Oodi olkkaritokolle - nouto

Tammikuun lopussa nappailtuja otoksia Mooi-neidosta.

"Pikainen" posti ennen nukkumaanmenoa. Kirppumies herää nykyään niin tsiisuksen aikaisin, että meikäläisenkin on ollut pakko taipua unten maille ennen puoltayötä. Huh! Nauttikaa te lapsettomat vielä siitä, kun saatte nukkua. Aamulla, päivällä, illalla. Ihan koska haluatte!

Meille sattui tänään niin liikkis kohtaaminen meidän naapuruston papparaisen kanssa. Heillä on silloin tällöin tyttärensä lievästi sanottuna korkeaoktaavisia pikkukoiria hoidossa, ja pappa muistaa aina kehua miten nätisti possuttimet osaa olla ja samalla sättiä ääneen pikkukoiria, että "nyt hiljaa, ei kannata ryppyillä, tulette syödyiksi vielä". Tai muuta vastaavaa. Toisaalta häpeissään siitä miten pikkukoirista lähtee niin jumalaton mekkala. Toisaalta huvittuneena siitä miten ne on vaan itsetuhoisia pölyhuiskia, joiden aivokapasiteetti ei riitä tajuamaan omaa parastaan. Toimitus huomauttaa: näin tämän jokakertaisen, yksipuolisen vuorovaikutuksen pikkukoirien ja papan välillä todella voi tulkita!

Meillä ei ollut tänään mikään kiire, joten jäätiin siihen vaihtamaan muutama sana, ja sain samalla laskettua kierroksia omistakin hurjista. Luumu luopuu noista vanhoista tutuista jo tosi nopeasti. Jos se jotain pullistelee, se tekee sen omaksi ilmaiseksi viihteekseen, ja lopettaa sen kun huomaa mun naamasta sen olleen eeeerittäin huono idea. Mooi on vähän enemmän tosissaan. Siis siinä mielessä, että sitä ihan totta vähän hermostuttaa kiroilevat pikkukoirat. Sillä ei tietty ole samaa määrää toistoja takanaan mitä Luumulla, eikä sisäinen mielentilan hallinta pelitä vielä kympillä muutenkaan. Koska välitöntä vaaraa ei ollut, jäin höpöttelemään papan kanssa ja samalla äänettömästi kertomaan possuttimille millainen maailmankuva niiden tulisi jakaa mun kanssa. Se on semmoinen, missä kuka tahansa saa huutaa mitä tahansa, mutta mun seurueesta kukaan ei lähde siihen huuteluun mukaan. 

Hienosti siinä kierrokset laskikin, ja pystyttiin olemaan siinä ihan muina naisina, miehinä ja taaperoina, vaikka pari pikkukoiraa huusi siinä parin metrin päässä ihan kurkkutorvet tötteröllä. Tässä kohtaa pappa lakkasi hoidokkiensa sättimisen huomatessaan ettei se oikeastaan koskaan johda mihinkään, ja kysäisi kiinnostuneena minkä rotuisia nämä meidän possuttimet oikein on.

"Niin onko nuo semmoisia... redbulleja?"

"Köh. Eikun nää on staffordshirenbullterrierejä."

Niin liikkistä et mä repeilin vielä pitkin päivää, vaikkei tämä mikään hohdokas maanantai ole muilta osin ollutkaan. Mut hei kiitos naapurin pappa! Tämä oli ehdottomasti päivän huippuhetki, todennäköisesti koko tulevan viikon.

Mooi on staffordshirenredbullterrieri 

Mut hei asiaan, etten maleksi täällä blogissa vielä tiistainakin. Ollaan treenattu! Koko alkuvuoden podin jonkinlaista tokomasennusta sen takia, että järki sanoi ettei kannata maksaa mitään kalliita hallimaksuja, koska me ei ehditä käydä siellä. Kirputtimesta ei sit kasvanutkaan semmoista lasta, että sen voi nätisti istuttaa johonkin nurkkaan, jossa se itsenäisesti leikkisi lelujen kanssa kunnes toisin sanotaan. No en mä rehellisesti ihan semmoista näkymää odottanutkaan, mut tällä hetkellä sen perässä juokseminen käy ihan kokopäivätyöstä. Ja siinä ei ihan totta treenata koiraa toisella kädellä tai edes kädettömänä. Pfiuuh. Olen siis hammasta purren luopunut entistä enemmän vakavasti otettavasta tokon harrastamisesta ja keskittynyt asioihin, jotka ei vie niin tuhottomasti aikaa kerrallaan.

Kotitokoahan me ollaan kuitenkin tehty koko talvi säännöllisen epäsäännöllisesti, ja olikin erittäin iloinen yllätys miten hyvin kaikki ne olkkarissa puurtamisen tulokset on saatu siirrettyä ulkokentälle! Noudon kanssa on ollut yhtä soutamista ja huopaamista, ja kyllä on ollut hetkiä, jolloin olen pelännyt koko paatin uppoavan. Mä en koskaan osannut opettaa Luumuakaan noutamaan, minkä takia onkin suoranainen ihme, että se on siinä niin hyvä ja vielä että se on sen mielestä melkein parasta ikinä. Ja kaikki se mitä me sen kanssa vuosien varrella tehtiin (ja se tarkoittaa oikeesti ihan kaikkea!), sen mä olen tosi onnellisesti päästänyt unohtumaan muistin perukoilta. Niinpä me ollaan Mooin kanssa kuin noviiseja kummatkin. Mikä hiton nouto..?

Olkkaritokossa meidän haasteeksi nousi - ylläripylläri - motivaatio. Noudon eri aspektien treenaaminen ei ollut tasapainossa, kun ei päästy rajallisissa sisätiloissa olevinaan paiskomaan kapulaa kunnolla. Ei tullut hetsinoutoja pitkältä matkalta samassa suhteessa mitä rauhallisia ja Mooin mielestä vissiinkin kovinkin puuduttavia pitoja. Ei saatu lelupalkattua nätistä nostosta tai kuljettamisesta vaan tehtiin tosi paljon rauhallisessa mielentilassa namista luopumisen kautta kaikenlaista. 

Aloin kiinnittää enemmän huomiota mielentilaan, ja keikutin tietysti paattia vähän liikaa. Tai oikeastaan aloin varoa huonoa mielentilaa niin paljon, että yritin keinotekoisesti ylläpitää hyvää mieltä ja pelkäsin kaikenlaisia epäonnistumisia tai painetta. Vaikka tietysti suunnittelen treenin aina niin, että koiralla on kaikki mahdollisuudet maailmassa selviytyä ja onnistua, ei se myöskään etene mihinkään, jos se ohjaaja kuitenkin tekee puolet niistä hommista itse.

Mä oon tupannut olemaan semmoinen tokoilija, etten mä kamalasti pelkää kokeilla uusia juttuja. Mä voin oikeesti kokeilla ihan mitä vaan, ja etenen myös (välillä ehkä turhankin) nopeasti. Niinpä me kokeiltiin Mooin kanssa ottaa kotinoutoon vähän erilaista tatsia, ja aloin paiskoa sitä kapulaa keittiöstä eteisen lattialle. Tarkoitus oli nyt nostaa virettä ihan sikana, ihan sama mitä muuta tapahtuu. Mooi sai jopa katsoa, kun tein Luumun kanssa kiihdyttäviä ja paksun palkkapussin kapulahommeleita. Siitähän se lähti sujumaan! Vitsi me saatiin aikamoinen peto esiin Mooista, ja mä tykkäsin tosi paljon siitä millaista fiilistä tähän videolle tarttui. Hitto se jopa yhdessä kohtaa ei meinannut ollenkaan luovuttaa mulle sitä kapulaa, ja pärräsi vastaan. Heh. Ääripäästä toiseen ihan parin treenin aikana, huippuhomma! Videolle tallentui myös yksi käteen luovutus, superia!

Sama treeni toimi tosi hyvin myös pitkästä aikaa ensimmäisissä ulkotreeneissämme. Videolle tuli siitäkin napattua muutama hetki, mutta tässä ongelmaksi koitui namien hukkuminen Metsämäen hietikkoon. Loppuun saatiin kuitenkin siistein pito mitä ikinä. Mä oon kotonakin yhdistänyt noihin kovan vireen noutoihin väleihin vähän pitoa, jotta siinä tulisi samalla reenattua vähän vireensäätelyä. Mooilla kun on se puoli vähän lapsen tennareissa vielä, niin kaikki harjoitukset joissa mielentilahommia tulee tehtyä vähän niinkuin siinä sivussa on sille pelkkää plussaa. 

Sittemmin kokeiltiin noutohommia Elinan kanssa viimeksi eilen Isoheikkilässä. Kovasti on paketti edennyt siitä kun Elina on viimeksi Mooikoiraa nähnyt, ja myhäilin kyllä suureen ääneen miten paljon oikeasti olkkarissakin voi tehdä ihan oikeita tokohommia. Mooi sai kotiläksyksi muun muassa opetella kestämään maltillista kehumista kapulaa tiputtamatta. Nyt se luukku aukeaa vähän turhan äkäseen, kun multa tulee positiivista palautetta. Mun pitää myös tehdä selväksi niin itselleni kuin tuolle laikulliselle kumppanillenikin että mitkä ne on ne sanat millä sen kapulan saa tiputtaa (jes ja gebe, joka on meidän luovutuskäsky). Mooi ei kuljeta kapulaa hitaassa vauhdissa ollenkaan, joten me ruvetaan tekemään maltillisia sivuaskeleita perusasennosta kapula suussa. Samaan aikaan leikitään vielä jojoleikkiä, tosin taidetaan vaihtaa siitä se namipalkka vaikka leluun. Sit me tehdään pitkiä heittoja, joissa mä lähden noston jälkeen kävelemään Mooista poispäin, ja palkkaan siinä vaiheessa jessillä ja lelulla, kun näen pikkumuijan vasemmasta silmäkulmasta lähestyvän kapula suussa. Mä en saa myöskään pelätä noudon treenaamista, vaan mun on alettava käsitellä myös Mooia ihan oikeana tokokoirana. Se kuulemma aistii musta mun pelon, jos mä vingun tällee xP Eli nyt se lintupilli pois kurkusta ja  p u h u  n o r m a a l i s t i. Lisäksi se on semmoinen minkki koiraksi, että jos mä alan liikaa hellämielistelemään sen kanssa, se käyttää sitä surutta hyväkseen.

Huhheijaa. Yhtäkkiä nouto onkin taas jäsennelty, mukava liike eikä yksi **ttumaisen mahdoton tehtävä. Mikään kiirehän meillä ei olisi tätä noutoa nuijia kasaan, sillä alokasluokan pito Mooikoiralta jo johonkin malliin onnistuu. Ruotsissa on kuitenkin alokasluokassa sellainen aavistuksen kettumainen noutoliike, jossa koira jätetään istumaan ja ohjaaja jättää kapulan palautusmatkan varrelle kävellessään koirasta jonkun tietyn metrimäärän (en muista paljonko) päähän. Tästä koira sitten käskyllä tekee ns. palautuksen, eli noukkii kapulan luoksetulomatkan varrelta ja tulee perusasentoon. Tämä on meille (ja veikkaanpa että monelle muullekin alokkaalle) haasteellinen koska a) siinä ei tule minkäänlaista saalisefektiä nostattavan kapulan heiton muodossa ja b) luoksetulomallinen "kaavio" saa herkästi koiran juoksemaan sivulle asti, ellei kapula vedä tarpeeksi puoleensa. Toisaalta tässä ei tarvitse irrota itsenäiseen toimintaan, jos sellainen ongelmana olisi... 

No. Palatakseni olkkaritokoon vielä hetkeksi, niin Luumulle pitäisi keksiä kaikenlaista mielikuvituksellista puuhaa. Tässä videossa en nyt keksinyt muuta kuin seuruuttaa vähän kapula suussa ja nillittää löysästä otteesta. Aikomuksena on teettää kapula suussa vähän kaukoja, ja jotain kuuntelutreeniä tyyliin kapula/merkki/kierto jne. voisi kehittää. 

Luumu on nyt ollut ihan kivassa kunnossa siitä huolimatta, että just viimeksi sen jälkeen kun olin kehunut miten kivasti pellolla jo yhteiselo sujuu, niin heti seuraavalla kerralla nää vatipäät juoksi ihan tuhat ajolaseissa toisiaan päin. Shit happens, ja siinä kohtaa kun veturi on törmännyt täydestä vauhdista täydessä lastissa olevaan rekka-autoon, shit really happens. Mooi jäi alimmaiseksi, ja Luumu lensi yli alamäkeen komeassa kaaressa useamman voltin kerien. Se oli kuin jostain hauskoista kotivideoista, paitsi ettei se ollut ollenkaan hauskaa. Välittömiä vaurioita ei näkynyt kummastakaan, mutta Luumu oli kyllä jonkun verran jäykkä siitä muutaman päivän päästä. Mooi oli edelleen kohtalaisen elastinen, tosin elättelen toiveita että saisin senkin vietyä fyssarille lähiaikoina. Luumulla on aiemmin buukattuna onneksi aika nyt tulevana torstaina, ja sieltä me taas viimeistään se totuus kuullaan. Elättelin tuossa jo toiveita koirauimalaan menosta ja pikkutreeneistäkin, mutta saa nähdä. Pitkiä lenkkejä me ollaan sitten tän kammottavan crashin jo päästy tekemään, askel tuntuu kevyeltä ja peitsi on harvassa.

Loppuun vielä aina innokkaan Luumukoiran pari treenisettiä.

Onhan tää nyt ihan naurettavan hyvännäköinen koira <333