Loving Luumu: Tippaleipää ja terapiaa

Lueskelin vanhoja blogitekstejä tuossa taannoin ja naurahdin On se ihana vaikka onkin joskus täys p*ska kohdalla. Ei liene epäselvää kenestä mahtoi olla kyse. Tuli tänään vähän samanlainen viilis, kun lähdettiin Muumeloisen kanssa ihan kahdestaan treenaamaan. Pidetään hauska päivä, ihan mun ja sun kesken. Ha! En todellakaan muistanut millainen POSSU se osaakaan välillä olla. Se on niin hitsin taitava ja toisaalta niin isoveljeä nytten, että vasta näin ihan kaksin ollessa siitä kuoriutui taas se normiluumu, jota ei ollakaan pitkään aikaan tavattu. Tai ei me siis ihan kaksin oltu kuitenkaan. Onneksi oli Anne, joka vähän ruoski meikämuijaa persiille ja antoi yksityiskohtaiset toimintaohjeet siinä vaiheessa, kun mä meinasin ruveta sullomaan possuttelijaa syvemmälle tissinväliin.

Vanhoja treeniaihetta sivuavia kuvia puhelimesta.
Luumu kaukomatolla.

Mooi ensimmäisiä kertojaan hallilla.

Osaa hän rauhoittuakin!

Meidän piti siis alun perin osallistua Kaarinassa tänään järjestetyn kokeen EVL-paikkikseen varakoirakkona. Kisaajia ilmaantui sittenkin tarpeeksi, joten meidän osalta paikkistelu peruuntui. Se oli jopa vähän pettymys, mutta toisaalta pisti vähän fundeeraamaan, että miksipäs en oikeasti laita tota koiraa kisakuntoon, niin pääsis ihan paikkiksen lisäksi tekemään jotain muutakin.

Niin! Miksipäs en. Ennen mysteeristä etupään kevennystään Luumuhan kävi kisatreenissä toteamassa, että ruudun eteenlähetyksen pikkuviilausta vailla valmiita ollaan. No, Kirputtimelle oli jo hoitopaikka sovittuna siitä lähes naapurista pappan ja fammun luota, joten lähdettiin joka tapauksessa Luumun kanssa haistelemaan tänään kisatuulia. Treenattiinkin vähän, ja Luumu oli aika kiva. Mua ei saisi kyllä yhtään päästää yksinään treenaamaan (ilman treenisuunnitelmaa ainakaan!) kun mä rupesin heti tekemään jotain temppuradan puolikasta. Vähän seuruuta, jääviä, luoksaria ja kaukoja samaan settiin. Hyvä tulee jos on tullakseen.

Mä ostin tämmösen uuden vinkun, mut ei se ollutkaan yhtään kiva...

Ja piti sit kokeilla sitä eteenlähetystäkin. Ketuiksihan se meni. Ajatuksena oli, että pidemmän tauon jälkeen testataan ihan vaan että onko sillä mitään hajua mitä sen pitää tehdä, jos ei laiteta lelua mihinkään. Noup. Se juoksi tasan ehkä neljä metriä eteenpäin ja kääntyi sitten venaamaan lelua. Just näin. Annen ja Kodan tultua paikalle, jäätiin vielä hetkeksi katsomaan voittajaluokkaa, ja suunnattiin sitten Kaarinan lukion hiekkakentälle jatkamaan treenejä. Siis mille lukion hiekkakentälle..? Eihän siinä ollut mitään kenttää enää, kun siihen oli rakennettu tilalle koulu! Eihän siitä nyt kauaakaan ole, kun me käytiin tekemässä siellä muun muassa tämä koe.

Jäätiin siihen parkkiksen viereen pienelle nurmipläntille korjaamaan sitä eteenlähetystä. Saatiin siis toimimaan se lelu piiloon -ajatus, mutta Luumu jäi siihen aika paljon kiinni. Se etsi siis sitä lelua silloinkin, kun mitään lelua ei edes ollut missään. Sitäkin olisi varmaan saanut korjattua pois, mutta tuntui jotenkin vaivalloiselta tieltä. Tällä tavalla saatiin kuitenkin eteenlähetykseen enemmän oikeanlaista mielentilaa. Rauhaa ja keskittymistä maanisen eteenlähetysodotuksen sijaan. Ongelmamme on vissiin sitä yleistä sorttia. Kaikki pelaa hienosti, kun siellä on se lelu mihin ollaan lähetetty. Tai vaikka ei olisi leluakaan, niin ainakin siihen samaan suuntaan on tehty lelun kanssa aiemmin. Jos sitä lelua ei ole, Luumu on vaikeuksissa. Niin tyhjällä kuin saatikka että siellä olisi se ruutu tai muita vetonauloja pistämässä pikkuäijän kuuppaa sekaisin.

Eräänkin treenipaltsun eväät :D

Mimosoja, totta kai!

Lähdettiin kokeilemaan taas uudenlaista treenitapaa Luumulle. Siellä eteenlähetyssuunnassa oli tosi kaukana Anne lelun kanssa. Luumu tiesi sen, että sinne Anne jäi ja lelu. Välissä tehtiin jotain muuta (vähän seuraamista, kunnes luopui Anne+lelu-kombosta kunnolla), ja sitten virittelyt ja lähetys. Olipa hieno! Eka toisto (noin 30 metriä) meni luotisuoraan ja sai iskeä leluun. Toisella toistolla Annella ei ollut lelua, ja Luumusta näki että se vielä 20 metrin kohdallakin mietti että pitääkö kääntyä vai juoksenko silti Annen luo. Siinä kohtaa kun se päätti juosta, heitin sille lelun perään. Se oli tosi hyvä. En tiedä viekö tämä nyt eteenlähetystämme yhtään eteenpäin, mutta onpahan taas jotain uutta kokeiltu. Tässä on parasta se, että koiralle on tässä nyt selkeä kohde siellä. Siis että jos meinaa kesken matka alkaa kääntyillä, sille voi käydä sanomassa, että sunhan piti hei juosta tonne apparille saakka. Vähän niinkuin appariavusteisessa luoksetulossa mutta käänteisesti. Mulle jäi tästä harjoituksesta hyvä fiilis, vaikka häivyttämistähän siinäkin on rutkasti. Kokeillaan nyt ainakin ens viikon keskiviikkoon asti, jolloin me - tadaa - mennään Riitalle yksärille Hyvinkäälle (kopkop, ettei Riitta joudu perumaan, kun ei kaiverrettu kiveen sitä vielä).

Nää on maaliskuulta.
Lämppälenkillä nähtiin muutama joutsen.

Mooi sai tämän tännäköiseksi!

Koska täällä pääsee reenaamaan?

Päivän toinen treeniaihe oli kaukot. Luumu on ollut kotona niin pätevä kaukomies, että tarkoitus oli tänään vaan vähän muistutella, että niitä voi tehdä ulkonakin. Tarkoitus taas tosiaan, sillä Luumupa valitsi toisen tien. Se oli sitä mieltä, ettei se sittenkään muista sitä oikeaa tekniikkaa (alla oli liian paljon hauskoja juoksujuttuja, että äijää ei ihan hirveesti hotsittanut keskittyä plus oli vähän jano ja hiki), ja sithän me väännettiin. Voi että kun me väännettiin. Oikee tekniikkakin rupesi taas muistumaan mieleen, mutta sitten me väännettiin siitä, että voiko mennä maahan, jos siinä maassa on nameja. Luumun mielestä ei kyllä oikein voinut, ja siitä me sitten keskusteltiin. Edessä olevat namit on auttaneet sitä tosi paljon kasaamaan itseään, ja avaimena tässäkin oli saada maasta seisomaannousua tiiviimmäksi paketiksi, että siitä nätisti taakse istuminen olisi edes fyysisesti mahdollista. Luumu ei ole tarvinnut niitä nameja kotitreenissä enää, ja yllätyin kyllä ihan aidosti, miten tämä olikin sille tänään niin vaikeaa. Eikä se kuulemma yhtään helpota, että mä teen jotain nykytanssiliikkeitä siinä ohjatessani.

Vakavaa posrukkaa. Treenisuunnitelmat vissiin mietityttää!

Ihanat!

Me ollaan kotona treenattu sitä vaikeaa vaihtoa (s-i) tosi paljon ja useamman kuukauden työ tehty alkeista alkaen taas. Siitä vaihdosta ja tekniikasta on tullut Luumulle hauska temppu ja runsaasti palkattuna se näköjään tarjoaa sitä jo ihan kaikenlaisissa yhteyksissä. Muun muassa, kun me ihan mielenvirkistykseksi muistuteltiin nenä-temppua, niin äijä tarjosi vatsalihakset piukeena s-i-istua. Hehe. Se tykkää siitä niin paljon, että se on kaukotreenissä ruvennut oikaisemaan pidempää sarjaakin veikkaamalla istumista kaikkiin mahdollisiin väleihin. Mikä maahan? Jos mä istun nyt nätisti oikealla tekniikalla, niin siitä tulee varmaan ihan hitosti irtopisteitä.

Treenistä jäi kaiken kaikkiaan vähän ristiriitainen tunne. Olin jo katsonut alkusyksylle sillä silmällä kokeita meille, mutta nyt tuntuu taas että ei tää tuu ikinä valmiiksi. Toisaalta pitäisi muuttaa myös sitä omaa suhtautumista kisaamiseen. Kun tää EVL on meille nyt sitä nykyhetkeä (kohta) ja sitä tulevaisuutta hamaan tappiin, mun pitää alkaa suhtautua niihin kokeisiin niin kuin infotilaisuuksiin. Ei sillee, et me treenataan vuosi ja mietitään silti, että mennäänkö sittenkin vasta sitä seuraavana vuonna kisaamaan. Vaan niin, että nyt me ollaan treenattu vuosi, ja käydään katsomassa, että mitä seuraavina kuukausina voitais taas treenata. Kun mun on turha odottaa, että tää olis koskaan täydellinen. Eihän semmoista olekaan, eikä ainakaan siinä vaiheessa, kun ei sitä uskalla edes kisoihin mennä tsekkamaan. Sitä paitsi eihän ne kaukot oo meitä ennenkään estäneet kisaamasta. Nih.

Eräänkin kerran treenaamassa ;)

Silloin kun mä tutustuin tähän mun uuteen puhelimeen, tajuttiin, et sieltä ssa jotenkin langattomasti
YouTuben telkkariin. Luumu tässä katselee omia peruutustreenejään xP

Treeniposse

Nojoo. Käydään halkomassa taas huomenna hiuksia ja koitetaan saada vähän uutta näkökulmaa, kun Nani ja Ruuti tulee tänne suunnille meidän jengin kanssa tokottelemaan. Tuntuu muutenkin ihan älyttömältä vaipua masikseen joidenkin kaukojen takia tai edes sen eteenlähetyksen. Koska silloin maanantaina kun mentin sinne kauan odotetulle fyssariajalle, mä mietin jo kaikkea mahdollista kamalaa taas. Mä mietin, että se toi tietysti huonoa onnea, että menin tässä vaiheessa kirjoittamaan niitä koepäiviä syksylle kalenteriin. Ja ihan varmana siellä on nyt olkanivelessä jotain, kun niitä ei (edelleenkään) ole koskaan kuvattu. Se joutuu nyt johonkin leikkaukseen, ja sit sanotaan, että se joutuu tokosta eläkkeelle. Ja se on vasta neljä! Ja miten mä voin ikinä harrastaa tokoa Mooinkaan kanssa, kun se on Luumulle niin tärkeää. Ah angsti. Joskus se vaan vie mukanaan ja meinaa hukuttaa. Luumu on ihan kunnossa. Se on juossut itsensä rinta edellä ojavalliin (muistankin kun se tapahtui), ja sitä kautta saanut koko kroppansa enemmän tai vähemmän juntturaan ja vimpulaan. Tanja sai kuitenkin paikat hyvin auki, ja pienen lepoloman jälkeen saatiin taas lupa jatkaa normaalia elämää (syvälihasjumppaa määrättiin tosin). Taisin verrata Tanjaa Instagramissa Jeesukseen. On se kieltämättä melkoinen parantaja ja pelastaja, johon ainakin mä luotan enemmän kuin kouralliseen eläinlääkäreitä.

Luumu tosiaan oli pumpulissa sen ekat kolme päivää (maks. 30 min remmilenkkejä), minkä jälkeen se pääsi torstaina mamman ja Kirbun kanssa reilun tunnin vaunulenkille sillä aikaa, kun me käytiin Mooin, Elinan ja Kipsan kanssa Impparin nurmella treenaamassa. Tääkin on ihan hassu juttu. Mä en ihan kamalasti oo jaksanut pelkästään Mooin kanssa käydä treenaamassa nyt kun Luumu on ollut lomalla. Jotenkin se on tuntunut ihan turhanpäiväiseltä, kun eihän se osaa mitään. Hitto vieköön meillä oli torstaina niin hyvät treenit, ja Mooi yllätti mutkin ihan täysin että miten paljon se oikeasti osaakaan!

Hyvä Mooi!

Anne ja Girbbu!

Muu-Luu!

Me aloitettiin treenit mun kanssa -kävelemisellä, josta M sai naksun kautta palkkaa, kun se pysytteli mun kanssa sen sijaan, että se olisi käynyt lähellä lelun kanssa kyykistelevän ja vinkupalloa heiluttelevan Elinan luona. Ollaan vähän tehty näitä ennenkin, eikä Mooi käynyt Elinan luona kertaakaan. Vautsi vaude! Siis tämmöiselle koiralle, joka rakastaisi kaikki ihmiset siihen paikkaan heti nyt, niin se on ihan mieletön suoritus! Sitten me tehtiin tötsän kiertämistä. En ole vielä hoksannut kumpaa kautta Mooi luontaisesti kiertäisi, mutta se tullee sieltä sitten. Tehtiin nyt samaan suuntaan kuin Luumunkin kanssa. Ensin niin, että itse pyöräytin namin kanssa tottörön ympäri, sitten jo niin, että olin kauempana lähettämässä (mene vaan), ja Elina auttoi kädellä houkutellen ympäri > JES > palkka.

Toisessa setissään Mooin piti tehdä pari hetsinoutoa, josta nopea palkka nostosta. Meillä oli Kipsan sorvattu käytössä, mikä ei vissiin ollut ihan niin kova juttu, ja kun kentälle oli jäänyt Kipsan pirupallokin, voitte vaan arvata kumpi oli siistimpää. Noutaa vai roikotella pirua sarvista. Niinpä sitten annettuani ihan hitokseen liian monta tilaisuutta onnistua, me jouduttiin vähän keskustelemaan. Senkin jälkeen, kun pirupallo oli jo kauan sitten mennyt taskuun, Mooikoira meinasi vähän pistää jo pillejä pussiin ja lopetella treenejä siihen. No ei meillä päin ole kyllä ollut tapana, että pikkukoirat itse saisivat päättää koska työvuoro päättyy. Harjoiteltiinkin rauhallisesti ensinnäkin sitä, että mä saan hipelöidä neitosen naamaa vaikka ei ihan hotsittaisi. Ja sitten me harjoiteltiin pitämistä. Hyvin se onnistui, heti kun rinsessa noukki sen herneen sieltä patjan alta pois. Mun pitääkin olla tarkkana nyt sen kanssa, kun sillä on kuulemma vielä enemmän draaman tajua kuin mitä Luumulla. Tietty koska se on tyttö. Ja koska se on tyttö, mun pitää muistaa että se osaa olla myös narttu. Ja nartuilla on siellä pääkopassa paljon enemmän tippaleipää kuin suoraa putkea. Se on mulle tietty uutta, ja tässä hiljaksiin opitaan kuinka semmoisten monimutkaisempien otusten kanssa löydetään se yhteinen sävel.

Kirppu aktiivisesti mukana treenejä suunnittelemassa.

Toisaalta on niissä paljon yhteneväisyyksiäkin Luumun kanssa. Nyt jo tuntuu, että kun Mooikin jotakin oppii, se muistaa sen aika helposti. Se syttyy myös tosi samanlaisista asioista. Myös se tykkää vähän semmoisesta paineesta vetoleikeissä. Siltä tulee aika mahtava pärrä sieltä, kun vähän kaivelee. Ja kun se pärrää, siitä tietää että tää on parasta just nyt. Noin vähän elämässään harrastaneeksi se osaa myös kivasti säädellä mielentilojaan. Sen on helppo keskittyä uudessakin paikassa tekemään rauhallisiakin juttuja, ja toisaalta sen saa nostettua ja taas laskettua ihan tosta noin vaan, kun sen aika on. Tykkään kyllä hulluna siitä, kummoinen se on ja mimmoinen siitä on tullut. Me ei olla Mooin(kaan) kanssa menty tähän maailmaan tekniikka edellä, eikä kuri. Vaan mielestäni olen onnistunut Mooille asettamassani tavoitteessa: tehdään tokosta maailman paras juttu, tokokentästä maailman paras paikka ja musta maailman hauskin tokokaveri. Nyt on kuitenkin jo se hetki, kun me ruvetaan vähän raottamaan sitä verhoa sinne treenaamisen sääntöjen puolelle. Kerrotaan, että semmoisiakin on, katsotaan yhdessä mitä ne on ja ruvetaan sitten pitämään niistä myös kiinni.