Kuninkaallinen ahteri ja muuta lokakuista liipalaapaa

Muokkasin kuvia pitkästä aikaa, ja olen muutenkin vähän ryhdistäytynyt kameran käytön kanssa. Jossain vaiheessa tie Lightroomin kanssa nousi pystyyn, mutta nyttemmin mulla on käytössä uusi kone ja uudet ohjelmat. En muistanutkaan miten hauskaa muokkaaminen on (ja miten aikaavievää!). Mooikoira on kaiken lisäksi kyllä haastava kuvattava ja muokattava. Sen kanssa pitää melkein onnistua heti kameralla sen kuvan kanssa; Luumun värimaailmaa ja valotuksia kun on helppo muokata jälkikäteen vaikka mihin suuntaan. Käytiinkin meidän pihapolulle pudonneista vaahteranlehdistä iloitaksemme joku parisen viikkoa sitten poseeraamassa. Pakko julkaista tämmöinen liipalaapateksti, että saan nää kuvat blogin puolelle talteen ;)

Huomenna on se kympin juoksu meikäläisellä edessä. Vähän jännittää. Siis lähinnä että kerkiänkö mä maaliin edes siihen kymmenen kilsan palkintojenjakoon mennessä. Ei sillä että todellakaan mitään jakoa olisi, mutta olis se nyt hiukan noloa olla vielä matkan päällä, kun muualla jo korkkaillaan samppanjoita ja ojennellaan kultaa ja mirhamia voitokkaille. Oletuksena siis että mä ylipäätään pääsen maaliin asti. Mut ei se todennäköisesti tule kyllä tosta nilkasta johtumaan, mikäli näin epäonnisesti kävisi. Sillee ihan hyvät lähtökohdat kuitenkin lähteä huomenna skapailemaan, kun tällä kertaa olen ihan itse vastuussa tämän yhden hengen tiimin onnistumisesta - siis noin niinku tokokisoihin verrattuna, kun siinä on aina se toinen puolikas, jonka aivoituksista ei ikinä voi mennä takuuseen. Vaikka enhän mä toki yksin juokse huomenna. Koko tapahtumaan odotetaan noin 700 osallistujaa, ja siihen naisten kymppiluokkaankin reilu sata! Ja parasta tässä on ehdottomasti se, että me ollaan Japen kanssa treenattu tosi tiiviisti yhdessä ihan kirjaimellisesti alkumetreiltä asti, ja nyt me tsempataan vielä toinen toisemme maaliviivalle. Huippua, ja myönnettäköön että olen hiukan salaa innoissani.

Valmistautuminen huomiselle on mennyt niin, että kolmen viikon totaalisairasloman jälkeen menin pari köykäistä lenkkiä (joista ihan vaan testimielessä muutama lyhyt pätkä juoksua 3-6 min kerrallaan). Hiukan se alkuun turpoili illalla rasituksen jälkeen, mutta palautui seuraavaan päivään mennessä. Lepopäivät väliin, ja toisella viikolla (eli vimpalla ennen skapaa!) tuli juostua jo joku reilun tunnin lenkki, jossa oli 2 x ~25 min juoksua. Sitten juostiin melkein pari tuntia aina kahden minuutin välein kävellen, ja vimpaksi nyt tiistaina juostiin mäkisellä pururadalla lähes tunnikas lenkki, jossa juoksupätkät: 3 min, 7 min, 15 min, 7 min ja 5 min. Tuntui järkevältä pitää useampi (4) lepopäivä ennen kymppiä. Saa nähdä miten toimii.

Unohdinkin viimeksi kirjoittaa, että tuolloin kun oltiin tuolla melkein kahden tunnin juoksulenkillämme Orikedolta Halisten ja Koroisten kautta Tuomiokirkolle ja Caribian sekä yo-kylän kautta takaisin, niin meille sattui yks hassu juttu. Oltiin siis just kävelypätkällä, kun vastaan tuli semmoinen yläluokkaisesti harmaantunut ja sen mukaisesti suht fiinein pukimin koristautunut mummo. Hän ohitti meidät ja vielä perään pysähtyi kysymään Mooia osoittaen, että onko tuo se mitä luulen. No mä tietty ennakkoluuloissani heti ekana ajattelin että no pitipä meillekin sattua tämmöinen "tuommoiset tappelukoirat pitäisi kieltää lailla" -tapaus. Purevaan äänensävyyn heitin vastakysymyksen, että "no mitä te luulette?" Vähän tällä asenteella. (Joo en muista teitittelinkö, asiakaspalvelutaustallani se on hankalienkin tapausten kohdalla hyvin mahdollista...)

Kunnes tämä herttainen mummo sanoi suomea somasti murtaen, että staffordshirenbullterrieri! Heillä kun on kotona bullterrierejä ja että nämä on kyllä hienoja koiria. Hahhah. Mä hakkaan sun faijas suli mun kasvoilta siinä silmänräpäyksessä, ja olin lykkäämässä mummolle Mooikoiraa melkein syliinkin rapsuteltavaksi. Sama mummo tuli vielä toisella puolella Aurajokea uudemman kerran vastaan, ja (vaikka puhuikin puhelimeen samalla) näytti meille peukkua jo pitkän matkan päästä ja ohittaessa huikkasi, että on varmaan nuori koira kyseessä, niinkö. Joo, se on kaksi! Ja mun hymy ulottui korvien yli jonnekin tonne takaraivolle. Niin ihana mummo ja hyi mua miten olin itse niin ennakkoluuloinen! Phyifyihyi!

Mut on ollut kyllä ihan mahtavaa päästä taas juoksemaan. Tai lenkkeilemään ylipäätään. Luumun lyhyeksi jäänyt älyllinen kausi päättyi yhden saakelin itsetuhoisesti meille sisälle tunkevan kissan ajamiseen omenapuuhun, ja sitä myöten se on levossa TAAS! Kyllä me jo kolme kertaa sinne pellolle kerittiinkin. Mä ensin itse rasitin sitä liikaa käyttämällä sekä pellolla että metsässä (liinassa toki) ja saman päivän aikana kilometrejä kertyi muutenkin kahdeksan - ja sit se saakhelin reikäpää siihen päälle vielä repii itseään kylmillä lihaksilla. Se on se olan alueen pehmytkudosvaurio, joka siellä edelleen vihottelee näemmä. Kävinkin viikolla Koira-kissaklinikan järjestämässä urheilukoiran kuntoutukseen liittyvässä seminaarissa, ja se oli kyllä hyvä muistutus siitä, että tämä on pitkä pitkä tie. Mutta yks missä mä oon hyvä, niin päiväkirjojen kirjoittamisessa ja tilastojen pitämisessä. Luumun kuntoutus on semmoista rajojen hakemista ton liikunnan lisäämisen ja tasapainon kanssa. Kun liikkua pitäisi niin paljon ja monipuolisesti kuin se kestää, ja sit kun ei kestäkään, niin tiedetäänpähän ainakin siinä kohtaa et mitä se ei kestä. Mulla ei välillä meinaa pääkoppa kestää tätä rajojen etsintää, mutta siinä kohtaa voin tukeutua sisäiseen tilastotieteilijääni, paketoida ton koiran yhä lämpimämpiin palttoisiin meillä sisälläkin ja ajatella että vitsi tämä elämänvaihe kasvattaa. 

Kaikesta huolimatta ja myös kaiken tämän ansiosta mä olen nyt paremmassa paikassa kuin muutama kuukausi sitten. Teen edelleen paljon töitä, mutta hetkeen olen vähentänyt käännöshommia purkaakseni Vau Mumun tilausjonoa. Ompelu on kyllä ihan mahtavan rentouttavaa puuhaa - vaikka siis ruumiillisestihan siinä saa kyllä itsensä aikamoiseen jumiin. Etenkin nyt kun lopulta sain sitä jonoa purettua, pystyin tässä parin kuluneen päivän aikana paneutumaan tuommoisten kääntöcollareiden suunnitteluun. Mulla oli siinä onneksi yks vanha malli apuna, mutta olishan se pitänyt muistaa että enhän mä ennenkään ole saanut mitään vanhoja malleja toimimaan. Etenkin Luumu on ton etuosansa kanssa niin eriskummallisen mallinen, että sille on pakko aina keksiä jotain kommervenkkejä, ettei noi vaatteet kinnaa sen lavasta. Mooin huppari onnistui huomattavasti paremmin, mutta tota kangasta on tossa sen verran runsaasti, että kolmas kerta se vasta toden sanoo (tai todennäköisesti vasta neljäs tai viides näissä staffipukimien suunnitteluhommissa...).

Kun mä sanoin että mä olen paremmassa paikassa nyt kuin muutama kuukausi sitten, tarkoitan sitä myös konkreettisesti. Meidän nukkumisjärjestelyt alkaa muistuttaa taas ihan tolkun ihmisten nukkumisjärjestelyjä, ja Kirppukin nukkui tuossa toissayönä jopa viisi tuntia putkeen. Viisi! Se ei ole tehnyt sitä yli kahteen kuukauteen, ja arvaatte varmaan, että tässä rupee ihan pikkasen vaan olemaan tälläkin äitillä kovalevy piukassa. Mutta nyt kun se sentään nukkuu ekan pätkän omassa sängyssään, mäkin pystyn muun muassa kääntämään kylkeä - ja halimaan taas Luumua! Luumu on sievästi ja ihan omasta tahdostaan nukkunut jalkopäässä, mutta nyt kun kainalossa on taas tilaa, se saattaa tulla siihen nukkumaan ihan mun iholle. Ja se on ihanaa! Vähän naurattikin yks ilta, kun se oli niin somasti asettautunut siihen mun paikalle ennen kuin mä pääsin kiipeämään sänkyyn. Siinä se makasi koko komeudessaan mun tyynyjen päällä, ja mä yritin niin varovasti kuin mahdollista ujuttautua sen viereen sitä häiritsemättä. Siinä mä sitten halailin sen kuninkaallista ahteria ja mietin että vitsi mä oon kaivannut tätä.

Myös Mooi nukkuu ekan pätkän omassa sängyssään, ennen kuin aamuyöstä kiipeää
meidän väliin, peiton alle, mun naaman päälle tai mihin vaan, mihin pikkustaffi vaan mahtuu! 

Tää oli hyvä, kun se kuuli tosta läheltä olevinaan jotain rapinaa,
mut muisti kuitenkin edes jotenkuten pysyä maassa xP 

Vaikka Mooi on haastava kuvattava, siitä erityisen mielenkiintoisen tekevät sen "kahdet kasvot". 

Ihan kiva kun ompelit meille kollarit.
#ooämgee #älooäl #äitietviitteis #ainasuasaahävetä

Lisää chilii

No nyt ollaan treenattu! Vielä pari viikkoa sitten oltiin niin onnellisessa asemassa, että koska oltiin kaikessa niin vihreitä, ei meillä ollut mitään ongelmiakaan. Tiesin, että kehitys tapahtuisi, jos vaan treenattaisiin. Ja nyt kun ollaan treenattu, ollaan päästy lähemmäs tokon ydintä: sitä ääretöntä ongelmien ja ratkaisujen suota, silmänkantamattomiin asti ulottuvaa rämeikköä, josta onnekas löytää silloin tällöin kotiin viemisiksi muutaman hillan tai kimpun tupasvillaa. Tottelevaisuuden kansallispuisto.

Jotain ikivanhoja kimppakuvia puhelimesta.

Olen siis onnistunut opettamaan Mooille kahden metrin noudon. Eli nosta kapula, sylkäise se suusta kahden metrin palautuksen jälkeen ja tule itseesi tyytyväisenä hakemaan palkkaa. Ihan saman ongelman rakensin Luumullekin taannoin. Tosin nyttemmin osaan suhtautua näihin ongelmiin enemmän haasteina, sen sijaan että jokainen epäonnistuminen kuohuttaisi valtavaan ristuss**tana-tunnemyrskyyn. Tämä nyt vaan on just tämä ongelma niistä tuhannesta vaihtoehtoisesta ongelmasta (joista useampaan tulemme taatusti tulevaisuudessa vielä törmäämään).

Ollaan tehty suhteessa liian paljon pitotreeniä (koska Luumun kanssa ei tehty), eikä kapula olekaan ihan niin siisti juttu kuin mitä olin ajatellut. Lisäksi koska Mooilla ei ihan kamalasti ole (vielä) toistokestävyyttä, kun me ollaan treenattu ihan oikeaa noutoa, me ollaan tehty tyyliin yks hetsattu, josta on aika pian saanut sen noston jälkeen tiputtaa ja tulla palkalle. Ja kun me ollaan tehty pitoja, niissäkin kapulan on saanut pudottaa: nameista luopumalla tehdään jännitettä, ja sitten vapautuksesta saa ottaa namit kädestä tai lattialta. Kaikissa meidän noutotreeneissä kaikkein palkitsevinta on ollut kapulan tiputtaminen - ja tämä täytyy nyt muuttaa. Me ollaan mun mielestä tehty monipuolisesti noudon eri aspekteja, mutta nämä pienet tekniset palaset eivät tietenkään ole muodostaneet Mooikoiran päässä kokonaisvaltaista kuvaa liikkeestä nimeltä nouto. Kapulan arvoa pitää ensinnäkin nostaa, ja sit meidän pitää muistaa treenata myös sitä käteen luovuttamista. Se on se juttu.

Tässä piti hoitaa Mooin tassuhaavaa, mutta katsokaas kuka vapaaehtoistui xP 

Rakkaat murut, usein niin synkassa keskenään. 

Noudon lisäksi ollaan treenattu jääviin kestoa. Eli että palkka ei tulisikaan ihan just saman tien käskyn ja oikean asennon jälkeen, kuten se on tähän mennessä aina tullut. Jotenkin tässä mun on ollut vaikeaa poistua mukavuusalueelta, ja tykkäisin vaan tehdä erottelutreeniä day in day out. Elinalla olikin tähän kestoon aika kiva harjoitus (jota me ollaan kuulemma Luumun kanssa tehty niihin aikoihin, kun ollaan Elinan kanssa alunperin tutustuttu; yllätyttekö jos sanon, ettei mulla ole mitään muistikuvaa tästä...?). Eli nostetaan virettä vaihtamalla namipalkka leluun. Nopea leikki > irrotus > asento (lelu edelleen näkyvissä jännitettä luomassa) > palkka. Kun palkkaa viivästyttää tässä jännitteen rikkoutumatta, tulee kesto vähän kuin itsestään ilman että vire laskee tai ilme kärsii. Ja kun palkkaleikin pitää lyhyenä ja ytimekkäänä, toistoja saa lyhyessä ajassa useampia, ja treeni on tosi intensiivistä ja hauskaa. Meillä oli huippukivaa, ja treeni on hyvää harjoitusta samalla myös yleiseen palkan jaksottamiseen. Lisäksi se kannustaa koiraa aktiivisuuteen, mikä on aina hyvä juttu.

Aamunaamat 

Tässä me tehdään kaikki yhdessä omenahilloa.
(Huomaa nilkkatuki) 

No ottiko se Luumu taas sun lelun?

Sen virheen tietysti tein tätä jäävien kestotreeniä sivuten, että yritettiin treenata heti perään tunnaria. Big mistake! Olen muutenkin ollut vähän huolissani tunnariin rakentuneesta mielentilasta (ihan liian hyper), ja nyt mun pitäisi entistä tarkemmin vaalia sitä rauhoittumista aina kun treenataan. Mooi ei tämän huippukivan lelupalkatun jättötreenin jälkeen kyennyt kunnolla hakemaan edes omaa nurmikolta, vaikka hyvin tarkkaan näytin että sen sinne vein. Se juoksi vaan saman tien napsahtelemaan eteen jätettyyn väärien kasaan. O-ou. Hiukan saatiin kierroksia laskettua syöttämällä nameja ja odottamalla vireen laskemista. Pitää tehdä tätä nyt enemmän kotona ihan itsenäisenä harjoituksena, vaikka herättämällä neitonen kauneusuniltaan vähän rauhalliseen nuuskuttelupuuhaan.

Nää on näköjään niin vanhoja kuvia, että meillä on vielä tää vanha sohva ja Mooi on ihan valkoinen :D 

Lisäksi ollaan ajettu läpi etäpalkan ajatusta. Se oli vähän turha treeni, myönnän, mutta eihän sitä voi tietää ennen kuin kokeilee. Mooin kanssa joitakin asioita vaan saa ilmaiseksi, koska sen kanssa aletaan harrastaa vasta aikuisiällä. Halusin siis kertoa sille, että lelu voidaan jättää kentän laitaan tai vaikka lähemmäskin (luopuminen), sitten voidaan tehdä joku homma (me tehtiin helppoja istu/maahan-juttuja), ja sitten palkkana toimiikin se etäälle jätetty. Turhaan mä kuitenkaan kerron sille juttuja, jotka se jo tietää. Kun se osaa kerran luopua, homma oli heti ekalla harjoituskerralla paketoitu. Tosin vaikka se luopuu, se asemoituu edelleen siten, että se pystyy sivusilmäilemään etäpalkkaa - mikä tietysti tarkoittaa, ettei se ihan todella ole luopunut siitä. Tarpeeksi hyvin tehtävän suorittamiseksi, mutta ei tarpeeksi hyvin vielä, että se olisi 100-prosenttisesti sen tehtävän hengessä mukana (tietty kun 75 % kapasiteetista menee etäpalkan vahtimiseen). Nämä on kuitenkin semmoisia toistoja vaativia juttuja, Mooi tarvitsee vaan monessa asiassa rutiinia alle. 

Ja kuulkaa sitten me ollaan tehty paikalla makaamista muiden kuin Luumun kanssa. Se on jotain se! Mooille ei tuota mitään vaikeuksia luopua muista kentällä olevista koirista, mutta olen toki sen kanssa tosi tarkkana. Palkkaan ja kehun usein lähellä pysyttelemisestä ja pidän Mooin kiireisenä (sekä luotan perk*leen voimaan siinä kohtaa, jos meinaa olla joku porsastelu mielessä - mitä tietty kiltillä tytöllä ei koskaan ole...). Oltiin viimeksi häiriöisemmällä paikalla sijaitsevalla kentällä treenaamassa, ja ilokseni huomasin, etten yhtään arkaillut pitää Mooia irti (autolta saakka itse asiassa) ja päästää sitä jopa lelun kanssa juoksemaan. En ole Mooin kanssa edes pitänyt "turvalelua" liivin taskussa. Kun haluan luottaa, luotan - ja kun luotan, M on sen luottamuksen arvoinen. Luumun kanssa pidin pitkään aina toista lelua liivin taskussa, että mulla on joku keino houkutella se takaisin luokse, jos se keksii pöllöillä oman lelunsa kanssa jotain omiaan. Sittemmin pääsin senkin kanssa tästä tavastani irti, mutta aikamoista uskallusta se vaatikin. Koirat on eläimiä, mutta kyllä niiden pitää hanskassa olla.

Ihan kiva kun petasitte tän sängyn uudestaan... 

Öö mitä täällä tapahtuu..?

Niin siis siihen paikkikseen. Mooilla on selkeä odottamiskäsky, ja olen auttanut sitä vielä jättämällä lelun/nameja jonkun matkan päähän eteen. Tämäkin tullee rutiinin kautta kuntoon, sillä nytkin oli jo näin pienellä ihmisten ilmoilla suoritetun treenin jälkeen jo ihan kehityskelpoinen. Palkkaan toki edelleen myös maahanmenosta ja pidän etäisyyden tai ajan lyhyenä. Välipalkka tuntuu toimivan tässä paremmin kuin Luumulla, joten esim. vaikeammissa ympäristöissä voisin hyvin ajatella hyödyntäväni sitä. Mooi on arjen odotustilanteissa aikamoinen metelöitsijä, mutta tässä kun olen näkyvissä, se pystyy ainakin vielä paketoimaan hermonsa tosi hyvin. Jännä (ja ai kamala miten pelottava) nähdä että pysyykö tilanne yhtä optimaalisena siinä kohtaa, kun aletaan harjoitella piiloja yleisillä paikoilla. 

Siis mitä tässä tapahtuu..?

Lisähuomiona kirjoitettakoon vielä, että mun pitää miettiä kaks asiaa valmiiksi seuraavan kerran kun treenataan (ja mielellään jatkossakin). Eka on se kentälletulon jälkeinen leikki. Olen tottunut purkamaan Luumun ennen hommiin ryhtymistä ja noudattanut Mooin kanssa samaa kaavaa. Lisäksi vaikka se ei niinkään purkaantuisi, olen ajatellut, että leikki siinä alussa motivoi sen ajattelemaan, että toko on kivaa. Mutta koska se tuntuu olevan muutenkin kivan vastaanottavaisessa mielentilassa ilman ilmaiseksi saatavia leikkirallatteluja (ja koska se vaan ehkä enemmin nousee kuin purkaantuu), voisin miettiä tilalle jonkun paremman treeninaloitusrutiinin. Toinen juttu mihin mun pitää kuulemma kiinnittää huomiota on ylimääräisen pomppimisen kannustaminen - tai siis nimenomaan että en niin paljon kannustaisi siihen. Pikkuisen koiran kanssa vaan kaikki palkka on helppo antaa ylhäältä päin, ja onhan se hauskaa miten ne vähän pompahtaa sitä namia vastaan kuin pikkuoravat konsanaan. Mooi ei ole luonnostaan samanlainen vieteriukko kuin Luumu, joten please god, älä myöskään anna mun tehdä siitä semmoista.

Mitä pienempi lelu, sitä suurempi hupi. 

... kunnes äiti ottaa sen lelun pois.

Meillä on ollut tosi hyviä treenejä, kun ollaan saatu aikaiseksi lähteä. Myönnän edelleenkin kärsiväni jonkinasteisesta asennevammasta, kun se lähteminen ja kaiken järkkääminen on vaan niin shaakelin raskasta. Mulla on usein treenikentälle tultaessa semmoinen olo, että mitä me täällä edes tehdään, kun kohta pitää taas kuitenkin lähteä ja eikö voitais vaan ennemmin mennä johonkin kahville. Ja sit kun ollaan kuitenkin saatu homma käyntiin, meillä on ollut ihan mielettömän hauskaa. Ihan ekoissa "viikkotreeneissämme" kun päästiin ekan kerran kunnolla pitkään aikaan Mooin kanssa leikkimään, mä olisin voinut ihan vaan kellahtaa kumoon sinne hiekalle ja painia sen kanssa siellä, kieriskellä siinä onnen tunteessa. Me oltiin molemmat yhtä ravassa ja kuolassa, ja mulle tuli peukaloon joku verenpurkaumakin, jonka huomasin vasta kotona. Niin että kannattiko lähteä treenaamaan? Hell yeah!

Nämä kuvat mä muistan! 

Se oil eka rehellinen leikki Mooin juoksujen jälkeen. 

Molemmat oli niin iloisia, kun tilanne oli taas normalisoitunut. 

Luumu sai taas pikkusiskonsa takaisin!

Mä olin kieltämättä pyöritellyt mielessäni ajatuksia siitä, että kun Mooi ei vielä suhtaudu tähän harrastukseen samalla intohimolla kuin Luumu. Että miksi? No koska se tulee ajan kanssa. Koska me tehdään tietty paljon alkeita ja se on paljon tekniikkaa ja sitä tehdään namilla, niin ei kai siinä kenenkään intohimo mihinkään suuntaan herääkään. Koska Mooi on narttu ja se tekee sievemmin, koska Luumu on uros ja tekee voimakkaammin. Ja vaikka Mooi tarjoaa asioita, siitä puuttuu eräänlainen röyhkeys, jota välillä kiroan, välillä jumaloin Luumussa. Omatoiminen röyhkeys vaikka varastaa ruutuun kesken seuruutreenin tai palkkaantua ihan vaan kiertämällä tötsiä tai hakemalla noutokapuloita. On totta, että se intohimo tähän lajiin tulee ajan kanssa. Kaikkiin muihin tekosyihin mä pystyn itse vaikuttamaan omalla asenteellani. Jos mä menen sinne kentälle puolikas aivolohko kotiasioissa vähän naksuttelemaan jotain pientä kivaa, mitä mä saan? No mä saan just sitä pientä kivaa mitä mä pyysinkin. Mut jos mä meen sinne kentälle sillee et tää on parasta maailmassa, pidän meteliä ja rakennan ne treenit sen asenteen kautta, mitä se on? No se on just sitä parasta maailmassa. Jumankauta mä olin jopa näissä teknisissä piiperryksissäni ehtinyt vähän unohtaa millainen liekki Mooin sisällä roihuaa. Se tekee vauhdilla, se tekee asenteella ja se tekee voimalla. Totta kai se tarvitsee vielä paljon rutiinia, mutta parin viime viikon treenit ovat toimineet hyvänä muistutuksena sen asenteen tärkeydestä. Nimenomaan mun omani - koska sieltähän se Mooinkin asenne syntyy.

Nii et voitaisko tehdä jotai?

Semmoista treenikentällemme, mitä kotiin? Kirpun yksvuotispileet senkun lähestyy, apua. Käytiin sen kanssa eilen Helsinki-visiitillä pikkukuvauksessa, ja pakko myöntää, että oli aika rentouttavaa olla välillä matkan päällä ilman koiria. Mä taas olen päässyt nyt viikon verran pikkuhiljaa kokeilemaan taas juoksemista. Nilkan nyrjähtämisestä on nyt neljä viikkoa, ja vaikka ei se tietysti ihan normaali ole, varmaan voidaan jo huokaista helpotuksesta. Tässä tietysti olisi voinut "sairasloman" aikana edes pitää se hyvä tahto liikunnallisena, mut ei. Mä olen leiponut (ja syönyt tietty) ainakin neljä kertaa omena-kaurapaistosta, enkä mitään sievää pikkuannosta, vaan lasagnevuoallisen joka kerta. Huhhuh, pakko vähän tsempata taas! Ens lauantaina on se kymppi Kaarinassa - saas nähdä kuin muijan käy!

Ja hei tärkein uutinen! 

Me oltiin Luumun kanssa pellolla vihdoin!
Ekaa kertaa varmaan neljään kuukauteen!
Se oli ihanaa, ja poikkeuksellisen viksu kun oli,
äijä sai myös viipottaa kokonaan irti.
Mulla on parempiakin kuvia meidän kakkospeltoilulta.
Pitää muokata vielä. 

Luumu kuuntelee aina niin tarkkaan.
Se myös tietää tasan tarkkaan mitä tässä huushollissa tapahtuu.
Mooi on autuaan tietämätön kaikesta, ja herää asioihin vasta Luumun reaktioiden kautta.
Se on varmaan ihan luonnollistakin laumassa kasvaneelle koiralle.
(Joskin vähän turhauttavaa ihmiselle, joka haluaa tulla ymmärretyksi pienistäkin vihjeistä.) 

Tässä odotellaan iskää. 

Kyllä se kohta tulee. 

Mä jotenkin tajusin, että tämä mun kiire ei tule mihinkään muuttumaan tästä vielä moneen vuoteen, jos ikinä.
Onkin ihan musta itsestä kiinni miten mä sen asian käsittelen.
On ihan musta itsestä kiinni miten onnellinen tai onneton mä olen.
Elämä on tässä. 

Perjantai-illan askarteluja. 

Jos Luumu on Pikkukoira, Mooi on joku miniversio. 

Treeneihin menossa. Game on! 

Tänään käytii toisiks vimppa lenkki ennen lauantain kymppiä.
Juostiin lähes 2 h aina kahden minuutin välein kävelyyn vaihdellen. 

Tähän kuvaamiseen meni meidän kokonainen kahden minuutin kävely"paussi". 

Löytyykö liekkii, löytyykö tulta
joko sulle alko selvii mitä haluun sulta, mitä haluun sulta
**
Löytyykö liekkii
lisää chilii, lisää tunnetta peliin
**
Sun pitää kestää kuumuutta,
jos aiot onnistuu mun kaa
sul ei oo tasasta, mä synnyin vuoristoradassa
joo mä en diggaa haaleesta, kahvista liian vaaleesta
Siin pitää olla makuu, lisää makuu