Zes maanden met Mooi*

* Kuusi kuukautta Mooin kanssa

Juoksuprojektia on takana nyt neljä viikkoa, ja siihen sivuun aloitin viime viikolla tekemään kymmenen minuutin joogaohjelmaa juutuubista illan päätteeksi. Noooh arvaatte varmaan näistä viime kesän pilatesyrityksistäkin, että ei ollut ihan simppeliä puuhaa se. Luumu jo noin kolmannella harjoituskerralla ymmärsi, että tää ei oo nyt se hetki, jolloin pitää hakea niimmaanpirusti pehmoleluja ja ravistella ne kaikki kuoliaaksi äitin selän päällä tanttaroiden. Mooi vaan on sellainen hauska reikäpäinen otus, että sille ei vaan mee jakeluun. Siinä kohtaa kun Luumu (aavistuksen loukkaantuneena tosin) makoilee olkkarin pöydän alla ja ymmärtää olla osallistumatta joogaamiseen, Mooi vielä tsemppaa ja malttaa... kunnes viimeistään siinä marjaryasanassa (siinä kissa-asennossa) ei vaan kykene enää paketoimaan päänuppiaan vaan mielinkielin nuolee koko pärstän, piehtaroi just siinä tiellä ja kuvittelee, että no nyt tää on se hetki, jolloin koko maailma haluaa leikkiä Mooikoiran kanssa. Heh. En ole vieläkään päässyt tekemään koko harjoitusta kuolematta välissä muutamaan kertaan naurunhohotuksiin. Niin paljon väriä ja huumoria tuo elämään Mooi.

Me käytiin elokuun alussa kuvauslenkillä Mooin kanssa. 

Mooi on asunut meillä nyt elokuun alussa puoli vuotta. Se muutti meille pysyvästi Luumun neljäveesynttäreiden jälkeen helmikuun alussa. Toisaalta aika on mennyt nopeasti, toisaalta helmikuusta tuntuu olevan ikuisuus. Ja elämä ennen Mooia - oliko sitä edes? (Vähän samoja fiiliksiä Kirputtimenkin kanssa tietty.) Ollaan me päitäkin kolauteltu yhteen, tietysti, kun ollaan kummatkin sopeuduttu toistemme tapohin ja särmiin. Elämät sulautuivat yhteen kuitenkin aika luonnollisella tavalla. Taisin juuri viimeksi eilen kuvailla Mooia kasvattajalleen sanalla hömppäliisa, mikä kuvaa sitä aika hyvin. Mutkattoman ja huumorintajuisen luonteensa ansiosta se asettui meille taloksi kuin kotiinsa, joka siitä sille sittemmin hyvin nopeasti tulikin. Ei mene päivääkään kun sen touhuille ei nauraisi. Semmoinen rakas hömppäliisa siitä on tullut. 

Olen tammikuussa kirjoittanut ylös kodinvaihtajaan liittyviä ajatuksia. Silloin idea tuntui vielä kovin suhmuraiselta, mahdottomalta ja hullultakin. Mietitytti että mitenköhän se on kasvatettu ja että miten sen oppimat tavat soveltuvat omaan elämään ja paikoin tiukkoihinkin sääntöihin. Miten helppoa tai vaikeaa olisi opettaa uusia tapoja aikuiselle koiralle (pentuun verrattuna)? Ja pitäisi itsekin muistaa, että se ei osaa automaattisesti meidän sääntöjä. Se ei osaa meidän tontin rajoja, eikä sitä voisi päästää pihalle pissalle ja olettaa, ettei se lähde perävalot vilkkuen jänisjahtiin. Hih. Just näinhän meille kerran kävikin. 

Se oli jotain alkuvuotta, kun koirat olivat illanpimeällä takit päällä irtonaisina siinä yläpihalla odottamassa, että tullaan Kirpun, vaunujen ja hihnojen kanssa sisältä perässä. Mooi meni saunarakennuksen nurkalle (oletin että pissalle), mutta kohta sitä ei huhuiluista huolimatta näkynyt eikä kuulunut. Faak. Koko koiraa ei näkynyt missään, vaikka metsän pimeyteen huutelin. Olin yksin kotona, en vaan voinut lähteä karkulaista metsään etsimään ja jättää muutaman kuukauden vanhaa Kirppua yksin kotiin pärjäilemään. Shaakeli kun raivostutti ja pelotti samaan aikaan. Ei siinä loppujen lopuksi kauan mennyt, kun likka juoksi sieltä metsän siimeksestä voivitsihuomasiksteetsejänislähtitästäihanjustäsken ja aihittoentajunnutettäsillälaillalähdinkin. En kyennyt tekemään mitään muuta kuin raiveleista vaan viskasin sen takki päällä eteiseen, pamautin oven perässä kiinni ja lähdin Luumun kanssa kahdestaan (kolmestaan) sinne vaunulenkille, jonne alunperin oli tarkoitus. Lenkin aikana mietin, että mitähän se oppi tästä nytten. Ei varmaan mitään. Mitähän mä opin tästä nytten. En minäkään mitään.

Sen jälkeen Mooi ei ole lähtenyt pihalta. Se on jopa (sattumalta tosin) siinä alapihalla hengannut vapaana, kun tiellä on kulkenut koiria, eikä sillä ole mitään tarvetta edes hermostua yhtään. Niillä on kyllä pihalla olemiseen tullut tosi kiva mielentila. Puolustavat kyllä varmasti omaansa, mutta niin kauan kun muut pysyvät omilla tonteillaan (tai tiellä siis), ne on jopa bongaamisen jälkeen vähän välinpitämättömiä. Uskomatonta ja ihanaa, miten automaattisesti tämäkin asia Mooin kanssa kävi.

Tammikuisissa mieltelmissäni olen pohtinut, että toisaalta koska kyseessä on aikuinen koira, siitä on jo nähtävissä millainen se on luonteeltaan. Miten vilkas se on, miten reaktiivinen. Löytyykö saalisviettiä, onko aggrea. Miten hyvät hermot, miten palkkautuu. Eli käytännössä siis millainen koira se on arjessa, mutta myös millainen potentiaali sillä on harrastuskoiraksi. Pehmeyttä ja kovuutta (ohjaajaa kohtaan) mietin aika paljonkin etukäteen, koska no, oman yllätyssektorinsa tähän tuo ensikokemukseni nartun kanssa mutta myös historia Luumun kanssa (joka on kyllä just semmoinen että se ravistelee kaiken pois, ihan kaiken, happy-go-lucky, bring it on...). Mooi oli alusta asti hyvin avoin tapaus, ja kaikki "käyttöominaisuudet" (heh) selkeni jo tammikuisten hoitoviikonloppujen aikana, kun päästiin käymään hallillakin. Pehmeys ja kovuus ovat tietysti subjektiivisia käsitteitä. Vaikka M on tosi narttumainen narttu, se on kuitenkin harrastuksissa sillä tavalla kova, mistä mä just tykkään. Sen maailma ei romahda, jos sen varpaille vahingossa tallaa tai jos sille pitää jostain asiasta vähän tiukemmin muistuttaa (esim. loppuviikon treeneissä rupesi kesken kaiken yhdellä pihalla joku pikkukoira räksyttämään > ethän sä herranenaika voi lähteä tästä, kun sun piti kävellä mun kanssa nyt...). 

Harrastusrintamalle meille ei Mooin kanssa kuulu kamalasti uutta. Päästiin heti alkuvuodesta aloittamaan treenit hyvin hallissa ja ilmojen lämmetessä kerittiin käydä jonkun verran eri ulkokentilläkin. Sittemmin treenaaminen on jäänyt, ja olen lakannut potemasta huonoa omatuntoa siitä. Elämässä vaan tulee eteen kausia, jolloin treenaaminen ei syystä tai toisesta maistu, ja silloin on ihan turha väkisin yrittää. Kyllä se taas jossain kohtaa alkaa huvittaa, ja silloin kun sitä tekee tunteella (eikä velvollisuudentunnosta jotain helkkarin kuvitteellista tokojumalaihannetta varten), siinä on jotain järkeäkin. Nyt me ollaan taas parin kuukauden tauon jälkeen enemmän käyty Mooin kanssa, ja muistuteltu vähän mihin keväällä jäätiin. Tästä(kin) on oma tekstinsä tulossa. Kohti alokasluokkaa, ei kai siinä muu auta ;)

Alun alkaenhan ajattelinkin, ettei mulla olisi mikään kiire kodinvaihtajan kanssa tehdä. Harrastaminen sen kanssa on luku sinänsä, koska sitä ei ole pennusta asti rakentanut tähän hommaan. Ja näinhän me ollaan tehtykin. Aloitettiin alkuvuodesta kertomaan mitä toko ja yhdessä treenaaminen on. Sitten ruvettiin vähän katsomaan että mistä liikkeitä siitä tokoasiasta löytyy ja sitten jäätiin kesälomalle. Vaikka kesä on lepoineen ollut Luumulle tylsä ja sitä kautta rankka, on Luumun saikkari tehnyt mun ja Mooin suhteelle erityisen hyvää. Mun oli toooodella vaikeaa jättää Luumua kotiin (ainakaan ilman syytä), mutta tosiaan kun Luumu vielä heinäkuussa sai lisää saikkaria, mä lähdin siltä seisomalta Mooin kanssa kahdestaan peltolenkille ja sittemmin treenaamaan. Ei se vaan voi mennä niin, että kun yksi sairastaa, kaikki kolme lihoo ja masentuu kotona.

Mooi tuntui "omalta" tosi varhain, mutta etenkin nämä viime kuukaudet se on muuttunut enemmän palaksi sielua, kuten Luumu. Vaan eri tavalla. Ne on Luumun kanssa joissakin asioissa tosi samanlaisia (vilkkaita, sosiaalisia, rakkaita), mutta joissain asioissa jo sukupuolikin tuo paljon eroja. Jos Luumu on ollut ja tulee aina olemaan rakas mussukkapussukka mammanpoika, Mooi on edelleen itsenäisempi, arvonsa tunteva nainen. Ehkä just tämän naiseuden kautta mä olen löytänyt Mooin kanssa uudenlaisen yhteenkuuluvuuden tason, jollaista ei tietenkään kenenkään muun perheenjäsenen kanssa ole. Mooi vaihtaa mun kanssa Kirpun vaippoja ja kiipeää seuraksi yläkertaan nukuttamaan sitä yöunille - joka kerta. Nyt juoksujensa jälkeen se turposi ja pehmeni (sain synninpäästön tosin tästä pläskistymisestä > se on ollut valheellisesti raskaana ;)), ja tuossa kun sitä eräänkin kuraisen lenkin jälkeen huuhtelin suihkussa, se tuntui käteen pehmoiselta kuin äiti maa. Kyllä mä tiedän miltä susta tuntuu. Ja säkin tiedät miltä musta tuntuu. Me ollaan samanlaisia sillä tavalla.

Sain tosiaan sen alkuvuodesta niin kivaan kuntoon peltolenkeillä ja treenaamalla. Juoksut ja tuommoisen ekstreemin fyysisen rasituksen lakkaaminen osuivat just pahasti samoihin aikoihin, ja alkuvuoden kuntoa on ollut todella vaikeaa saavuttaa jälleen. Valeraskaus alkaa onneksi olla päättymäisillään (pennut vissiin lähteneet maailmalle; Mooissa ei ole henkisesti ollut mitään poikkeavaa, miksi en ole sen hormonaalista tilaa tajunnutkaan), ja Mooi näyttää aamu aamulta enemmän timmiltä itseltään. Olen oikeasti ottanut nämä kesäkilot aika raskaasti, koska mulle on aina ollut tärkeää, että etenkin harrastava koira on myös fyysisesti hyvässä kunnossa. 

Eniten meillä on kuitenkin toisen koiran myötä muuttunut kaikki ja toisaalta ei mikään. Vaikka Luumukin osallistuu, Mooi osallistuu ihan kaikkeen. Vaikka Luumukin on huumorintajuinen, Mooi on todellinen ammattikoomikko, etenkin kun se ei edes tajua sitä tahattomasti aiheuttamaansa huumoria. Se on vilpitön ja kiltti; sillä ei ole sellaista tarvetta kyseenalaistaa kaikkea, kuten Luumu tekee. Sillä on ihan aito halu toimia oikein, mikä mulla kestikin tajuta treenatessakin - tietty ihan virkistävää Luumun jälkeen, nimim. jos kuitenkin tällä kerralla voisin..? Toisaalta Mooi on taas semmoinen opportunisti. Sen loputon vatsalaukku tekee siitä ihan valtavan ahneen - mitä kautta se onkin saanut harjoitella aika lailla itsehillintää ja malttia. Nekin on semmoisia juttuja, joissa se tulee taatusti tosi hyväksi vielä, kun malttaa. 

Kurainen muija 

Toisissa jutuissa Mooi on hirvittävän nopea ja reaktiivinen. Muistan niitä ekoja päiviä kun se oli meillä, ja satuin heittämään lattialta suklaakarkin iskälle sohvalle - just toisella sohvalla makoilevan Mooin nenän edestä. Me tullaan varmaan kaikki muistamaan sen tilanteen komiikka, kun se oli kuin jostain viidakkokirjasta. Jumankauta siinä heräsi sohvalla joku alkukantainen villieläin. Miten se muuttuikin leppoisasta kainalonlämmittäjästä silmänräpäyksessä katseellaan saalistaan jahtaavaksi gepardiksi. Jumankauta täällä lentää ruokaa ilmassa! Eikä se siis edes liikkunut paikaltaan. Mut se katse. 

Mooi tykkää myös metsästää kärpäsiä. Se on koomillista sen takia miten Luumu käyttäytyy. Se raukka ei tajua mitä Mooi tekee, vaan hätäpäissään yrittää vaivihkaa hiipiä samasta tilasta järjenvastaisesti tyhjään leukojaan louskuttavan naaraseläimen tieltä. Elämä on täynnä hauskoja tilanteita kahden koiran taloudessa. Nyt kun ne on hioutuneet yhdeksi laumaksi, ne on aina tuplasti kaikkea. Niin hyvässä kuin pahassakin. Ihan parasta on kuitenkin katsella miten ne ihan aidosti nauttivat toisistaan nirputellessaan samaa pikkuista pehmolelua tai tekemällä toisilleen pikkujäyniä vaikka lenkillä. Just viime viikolla repesin nauramaan, kun Mooi joi kuralammikosta sillee "Luumu tuu säkin". No sit kun Luumu tulee juomaan, Mooin pitää vielä kerran juoda samasta lammikosta. No sit Luumu huomaa jonkun ihan tosi mielenkiintoisen hajun siinä maassa, rupee kuoputtamaan sitä hiukan kynnellä ja maistaa sitä hiekkaa (! Siis Luumu, joo ihan tosissaan!), niin et Mooi kiinnostuu et mitä siellä on. Siinä kohtaa Luumu spurttaa sen minkä hihnassaan pääsee  - hähhää lällislää siellä mitään ollu!

Lämpöä, osallistumista, kainaloeloa, remakoita nauruja, vilpittömyyttä, ehkä vähän kurittomuuttakin - mutta kaikkein eniten huumoria on tämä pikkulikka tuonut meidän elämään.