Saparoeläin seuraa - Riitan koulutuksessa

Jatketaas näillä koulutusmuistiinpanoilla ennen juhannuksen viettoo rientämistä. Luumu teki siis reilu viikko sitten Riitan koulutuksessa ruudun eteenlähetystä ja sitten toisessa setissään seuraamista. Luumun seuraaminen ei ole teknisesti koskaan aiheuttanut mitään vau-efektiä, vaan me ollaan ajan kanssa kursittu sitä kokoon milloin se on mistäkin päästä levahtanut. Seuraamisen treenaaminen oli mulle pitkään myös yhtä suossa tarpomista, mutta nyttemmin kun siihen on saanut hyviä treenivinkkejä, on treenaaminenkin ollut mukavampaa. Ja kun on ollut ahkera, seuruu on myös kehittynyt, mikä on tietysti aina ihan kiva boonus kovalle työlle.

Lähinnä nyt pohjatietoina, että Luumu on nyt reilun puoli vuotta tehnyt vallan tekniikkaa pienissä osissa. Vuodenvaihteessa keskeisin ongelma oli raju poikittaminen, jota ilmeni erityisesti vireen noustessa vähääkään. Ollaan panostettu suoruuteen tekemällä paljon vasemmalle käännöksiä, palkkaamalla överisti vasemman kyljen puolelta ja palaamalla tosi reilulla kädellä alkeisiin ja seinän vieressä seuruuttamiseen. Tähän reiluun puolivuotiseen suoruusjaksoon mahtuu paljon epätoivoa mutta myös oivalluksia. Epätoivoa siitä, että kykeneekö se edes fyysisesti seuraamaan suorassa, kun sen kontakti on niin ylhäällä (mun kasvoissa), ja näin ollen voiko siltä edes vaatia sitä. Epätoivoa siitä, että vaikka se kuinka seuraisi montakymmentä metriä suorassa viidenkin metrin päässä seinästä, poikittaako se heti, kun me treenataan seuruuta keskellä kenttää vailla mitään fyysisiä apuvälineitä. Paljon on tullut näissä treeneissä mietittyä myös että ymmärtääkö se todella mitä siltä näissä harjoituksissa haetaan. Ymmärtääkö se todella, että paikan, kontaktin ja asenteen lisäksi sen tulee seurata kroppa suorana?

Ja kun vihdoin kesää kohti kova työ alkoi tuottaa tuloksia, päästiin jälleen kerran ihanaan ikuisuusongelmaamme: kuinka saada tekniikka kestämään kisamittaisen suorituksen ajan, joka on pitkä kuin nälkävuosi tai -kymmen. No pilkkomalla ja toisaalta myös vaatimalla. Mun piti itsekin luottaa siihen, että nyt kun se jo osaa, siltä voi jo vähän vaatiakin. Ja kun paljon palkatun talvikauden jälkeen pitikin viiden askeleen sijaan seurata kymmenen, Luumulle piti ihan todella kertoa, että vaikka sitä palkkaa ei ihan koko ajan ole näkyvästi tiedossa, tämä on edelleen tärkeää.

Niinpä me tehtiin Riitan silmien edessä vähän liikkuroitua seuraamista. Siihen alle vähän omatoimista muistuttelua kehän ulkopuolella ja kehääntulo. Muistutteluissa Luumu oli hyvä ja kartalla, mutta heti kun oltin menossa kehään, se ei todellakaan ollut menossa sinne mun kanssa, vaan se oli sitä mieltä, että "tähän tokoon mitään ohjaajaa tarvita. Ihan hyvin yksinkin osaan."

Ja voi että se seuraaminen oli kamalaa. Se oli niin kamalaa, että se paikka seilasi, kontakti harhaili, eikä asenteesta ollut tietoakaan. Asennevammasta lähinnä. Mua hävetti niin paljon, etten mä ihan todella voinut antaa sen jatkua enää pidemmälle siinä kohdassa, kun olisi pitänyt peruuttaa, ja Luumu käveli mun perässä kuin etelänmatkalla äitinsä hukannut taapero. Se oli poskipuhuttelun paikka nyt. Jumankautasentäänsunkanssasihantottaenkehtaanytsunkanssastehdätäälläyhtäänmitääntänneastilähdetäänkoulutukseenjatommonenpelieikyllänytvaanjumalistekäysittenollenkaan.

Puhuttelun jälkeen Riitta naurahti, että se on kyllä sen näköinen, ettei sitä haitannut yhtään! No niinpä! Se on kyllä semmoinen pikkuinen possuttelija, että se touhuaa ihan mitä lystää, ja kun sitä yrittää ottaa taas kuriin ja nuhteeseen, sitä ei voisi vähempää haitata! Hienoa huomata ettei se sentään niin betonista ole se sen kuuppa, etteikö puhuttelulla olisi mitään vaikutusta (eihän sitä kannattaisi siinä tapauksessa tehdäkään), vaan puhuttelun jälkeen Luumu selvästi kasasi ne kaksi ajatustaan ideaksi nimeltä seuraaminen, ja pystyttiin suorittamaan Riitan liikkuroima pätkä kunnialla loppuun. Puhuttelun jälkeen Luumun seuraaminen tuntui paremmalta, ja myöhemmin videolta katsottuna se myös oli parempaa.

Heh. Vitsit oli kuitenkin vähissä siinä kohtaa, kun Riitta sanoi, että positiivisesti ajateltuna se kuitenkin selviytyi kaikesta. Selviytyi. Sitä se tällä hetkellä on meidän seuraaminen, selviytymistä. Keskeisiä ongelmia pätkän aikana oli muun muassa tiiviys (oli etenkin juoksussa väljä > juoksuseuraaminen takaisin treenilistalle, jos se siellä on kunnolla koskaan ollutkaan) ja takapään käyttö sekä siihen liittyvät perusasento-ongelmat.

Juoksusta sen verran, että mun pitää nyt miettiä itse se vauhti uudestaan. Mun pitää juosta sen verran hitaammin, ettei Luumu joudu nostamaan laukkaa, ja erityisesti tähän on kiinnitettävä huomiota täyskäännöksissä. Sille ei saa tulla käännöksen aikana niin kova kiire ottaa mua kiinni, että se joutuisi sitä kompensoidakseen nostamaan laukalle. Tätä kun vaan treenaisi, saisi varmaan sen tiiviydenkin kuntoon.

Takapään käytöstä taas. Luumuhan on joskus tehnyt paljonkin takapäänkäyttötreeniä muun muassa tasapainotyynyllä, ja saatiin se tuotua kentällekin avuksi vasemmalle käännöksiin. Tästä alkaa olla kuitenkin varmaan pitkälti toista vuotta aikaa, joten nyt olisi taas hyvä muistuttaa siitä. Luumu on edestä niin voimakas, että se takapää helposti vaan matkustaa mukana, mikä näkyy tietty laiskoissa perusasennoissa. Mä en kyllä ihan totta saa hyväksyä enää noita vinoja perusasentoja! Herranjestas sentään kun hävettää, että tämmöistä tarvii tässä vaiheessa edes ajatella. Riitta kertoi testaavansa omilla koirillaan sitä takapäänkäyttöä seuruuttamalla ensin suoraan ja sitten vauhdista siirtymällä sivuaskeliin oikealle. Alkaako koira ottaa sivuaskeleita vai matkustaako se takapää vain mukana?

Kun me oltiin käyty läpi tämä meidän huikea liikkuroitu seuruupätkä, Riitta halusi nähdä että miten me ollaan treenattu sitä suoruutta nyt talven aikana. Kun me tehtiin suoraa ja vasemmalle käännöksiä, Luumu oli taas ihan eri moodissa. Ei puhettakaan matkustavasta takapäästä eikä mistään muustakaan häröilystä. Aika nopeasti me päästiinkin lopputulemaan, että se ongelma, mikä tässä nyt selvästi käsillä on, ei sinänsä liitykään niinkään seuraamiseen. Se on mielentilaongelma, joka alkaa jo sieltä kehän ulkopuolelta. Luumu on siellä ihan liian korkeassa vireessä mielessä vaan ruudut ja kaikki muu siisti, millä se pääsee kohta itseään viihdyttämään. Ja tässä mun pitää kyllä nyt tosi ankarasti tuijottaa itseäni peiliin, koska se toisaalta saa niin vapaasti häröillä menemään muuten treenien aikana, niin mikä ihme se onkaan, että se ei kykene kunnolla keskittymään sitten kun sen aika olisi.

Todellakin allekirjoitan sen, että mun pitäisi pitää se paremmassa kurissa treenien aikana. Kunnioittaa sitä kenttää, niin sanotusti. Mutta mutta mutta kun se tuntuu niin kamalan työläältä! Siis että sukia sitä ruotuun heti jo autosta ulos tullessa. Yhtään ei saa juosta omin luvin kentälle. Yhtään ei saa itseään palkkailla siellä etukäteen, koska sitähän se tekee. Palkkaa itseään ihan ilmaiseksi juoksemalla ympyrää ja hyppelehtimällä innokkaasti. Jos ja kun se kerran saa omaa superpalkkaansa tekemättä sen eteen yhtään mitään, miksi sen kannattaisi keskittyä tekemään mun kanssa niitä hommia? Tänkkaad mulla on ollut semmoinen koira, joka tykkää niiden hommienkin paiskomisesta, koska tällä yhtälöllä joku vähänkään laiskempi tokoyksilö olisi lyönyt hanskat tiskiin jo ajat sitten...

Tää on mulle kuitenkin aika raskas aihe. Olishan se kiva, että mä voisin antaa Luumun vaikka kuukadeksi jollekin, joka laittaisi sen ruotuun ja kertoisi sille nää uudet säännöt. Mutta kun me treenataan nykyään niin vähän, ja sitä myöten sen treeniodotus senkun vain kasvaa. Niin pitäähän sillä olla hauskaa ja onhan sen nyt vähän hassua miten se sillä tavalla siellä kentällä häröilee. Enkä mä jaksaisi. Mä en jaksaisi joka kerta nillittää asioista, jotka ei suoranaisesti liity niitten liikkeiden suorittamiseen. Vaan mun pitäisi. Kyllä mä syvällä sisimmässäni ymmärrän, että mun pitäisi nyt vaan ensinnäkin päättää mitä ne säännöt on ja sen jälkeen kertoa ne myös Luumulle.

Ja kyllähän mä oikeasti tiedän, ettei se todellakaan ole siitä hauskanpidosta pois. Se vaan tarkoittaa, että se hauska on säädellympää, ja mitä enemmän mä päätän koska me (me, ei pelkästään Luumu yksin!), pidetään yhdessä hauskaa, sitä hauskempaa se hauska on! Nih! Luumu on todellakin semmoinen koira, että se käyttää niin paljon hyödykseen kaiken mitä sille puolihuolimattomasti ilmaiseksi antaa. Nytkin Kirputtimen ja sittemmin Mooin liityttyä huusholliimme, Luumu on ihan selvästi ottanut kaikenlaisia erivapauksia - ja mä annan sen tehdä niin! Sillä vaan se saparo kasvaa, kun mä annan sen possutella menemään ihan miten sattuu ja huvittaa. Aijaijai...

No, katsoin nyt syvälle sinne peiliin, ja päätin että pakko tämä on vaan käydä läpi. Eihän meidän ole mitään järkeä tehdä niin paljon teknistä työtä, jos sitä ei pysty kuitenkaan väärän mielentilan takia hyödyntämään missään. Riitta ehdotti häiriöiden avulla keskittymisen skarppiinnuttamista ensin siihen seuruun alkuun (jo aloituskohtaan) ja sitten jo taaksepäin siihen hetkeen, kun me ollaan saapumassa siihen seuruun aloituskohtaan. Eli oikeastaan koko kehäänmeno pitää rakentaa Luumulle uudestaan, ja mun kannattaakin miettiä myös sitä vaihtoehtoa, että tämmöinen Luumun tyyppinen koira kannattaisi seuruuttaa sinne kehään. Nyt kun se on saanut tulla vapaamuotoisemmin mun kanssa, taitaa se kuitenkin olla sille aika väljä käsite, eikä se oikein korjaamatta toimi.

Tehtiin pari kokeilua, ja toimiihan Luumulla toi häiriköinti aina tosi hyvin. Se alkoi selvästi olla jo ihan eri tavalla kartalla ja aktiivisen keskittynyt. Tätä kautta kun ruvetaan rakentamaan ihan erilaista mielentilaa siihen kehääntuloon, saadaan siitä kivasti myös uusi virittely seuruuseen. Ja ihan sama vaikka kehä ei alkaisi seuraamisella, skarpeista kehääntuloista ei varmasti ole missään tilanteessa haittaa. Eli nyt vaan jatketaan seuruun keston luomista, panostetaan edelleen samanaikaisesti noihin teknisiin heikkouksiimme ja ylipäänsä aina kun treenataan seuruuta, ketjutetaan se kehääntulo siihen. Ja lopetetaan kaikenlainen häröily. Palkka tulee tehdystä työstä, eikä Luumu-possunen saa enää syödä kuormasta juoksentelemalla kentällä itseään jo etukäteen uuvuksiin.

Tässä vielä loput Nanin ottamista ihanista kuvista <333
Näitä on vielä saman verran Mooista, ja ne pääsevät oikeuksiinsa sitten Mooin tunnaritekstiä kuvittaessaan.

No joo. Sitten kun olin jo (lähes) vakaasti päättänyt, että nyt me laitetaan koko meidän tokon treenaustapa uusiksi, Luumu notkahteli oikeasta etusestaan taas koulutusta jälkeisen päivän aamulenkillä ensimmäiset parikymmentä metriä. Siinä kohtaa mulla oli kyllä ihan haistakaap*ska-fiilis. Se kerkesi olla puolitoista viikkoa sen edellisen fyssarikäynnin jälkeen ihan oireeton, kunnes taas. Faaaaak! Ja tietty hirveet itsesyytökset. Treenattiin liian pian, treenattiin liian kovin, se on sittenkin rikki, ja jos se ei ennen ollut niin nyt se on ainakin. Pikainen ranteetauki-konsultaatio fyssarin kanssa, ja laitettiin se muutamaksi päiväksi seurantaan. Loppuviikon tätä kevyttä notkahtelua tapahtui päivittäin aina aamulenkin alussa. Onneksi saatiin akuuttiaika heti tiistaille. Oikeassa kyynärässä ei ollut ollenkaan kiertoa, ja sen hoitaminen tuntui Luumusta selvästi epämukavalta. Se saatiin kuitenkin hyvin auki, ja kaikki ne ongelmakohdat mitä edellisellä kerralla pari viikkoa sitten oli hoidettu, ne olivat pysyneet hyvässä kunnossa.

Elikkäs. Nyt me ollaan kahden viikon hihnalenkkilevolla. Maks puolen tunnin lenkkejä, ja sen kahden viikon jälkeen pikkuhiljaa palataan taas normaaliin elämään. Tanjan mukaan olisi ihan sauma siihen, että toi kyynärän kierrottomuus olisi aiheuttanut tätä oireilua. Toisaalta jos siellä on jotain muuta nyt, sitä ei pystytä enää fyssarilla hoitamaan, vaan oireiden palatessa se on vietävä ortopedille. Tuplafaaaak! Mä oon niin viimeiseen asti pyrkinyt välttämään eläinlääkäreitä, etenkin kun lähipiirissä on nyt tullut niin käsittämättömiä tuomioita alunperin lähestulkoon priimaksi kuvatuille koirille. En oikein uskalla edes ajatella mitä kaikkea tämmöisen D-lonkkaisen raskaansarjan pyörremyrskyn diagnoosissa lukisikaan, jos sen veisi johonkin kokovartalon ct-kuvaukseen.

Vaikka ensireaktioni on aina slaagin jälkeen vaipua syvään masennukseen ja mielipuoliseen hysteriaan, pidän ylhäällä toivon lippua siitä, että kyllähän tämä nyt edelleen on voinut johtua siitä alkuperäisestä diagnoosista. Että Luumu juoksi rinta edellä ojaan, jumiutti koko kroppansa ja koska se lyhyt viime fyssarikerran jälkeen pidetty lepo ei riittänyt sille, se alkoi oirehtia uudelleen. Mutta nyt se saatiin hoidettua, ja nyt kun me jumpataan syviä lihaksia ja maltetaan olla häröilemättä mitään ylimääräisiä, se kestää parin viikon päästä jo taas vähän enemmän. Se nimittäin vastasi tiistain terapiaan tosi hyvin ja on nyt sen jälkeen ollut noilla aamulenkeillämmekin täysin oireeton. Mä en oikein uskalla edes sitä kunnolla katsoa aamuisin, kun pelkään mitä näen. Jotenkin harhaisesti olen antanut itseni puolitoista vuotta vaipua sellaiseen unenomaiseen terve kunnes toisin todistetaan -horrokseen.

No, näihin tunnelmiin tämän tekstin päättäen olen ihan tyytyväinen, ettei meillä ole sen kummempia juhannussuunnitelmia tänä vuonna. Kun ei tota nyt mitenkään voi ottaa edes mihinkään mökille mukaan, kun se on luonteeltaan semmoinen häröpossu. Meidän juhannus sujuu täällä kotinurkissa Mooin juoksutuoksuja nuuskutellessa. Mooikoira ei aio laittaa tyynyn alle seitsemää eri kukkaa, sillä se on jo ihan vakuuttunut siitä, että Luumu on sen elämän mies. Jotenkin huvittavaa, että Luumulla on nyt pallittomana miljoonasti paremmat tsäännssit saada naista kuin koskaan miehuutensa kukoistusaikana. Ja voitte uskoa, että se kyllä edelleenkin käyttää eteensä niin sanotusti aukeavat tilaisuudet hyväkseen.