saa omaa superpalkkaansa tekemättä sen eteen yhtään mitään, miksi sen kannattaisi keskittyä tekemään mun kanssa niitä hommia? Tänkkaad mulla on ollut semmoinen koira, joka tykkää niiden hommienkin paiskomisesta, koska tällä yhtälöllä joku vähänkään laiskempi tokoyksilö olisi lyönyt hanskat tiskiin jo ajat sitten...

Tää on mulle kuitenkin aika raskas aihe. Olishan se kiva, että mä voisin antaa Luumun vaikka kuukadeksi jollekin, joka laittaisi sen ruotuun ja kertoisi sille nää uudet säännöt. Mutta kun me treenataan nykyään niin vähän, ja sitä myöten sen treeniodotus senkun vain kasvaa. Niin pitäähän sillä olla hauskaa ja onhan sen nyt vähän hassua miten se sillä tavalla siellä kentällä häröilee. Enkä mä jaksaisi. Mä en jaksaisi joka kerta nillittää asioista, jotka ei suoranaisesti liity niitten liikkeiden suorittamiseen. Vaan mun pitäisi. Kyllä mä syvällä sisimmässäni ymmärrän, että mun pitäisi nyt vaan ensinnäkin päättää mitä ne säännöt on ja sen jälkeen kertoa ne myös Luumulle.

Ja kyllähän mä oikeasti tiedän, ettei se todellakaan ole siitä hauskanpidosta pois. Se vaan tarkoittaa, että se hauska on säädellympää, ja mitä enemmän mä päätän koska me (me, ei pelkästään Luumu yksin!), pidetään yhdessä hauskaa, sitä hauskempaa se hauska on! Nih! Luumu on todellakin semmoinen koira, että se käyttää niin paljon hyödykseen kaiken mitä sille puolihuolimattomasti ilmaiseksi antaa. Nytkin Kirputtimen ja sittemmin Mooin liityttyä huusholliimme, Luumu on ihan selvästi ottanut kaikenlaisia erivapauksia - ja mä annan sen tehdä niin! Sillä vaan se saparo kasvaa, kun mä annan sen possutella menemään ihan miten sattuu ja huvittaa. Aijaijai...

No, katsoin nyt syvälle sinne peiliin, ja päätin että pakko tämä on vaan käydä läpi. Eihän meidän ole mitään järkeä tehdä niin paljon teknistä työtä, jos sitä ei pysty kuitenkaan väärän mielentilan takia hyödyntämään missään. Riitta ehdotti häiriöiden avulla keskittymisen skarppiinnuttamista ensin siihen seuruun alkuun (jo aloituskohtaan) ja sitten jo taaksepäin siihen hetkeen, kun me ollaan saapumassa siihen seuruun aloituskohtaan. Eli oikeastaan koko kehäänmeno pitää rakentaa Luumulle uudestaan, ja mun kannattaakin miettiä myös sitä vaihtoehtoa, että tämmöinen Luumun tyyppinen koira kannattaisi seuruuttaa sinne kehään. Nyt kun se on saanut tulla vapaamuotoisemmin mun kanssa, taitaa se kuitenkin olla sille aika väljä käsite, eikä se oikein korjaamatta toimi.

Tehtiin pari kokeilua, ja toimiihan Luumulla toi häiriköinti aina tosi hyvin. Se alkoi selvästi olla jo ihan eri tavalla kartalla ja aktiivisen keskittynyt. Tätä kautta kun ruvetaan rakentamaan ihan erilaista mielentilaa siihen kehääntuloon, saadaan siitä kivasti myös uusi virittely seuruuseen. Ja ihan sama vaikka kehä ei alkaisi seuraamisella, skarpeista kehääntuloista ei varmasti ole missään tilanteessa haittaa. Eli nyt vaan jatketaan seuruun keston luomista, panostetaan edelleen samanaikaisesti noihin teknisiin heikkouksiimme ja ylipäänsä aina kun treenataan seuruuta, ketjutetaan se kehääntulo siihen. Ja lopetetaan kaikenlainen häröily. Palkka tulee tehdystä työstä, eikä Luumu-possunen saa enää syödä kuormasta juoksentelemalla kentällä itseään jo etukäteen uuvuksiin.

Tässä vielä loput Nanin ottamista ihanista kuvista <333
Näitä on vielä saman verran Mooista, ja ne pääsevät oikeuksiinsa sitten Mooin tunnaritekstiä kuvittaessaan.

No joo. Sitten kun olin jo (lähes) vakaasti päättänyt, että nyt me laitetaan koko meidän tokon treenaustapa uusiksi, Luumu notkahteli oikeasta etusestaan taas koulutusta jälkeisen päivän aamulenkillä ensimmäiset parikymmentä metriä. Siinä kohtaa mulla oli kyllä ihan haistakaap*ska-fiilis. Se kerkesi olla puolitoista viikkoa sen edellisen fyssarikäynnin jälkeen ihan oireeton, kunnes taas. Faaaaak! Ja tietty hirveet itsesyytökset. Treenattiin liian pian, treenattiin liian kovin, se on sittenkin rikki, ja jos se ei ennen ollut niin nyt se on ainakin. Pikainen ranteetauki-konsultaatio fyssarin kanssa, ja laitettiin se muutamaksi päiväksi seurantaan. Loppuviikon tätä kevyttä notkahtelua tapahtui päivittäin aina aamulenkin alussa. Onneksi saatiin akuuttiaika heti tiistaille. Oikeassa kyynärässä ei ollut ollenkaan kiertoa, ja sen hoitaminen tuntui Luumusta selvästi epämukavalta. Se saatiin kuitenkin hyvin auki, ja kaikki ne ongelmakohdat mitä edellisellä kerralla pari viikkoa sitten oli hoidettu, ne olivat pysyneet hyvässä kunnossa.

Elikkäs. Nyt me ollaan kahden viikon hihnalenkkilevolla. Maks puolen tunnin lenkkejä, ja sen kahden viikon jälkeen pikkuhiljaa palataan taas normaaliin elämään. Tanjan mukaan olisi ihan sauma siihen, että toi kyynärän kierrottomuus olisi aiheuttanut tätä oireilua. Toisaalta jos siellä on jotain muuta nyt, sitä ei pystytä enää fyssarilla hoitamaan, vaan oireiden palatessa se on vietävä ortopedille. Tuplafaaaak! Mä oon niin viimeiseen asti pyrkinyt välttämään eläinlääkäreitä, etenkin kun lähipiirissä on nyt tullut niin käsittämättömiä tuomioita alunperin lähestulkoon priimaksi kuvatuille koirille. En oikein uskalla edes ajatella mitä kaikkea tämmöisen D-lonkkaisen raskaansarjan pyörremyrskyn diagnoosissa lukisikaan, jos sen veisi johonkin kokovartalon ct-kuvaukseen.

Vaikka ensireaktioni on aina slaagin jälkeen vaipua syvään masennukseen ja mielipuoliseen hysteriaan, pidän ylhäällä toivon lippua siitä, että kyllähän tämä nyt edelleen on voinut johtua siitä alkuperäisestä diagnoosista. Että Luumu juoksi rinta edellä ojaan, jumiutti koko kroppansa ja koska se lyhyt viime fyssarikerran jälkeen pidetty lepo ei riittänyt sille, se alkoi oirehtia uudelleen. Mutta nyt se saatiin hoidettua, ja nyt kun me jumpataan syviä lihaksia ja maltetaan olla häröilemättä mitään ylimääräisiä, se kestää parin viikon päästä jo taas vähän enemmän. Se nimittäin vastasi tiistain terapiaan tosi hyvin ja on nyt sen jälkeen ollut noilla aamulenkeillämmekin täysin oireeton. Mä en oikein uskalla edes sitä kunnolla katsoa aamuisin, kun pelkään mitä näen. Jotenkin harhaisesti olen antanut itseni puolitoista vuotta vaipua sellaiseen unenomaiseen terve kunnes toisin todistetaan -horrokseen.

No, näihin tunnelmiin tämän tekstin päättäen olen ihan tyytyväinen, ettei meillä ole sen kummempia juhannussuunnitelmia tänä vuonna. Kun ei tota nyt mitenkään voi ottaa edes mihinkään mökille mukaan, kun se on luonteeltaan semmoinen häröpossu. Meidän juhannus sujuu täällä kotinurkissa Mooin juoksutuoksuja nuuskutellessa. Mooikoira ei aio laittaa tyynyn alle seitsemää eri kukkaa, sillä se on jo ihan vakuuttunut siitä, että Luumu on sen elämän mies. Jotenkin huvittavaa, että Luumulla on nyt pallittomana miljoonasti paremmat tsäännssit saada naista kuin koskaan miehuutensa kukoistusaikana. Ja voitte uskoa, että se kyllä edelleenkin käyttää eteensä niin sanotusti aukeavat tilaisuudet hyväkseen.

Vipuvoimaa eteenlähetykseen - Riitan koulutuksessa

Päästiin keskiviikkona piiiiitkästä aikaa kouluttautumaan, kun oltiin Anne + Koda -kombon kanssa varattu yksityistunnit Riitta Jantunen-Korrille. Meidän aamu alkoi jo 5.30 kaurapuuron keittämisellä ja Kirputtimen viemisellä Raisioon kesälomastaan nauttivan kummitätinsä luokse ekaa kertaa hoitoon. Työjuttuihin liittyvien internet-/modeemiongelmien, juoksupöksyistään luikerrelleen Mooikoiran ja kolmannet päikkärit väliin jättäneen Kirputtimen vuoksi lähes unettomaksi jääneen yön jälkeen olo oli kuitenkin keskiviikkoaamuna änböliiväbli freeshi. Sen verran mukavata oli vissiinkin päästä kotoa vähän muihin maisemiin!

Koulutuspaikkana oli Pohjois-Paippisten koulun kenttä erittäin idyllisessä maalaismiljöössä, ja aurinkokin helli. Ihan paras kesäpäiväfiilis! Niin oli muuten koirillakin. Mooi vielä reissailuun tottumattomana kulkee mukana missä vaan minne vaan, mutta Luumulla oli jo selvästi kaikenlaisia odotuksia päivää kohtaan. Se oli lämppälenkilläkin jo ihan maaninen, ei todellakaan meinannut housuissaan pysyä.

Luumu saikin aloittaa, ja suunnitelmana oli tehdä sen kanssa ruudun eteenlähetystä sekä toisessa setissä seuraamista. Mitä aikaa meille tunnistamme jäisi, Mooi käyttäisi sen tunnariinsa. Sen jälkeen kun viimeksi olen Luumun eteenlähetysjuttuja blogiin avannut, ollaan keritty paristi treenata. Hylättiin se appari-lelu-ajatus aika pian, koska onhan siinä ihan kamala häivyttäminen, eikä se vie meitä ongelmassamme yhtään eteenpäin. Nani ja Ruuti kävivät sunnuntaina meidän kanssa pienesti treenaamassa, ja Nani kysyi että ollaanko me tehty sitä ollenkaan näyttönä. Joskus vuosi sitten tehtiin näyttönä, mutta luovuttiin siitä aika nopeasti. Nyt oli siis hyvä aika kokeilla sitä uudelleen!

Ja sepä toimi oikein loistavasti silloin sunnuntaina. Luumu teki oikein pitkällä matkalla ihan luotisuoraa eteenlähetystä pelkästään näytöllä. Siitä se sai sitten apparilta lelun. Tehtiin vielä uudestaan alkuviikosta, sittemmin niin, että siellä oli kaksi apparia, eikä Luumu tiennyt kummalta se lelu tulee. Tuntui toimivan, tosin tässäkään ei päästy kiinni siihen meidän oikeaan ongelmaan. Eli siihen, että kun se toimii kyllä, jos Luumulle on kerran kerrottu mitä me tehdään (lelu, näyttö what ever), eikä tällä tavalla päästä lähemmäs sitä ekasta kerrasta toimimisen ratkaisua.

Näinpä selitin Riitalle keskiviikkona, että lähestulkoon vuosi ollaan treenattu, melkeinpä kaikkea kokeiltu. Riitta kertoikin, että jo vanhastaan EVL:ssä kisanneille koirille tyhjään juoksuttamisen hoksaaminen voikin olla vaikeampaa. Tosin enpä tiedä miten paljon Luumu tosiasiassa kerkesi viime vuonna fakkiintua merkille lähetykseen ruudun yhteydessä. Leikitään nyt vaikka, että just siitä kisahistoriasta se johtuu, että sen lampun syttyminen kestää sillä kauemmin. Tulee mulle parempi mieli ;)

Pääasiassa koko treenivuoden aikana me ollaan keskitytty tekemään se virittely aina samalla tavalla (hyvä!) ja treenaamaan lähetyksiä toooosi pitkällä matkalla toimiviksi. Alkukeväällä tuntui, että pystyttiin jo tekemään ihan kokonaista ruutuliikettä niin, että siellä ei ollut lelua tai mitään (nice), mutta enpä tuolloin vielä käsittänyt just tämän meidän ongelman laajuutta, eli että se eteenmeno pitäisi saada toimimaan missä vaan milloin vaan niin, että kukaan ei ole käynyt erikseen sanomassa, että Luumu, nyt sun pitää juosta tänne!

Toisaalta hyvä, että ollaan tehty pitkällä matkalla. Ongelma nyt kuitenkin on se, että Luumu jää siihen muutaman metrin päähän pyörimään hoomoilasena ympyrää, jos eteenlähetystä tekee noin niinkuin kylmiltään (kuten keskiviikkona totesimme). On hyvä että siihen on virittely, tosin sitäkin mun kannattanee miettiä uudelleen, että mikä siinä on se pointti. Riitta tykkäisi, että jo virittelyssä koiralle tulisi semmoinen olo, että äkkiä eteenpäin. Lisäksi me ruvetaan nyt rakentamaan Luumulle sitä irtoamista ihan toisesta päästä. Eli pikkuhiljaa kasvatetaan matkaa sen sijaan, että tehtäisiin aina niitä 30 metrin juoksutuksia.

Luumulla olikin aika muikeat treenit, kun se sai häröillä tennispallon perässä, kun itse harjoittelin käyttämään Riitan lyhytvartista vipupalloa. Meillä on kaksikin näitä vipuvarsia kotona, mutta en ole hoksannut ottaa niitä treenikäyttöön. Tosin välineurheilijaksihan tässä ihan pitää ruveta, sillä tommoista kätevästi treeniliivin taskuun mahtuvaa lyhyttä meillä ei just ole. 

Lisäksi että matkaa kasvatetaan metri kerrallaan vipupallo perään viskaamalla, rakennetaan Luumulle myös uusi virittely, joka tarkoittaa että juokse edessä olevalle lelulle. Lelu voi olla se takaa lentävä vipupallo (vapautus uudella etulelua merkitsevällä sanalla; varo käyttämästä jessiä, koska se selvästi tarkoittaa Luumun mielestä multa tulevaa palkkaa) tai etukäteen kentän reunaan viety lelu. Eli samanaikaisesti kun matkaa rakennetaan metri kerrallaan, voidaan tehdä niitä mitä me vähän jo kerittiin jokunen viikko sitten aloitellakin. Eli vaikka treenien alussa viedään iso, näkyvä lelu kentän reunaan (hyvä paikka on sellainen, jota koira ei lähetyspaikalta näe, vaikkapa nurmen ja hiekan vaihtumiskohta), sitten tehdään kokonaan jotain muuta, ja koitetaan sen jälkeen lähettää koira eteen lelulle (muista aina virittely!). Tässä on tärkeää (kuten vipupallossakin), että koira juoksee aina suoraan, kunnes vapautetaan. Kentän reunaan jätettyä lelua voi appari vaikka narulla vetää liikkeelle vapautusvaiheessa (lelu!), jotta koira näkee sen eikä missään nimessä käänny ympäri ohjaajaan päin. Sama juttu vipupallon kanssa: juoksuta mieluummin kaksi metriä suoraan kuin kolme niin, että koira kerkiää kääntyä.

Ja vielä kun puhuttiin siitä näyttämisestä, sekin on kuulemma ookoo, mutta pitää ihan samalla tavalla muistaa häivyttää. Eli joku voi käydä näyttämässä, sitten tehdään väliin jotain muuta, ja vasta sen jälkeen lähetetään eteen. Tässä voi palkkana olla se vipupallo vaikka. Kaikissa treenaustavoissa pitää muistaa, että parempi on kuitenkin se, että se juoksee kauas, vaikka jäisikin etsimään lelua (mitä meillä ehti vähän jo käydä silloin muutama viikko sitten), kuin se että jää siihen parin metrin päähän pyörimään kuin puolukka en sano missä. 

Saatiin kyllä tosi toimivanoloisia vinkkejä jatkoon, enkä epäile yhtään etteikö me saataisi ruutua kasattua näillä ohjeilla. On se vipupallo kyllä näppärä vehje! Senkin heittoa piti kyllä jokunen kerta harjoitella, että saa aikaiseksi semmoisen matalan mutta pitkän luikautuksen. Liian korkealla heitolla koira jää tietty taas pyörimään paikoilleen, kun se raukka ei tajua mistä se pallo tippuu naaman eteen. Vipupallosta saa myös kivan lisän niihin virittelymaneereihin. Hihhih!

Jatkan noista Luumun seuraamiseen liittyvistä muistiinpanoista toisen kerran, kun nyt vaan suht pikaisesti tulin täällä Bloggerin puolella kääntymään. Niin ja Mooin tunnarista! Siitäkin pitää tietysti kirjoittaa, kun vaikka ollaan tehty noita ritilätunnarin pohjia jo useamman kuukauden, niin Mooi selvästi on kaivannut jotain vähän toiminnallisempaa lähestymistapaa tähän nuuskuttelutehtävään. 

Sateisesta ilmasta huolimatta meillä on mukava viikonloppu tiedossa. Mooi menee sunnuntaina Uuteenkaupunkiin ryhmänäyttelyyn, ja tarkoitus olisi taas saman AK-kombon kanssa vetää pikkutreenit siinä sivussa. Muutenkin tuntuu nyt jotenkin tosi kivalta tää elämä taasen. Ihan pikkujuttu varmaan monelle, mutta meille suuri. Eilisellä tunnin iltalenkillä tuli monta tosi haastavaa ohitustilannetta, mutta selvittiin niistä kaikista todellisella kunnialla! Yhdelläkin tienpätkällä oli lapsilla fleksin päässä joku murhaavasti haukkuva vihikoira (?) ja meidän oli pakko mennä siitä vaan ohi. Ja kun siitä selvisimme, eikö ne vielä jostain syystä lähteneet sen alati haukkuvan otuksen kanssa meidän perään juoksemaan. Siinä meinasi itselläkin sydän revähdellä, kun mietin vaan että toivottavasti ne penskat osaa käyttää sitä fleksiä ja että sen lukko toimii! Kreisii meininkii... Ja sen jälkeen ohitettiin vielä kahdesti pieni valkoinen räksyttävä - just niitä, jotka on Mooin mielestä nykyään ihan saa*anan kätyreitä vähintään, mutta nyt ei tarvinnut yhtään louskuttaa takaisin. Vanhat sanonnat on parhaita, ja niinpä tässäkin asiassa varmaan aika parantaa haavat. Sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti. Mukavia ohituksia hei meidän kaikkien viikonloppuun, toivottaa tämä jengi!

Nani otti meistä sunnuntaina myös kuvia, ja nää on niiiiin ihania! (Lisää tulossa!)
Kiitos!

Tippaleipää ja terapiaa

Lueskelin vanhoja blogitekstejä tuossa taannoin ja naurahdin On se ihana vaikka onkin joskus täys p*ska kohdalla. Ei liene epäselvää kenestä mahtoi olla kyse. Tuli tänään vähän samanlainen viilis, kun lähdettiin Muumeloisen kanssa ihan kahdestaan treenaamaan. Pidetään hauska päivä, ihan mun ja sun kesken. Ha! En todellakaan muistanut millainen POSSU se osaakaan välillä olla. Se on niin hitsin taitava ja toisaalta niin isoveljeä nytten, että vasta näin ihan kaksin ollessa siitä kuoriutui taas se normiluumu, jota ei ollakaan pitkään aikaan tavattu. Tai ei me siis ihan kaksin oltu kuitenkaan. Onneksi oli Anne, joka vähän ruoski meikämuijaa persiille ja antoi yksityiskohtaiset toimintaohjeet siinä vaiheessa, kun mä meinasin ruveta sullomaan possuttelijaa syvemmälle tissinväliin.

Vanhoja treeniaihetta sivuavia kuvia puhelimesta.
Luumu kaukomatolla. 

Mooi ensimmäisiä kertojaan hallilla. 

Osaa hän rauhoittuakin!

Meidän piti siis alun perin osallistua Kaarinassa tänään järjestetyn kokeen EVL-paikkikseen varakoirakkona. Kisaajia ilmaantui sittenkin tarpeeksi, joten meidän osalta paikkistelu peruuntui. Se oli jopa vähän pettymys, mutta toisaalta pisti vähän fundeeraamaan, että miksipäs en oikeasti laita tota koiraa kisakuntoon, niin pääsis ihan paikkiksen lisäksi tekemään jotain muutakin. 

Niin! Miksipäs en. Ennen mysteeristä etupään kevennystään Luumuhan kävi kisatreenissä toteamassa, että ruudun eteenlähetyksen pikkuviilausta vailla valmiita ollaan. No, Kirputtimelle oli jo hoitopaikka sovittuna siitä lähes naapurista pappan ja fammun luota, joten lähdettiin joka tapauksessa Luumun kanssa haistelemaan tänään kisatuulia. Treenattiinkin vähän, ja Luumu oli aika kiva. Mua ei saisi kyllä yhtään päästää yksinään treenaamaan (ilman treenisuunnitelmaa ainakaan!) kun mä rupesin heti tekemään jotain temppuradan puolikasta. Vähän seuruuta, jääviä, luoksaria ja kaukoja samaan settiin. Hyvä tulee jos on tullakseen. 

Mä ostin tämmösen uuden vinkun, mut ei se ollutkaan yhtään kiva...

Ja piti sit kokeilla sitä eteenlähetystäkin. Ketuiksihan se meni. Ajatuksena oli, että pidemmän tauon jälkeen testataan ihan vaan että onko sillä mitään hajua mitä sen pitää tehdä, jos ei laiteta lelua mihinkään. Noup. Se juoksi tasan ehkä neljä metriä eteenpäin ja kääntyi sitten venaamaan lelua. Just näin. Annen ja Kodan tultua paikalle, jäätiin vielä hetkeksi katsomaan voittajaluokkaa, ja suunnattiin sitten Kaarinan lukion hiekkakentälle jatkamaan treenejä. Siis mille lukion hiekkakentälle..? Eihän siinä ollut mitään kenttää enää, kun siihen oli rakennettu tilalle koulu! Eihän siitä nyt kauaakaan ole, kun me käytiin tekemässä siellä muun muassa tämä koe. 

Jäätiin siihen parkkiksen viereen pienelle nurmipläntille korjaamaan sitä eteenlähetystä. Saatiin siis toimimaan se lelu piiloon -ajatus, mutta Luumu jäi siihen aika paljon kiinni. Se etsi siis sitä lelua silloinkin, kun mitään lelua ei edes ollut missään. Sitäkin olisi varmaan saanut korjattua pois, mutta tuntui jotenkin vaivalloiselta tieltä. Tällä tavalla saatiin kuitenkin eteenlähetykseen enemmän oikeanlaista mielentilaa. Rauhaa ja keskittymistä maanisen eteenlähetysodotuksen sijaan. Ongelmamme on vissiin sitä yleistä sorttia. Kaikki pelaa hienosti, kun siellä on se lelu mihin ollaan lähetetty. Tai vaikka ei olisi leluakaan, niin ainakin siihen samaan suuntaan on tehty lelun kanssa aiemmin. Jos sitä lelua ei ole, Luumu on vaikeuksissa. Niin tyhjällä kuin saatikka että siellä olisi se ruutu tai muita vetonauloja pistämässä pikkuäijän kuuppaa sekaisin.

Eräänkin treenipaltsun eväät :D 

Mimosoja, totta kai!

Lähdettiin kokeilemaan taas uudenlaista treenitapaa Luumulle. Siellä eteenlähetyssuunnassa oli tosi kaukana Anne lelun kanssa. Luumu tiesi sen, että sinne Anne jäi ja lelu. Välissä tehtiin jotain muuta (vähän seuraamista, kunnes luopui Anne+lelu-kombosta kunnolla), ja sitten virittelyt ja lähetys. Olipa hieno! Eka toisto (noin 30 metriä) meni luotisuoraan ja sai iskeä leluun. Toisella toistolla Annella ei ollut lelua, ja Luumusta näki että se vielä 20 metrin kohdallakin mietti että pitääkö kääntyä vai juoksenko silti Annen luo. Siinä kohtaa kun se päätti juosta, heitin sille lelun perään. Se oli tosi hyvä. En tiedä viekö tämä nyt eteenlähetystämme yhtään eteenpäin, mutta onpahan taas jotain uutta kokeiltu. Tässä on parasta se, että koiralle on tässä nyt selkeä kohde siellä. Siis että jos meinaa kesken matka alkaa kääntyillä, sille voi käydä sanomassa, että sunhan piti hei juosta tonne apparille saakka. Vähän niinkuin appariavusteisessa luoksetulossa mutta käänteisesti. Mulle jäi tästä harjoituksesta hyvä fiilis, vaikka häivyttämistähän siinäkin on rutkasti. Kokeillaan nyt ainakin ens viikon keskiviikkoon asti, jolloin me - tadaa - mennään Riitalle yksärille Hyvinkäälle (kopkop, ettei Riitta joudu perumaan, kun ei kaiverrettu kiveen sitä vielä). 

Nää on maaliskuulta.
Lämppälenkillä nähtiin muutama joutsen. 

Mooi sai tämän tännäköiseksi! 

Koska täällä pääsee reenaamaan?

Päivän toinen treeniaihe oli kaukot. Luumu on ollut kotona niin pätevä kaukomies, että tarkoitus oli tänään vaan vähän muistutella, että niitä voi tehdä ulkonakin. Tarkoitus taas tosiaan, sillä Luumupa valitsi toisen tien. Se oli sitä mieltä, ettei se sittenkään muista sitä oikeaa tekniikkaa (alla oli liian paljon hauskoja juoksujuttuja, että äijää ei ihan hirveesti hotsittanut keskittyä plus oli vähän jano ja hiki), ja sithän me väännettiin. Voi että kun me väännettiin. Oikee tekniikkakin rupesi taas muistumaan mieleen, mutta sitten me väännettiin siitä, että voiko mennä maahan, jos siinä maassa on nameja. Luumun mielestä ei kyllä oikein voinut, ja siitä me sitten keskusteltiin. Edessä olevat namit on auttaneet sitä tosi paljon kasaamaan itseään, ja avaimena tässäkin oli saada maasta seisomaannousua tiiviimmäksi paketiksi, että siitä nätisti taakse istuminen olisi edes fyysisesti mahdollista. Luumu ei ole tarvinnut niitä nameja kotitreenissä enää, ja yllätyin kyllä ihan aidosti, miten tämä olikin sille tänään niin vaikeaa. Eikä se kuulemma yhtään helpota, että mä teen jotain nykytanssiliikkeitä siinä ohjatessani. 

Vakavaa posrukkaa. Treenisuunnitelmat vissiin mietityttää! 

Ihanat!

Me ollaan kotona treenattu sitä vaikeaa vaihtoa (s-i) tosi paljon ja useamman kuukauden työ tehty alkeista alkaen taas. Siitä vaihdosta ja tekniikasta on tullut Luumulle hauska temppu ja runsaasti palkattuna se näköjään tarjoaa sitä jo ihan kaikenlaisissa yhteyksissä. Muun muassa, kun me ihan mielenvirkistykseksi muistuteltiin nenä-temppua, niin äijä tarjosi vatsalihakset piukeena s-i-istua. Hehe. Se tykkää siitä niin paljon, että se on kaukotreenissä ruvennut oikaisemaan pidempää sarjaakin veikkaamalla istumista kaikkiin mahdollisiin väleihin. Mikä maahan? Jos mä istun nyt nätisti oikealla tekniikalla, niin siitä tulee varmaan ihan hitosti irtopisteitä.

Treenistä jäi kaiken kaikkiaan vähän ristiriitainen tunne. Olin jo katsonut alkusyksylle sillä silmällä kokeita meille, mutta nyt tuntuu taas että ei tää tuu ikinä valmiiksi. Toisaalta pitäisi muuttaa myös sitä omaa suhtautumista kisaamiseen. Kun tää EVL on meille nyt sitä nykyhetkeä (kohta) ja sitä tulevaisuutta hamaan tappiin, mun pitää alkaa suhtautua niihin kokeisiin niin kuin infotilaisuuksiin. Ei sillee, et me treenataan vuosi ja mietitään silti, että mennäänkö sittenkin vasta sitä seuraavana vuonna kisaamaan. Vaan niin, että nyt me ollaan treenattu vuosi, ja käydään katsomassa, että mitä seuraavina kuukausina voitais taas treenata. Kun mun on turha odottaa, että tää olis koskaan täydellinen. Eihän semmoista olekaan, eikä ainakaan siinä vaiheessa, kun ei sitä uskalla edes kisoihin mennä tsekkamaan. Sitä paitsi eihän ne kaukot oo meitä ennenkään estäneet kisaamasta. Nih.

Eräänkin kerran treenaamassa ;) 

Silloin kun mä tutustuin tähän mun uuteen puhelimeen, tajuttiin, et sieltä ssa jotenkin langattomasti
YouTuben telkkariin. Luumu tässä katselee omia peruutustreenejään xP 

Treeniposse

Nojoo. Käydään halkomassa taas huomenna hiuksia ja koitetaan saada vähän uutta näkökulmaa, kun Nani ja Ruuti tulee tänne suunnille meidän jengin kanssa tokottelemaan. Tuntuu muutenkin ihan älyttömältä vaipua masikseen joidenkin kaukojen takia tai edes sen eteenlähetyksen. Koska silloin maanantaina kun mentin sinne kauan odotetulle fyssariajalle, mä mietin jo kaikkea mahdollista kamalaa taas. Mä mietin, että se toi tietysti huonoa onnea, että menin tässä vaiheessa kirjoittamaan niitä koepäiviä syksylle kalenteriin. Ja ihan varmana siellä on nyt olkanivelessä jotain, kun niitä ei (edelleenkään) ole koskaan kuvattu. Se joutuu nyt johonkin leikkaukseen, ja sit sanotaan, että se joutuu tokosta eläkkeelle. Ja se on vasta neljä! Ja miten mä voin ikinä harrastaa tokoa Mooinkaan kanssa, kun se on Luumulle niin tärkeää. Ah angsti. Joskus se vaan vie mukanaan ja meinaa hukuttaa. Luumu on ihan kunnossa. Se on juossut itsensä rinta edellä ojavalliin (muistankin kun se tapahtui), ja sitä kautta saanut koko kroppansa enemmän tai vähemmän juntturaan ja vimpulaan. Tanja sai kuitenkin paikat hyvin auki, ja pienen lepoloman jälkeen saatiin taas lupa jatkaa normaalia elämää (syvälihasjumppaa määrättiin tosin). Taisin verrata Tanjaa Instagramissa Jeesukseen. On se kieltämättä melkoinen parantaja ja pelastaja, johon ainakin mä luotan enemmän kuin kouralliseen eläinlääkäreitä.

Luumu tosiaan oli pumpulissa sen ekat kolme päivää (maks. 30 min remmilenkkejä), minkä jälkeen se pääsi torstaina mamman ja Kirbun kanssa reilun tunnin vaunulenkille sillä aikaa, kun me käytiin Mooin, Elinan ja Kipsan kanssa Impparin nurmella treenaamassa. Tääkin on ihan hassu juttu. Mä en ihan kamalasti oo jaksanut pelkästään Mooin kanssa käydä treenaamassa nyt kun Luumu on ollut lomalla. Jotenkin se on tuntunut ihan turhanpäiväiseltä, kun eihän se osaa mitään. Hitto vieköön meillä oli torstaina niin hyvät treenit, ja Mooi yllätti mutkin ihan täysin että miten paljon se oikeasti osaakaan! 

Hyvä Mooi! 

Anne ja Girbbu! 

Muu-Luu!

Me aloitettiin treenit mun kanssa -kävelemisellä, josta M sai naksun kautta palkkaa, kun se pysytteli mun kanssa sen sijaan, että se olisi käynyt lähellä lelun kanssa kyykistelevän ja vinkupalloa heiluttelevan Elinan luona. Ollaan vähän tehty näitä ennenkin, eikä Mooi käynyt Elinan luona kertaakaan. Vautsi vaude! Siis tämmöiselle koiralle, joka rakastaisi kaikki ihmiset siihen paikkaan heti nyt, niin se on ihan mieletön suoritus! Sitten me tehtiin tötsän kiertämistä. En ole vielä hoksannut kumpaa kautta Mooi luontaisesti kiertäisi, mutta se tullee sieltä sitten. Tehtiin nyt samaan suuntaan kuin Luumunkin kanssa. Ensin niin, että itse pyöräytin namin kanssa tottörön ympäri, sitten jo niin, että olin kauempana lähettämässä (mene vaan), ja Elina auttoi kädellä houkutellen ympäri > JES > palkka. 

Toisessa setissään Mooin piti tehdä pari hetsinoutoa, josta nopea palkka nostosta. Meillä oli Kipsan sorvattu käytössä, mikä ei vissiin ollut ihan niin kova juttu, ja kun kentälle oli jäänyt Kipsan pirupallokin, voitte vaan arvata kumpi oli siistimpää. Noutaa vai roikotella pirua sarvista. Niinpä sitten annettuani ihan hitokseen liian monta tilaisuutta onnistua, me jouduttiin vähän keskustelemaan. Senkin jälkeen, kun pirupallo oli jo kauan sitten mennyt taskuun, Mooikoira meinasi vähän pistää jo pillejä pussiin ja lopetella treenejä siihen. No ei meillä päin ole kyllä ollut tapana, että pikkukoirat itse saisivat päättää koska työvuoro päättyy. Harjoiteltiinkin rauhallisesti ensinnäkin sitä, että mä saan hipelöidä neitosen naamaa vaikka ei ihan hotsittaisi. Ja sitten me harjoiteltiin pitämistä. Hyvin se onnistui, heti kun rinsessa noukki sen herneen sieltä patjan alta pois. Mun pitääkin olla tarkkana nyt sen kanssa, kun sillä on kuulemma vielä enemmän draaman tajua kuin mitä Luumulla. Tietty koska se on tyttö. Ja koska se on tyttö, mun pitää muistaa että se osaa olla myös narttu. Ja nartuilla on siellä pääkopassa paljon enemmän tippaleipää kuin suoraa putkea. Se on mulle tietty uutta, ja tässä hiljaksiin opitaan kuinka semmoisten monimutkaisempien otusten kanssa löydetään se yhteinen sävel. 

Kirppu aktiivisesti mukana treenejä suunnittelemassa.

Toisaalta on niissä paljon yhteneväisyyksiäkin Luumun kanssa. Nyt jo tuntuu, että kun Mooikin jotakin oppii, se muistaa sen aika helposti. Se syttyy myös tosi samanlaisista asioista. Myös se tykkää vähän semmoisesta paineesta vetoleikeissä. Siltä tulee aika mahtava pärrä sieltä, kun vähän kaivelee. Ja kun se pärrää, siitä tietää että tää on parasta just nyt. Noin vähän elämässään harrastaneeksi se osaa myös kivasti säädellä mielentilojaan. Sen on helppo keskittyä uudessakin paikassa tekemään rauhallisiakin juttuja, ja toisaalta sen saa nostettua ja taas laskettua ihan tosta noin vaan, kun sen aika on. Tykkään kyllä hulluna siitä, kummoinen se on ja mimmoinen siitä on tullut. Me ei olla Mooin(kaan) kanssa menty tähän maailmaan tekniikka edellä, eikä kuri. Vaan mielestäni olen onnistunut Mooille asettamassani tavoitteessa: tehdään tokosta maailman paras juttu, tokokentästä maailman paras paikka ja musta maailman hauskin tokokaveri. Nyt on kuitenkin jo se hetki, kun me ruvetaan vähän raottamaan sitä verhoa sinne treenaamisen sääntöjen puolelle. Kerrotaan, että semmoisiakin on, katsotaan yhdessä mitä ne on ja ruvetaan sitten pitämään niistä myös kiinni.

Oli pakko siirtyä manuaaliseen treenipäiväkirjaan,
kun tänne blogin puolelle pääsen enää niin harvoin. 

Mooi on aloittanut myös paikkistreenit meillä kotona. 

Arvatkaa miten tässä kävi? Mooi nappasi vapautuksen jälkeen ton Luumun! 

Torstaina 

Tänään

Voi että tää on vanha! Varmaan alkuvuodesta TSAUlla. Pikkukirppu!