Luumu rauhoittuu

Vuoden viimeisenä päivänä

Käytiin mamman luona joulupuurolla vielä loppiaisena. Sen sijaan että olisin lapannut puuroa kolmatta lautasellista vain jos kuitenkin tuurilla sattuisin löytämään mantelin, pystyin antaa olla. Tajusin, etten tekisi mantelilla mitään. No, ensinnäkään en pidä manteleista, mut toiseksi: kaikki mun toiveet on jo toteutuneet. Hyvin pysäyttävä, tyhjentävä ja levollistava hetki. Olen kovin tyytyväinen elämään tällaisenaan.

Joulupukki suukon sai 

Luumu oli vähän epäileväisempi. 

Onkos täällä kilttejä possuttimia?

Joulun saldo muilta osin (joo en muuten saanut sitä mantelia) oli pari levollista päivää kotosalla, yks levottomampi Helsingin-reissu (suurta herkkua tän lössin pakkaaminen yllättävän pieneksi osoittautuneeseen Aurikseen), about viis kiloa syötyä suklaata ja saman verran vielä odottamassa syöjäänsä (kiitos vaan Jape, kun dumppasit ne 44 Snickers-patukkaa meille...), kuusenneulanen silmämunassa pystyssä (ei kannata kurotella turhan kärkkäästi niitä kuuseen jemmattuja suklaita, tiedättehän, joka kuuseen kurkottaa...) ja valtava järkytys siitä mitä vaaka näytti heti ensimmäisen jouluaterian jälkeen, koska fiksuin ideahan ikinä on koko suvun voimin ottaa kisa siitä kenellä viisari värähtää eniten plussan puolelle. Yeah right. Niitä kiloja aloin karistella heti uudenvuodenaattona mielikuvaharjoituksin, kun ilmoittauduin kahden muun (yllytys-)hullun kanssa Aurajoen yöjuoksulle (neljäs virallinen kymppini muuten, sehän on jo melkein yhtäkuin marathooni, eikös?). 

Oi kunpa joskus saada voisin suuren puurokauhan

Joulupäivänä meillä oli "serkkulikatkin" kylässä.

Tämmöisillä fiiliksillä täällä ollaan vuotta vaihdettu. Kasi on mun lempinumeroni, joten tästä vuodesta ei voi tulla mitään muuta kuin megalomaanisen ihastuttava. Ainakin se alkoi ihan hurjan motivoivalla tavalla, kun sarjassaan toinen treenihaasteemme (perusasento) houkutteli paljon uutta jengiä mukaan treenailemaan. Kyse on siis possuttimien änäs uutiskirjeestä, josta olen vauhkonnut jo lokakuusta lähtien. Jos on päässyt käymään niin, että kuulet asiasta vasta nyt ekaa kertaa, ei hätää. Täyttämällä tämän lomakkeen pääset mukaan.

Pari yötä Helsingissä mummilassa.
Täälläkin oli pikkukoirat mukana <3
Tosin possuttimet oli väsyneempiä kuin koskaan!

Kyllä on taas siskoplikasta iso ilo!

Mooin kokeen jälkeen ollaan treenattu vähemmän tavoitteellisesti kummankin kanssa. Ne pari kertaa kuitenkin joina ollaan päästy hallille, ovat osoittautuneet tosi tuotteliaiksi. Meillä onkin tänään illemmalla treenpalaveri, jossa on ollut säännöllisen epäsäännöllisesti tapana käydä läpi liikekohtaisesti porukan tilannetta, kehityskohteita ja tavoitteita. Niinpä voisinkin tähän pikaisesti rustailla mikä tilanne Luumun treenien kanssa on meneillään, koska en muista onko sen treenejä puitu täällä blogin puolella varmaan vuoteen.

Luna 

Malminkartanon huudeilla

Eniten Luumulla on ollut nyt kuluneen syksyn aikana framilla mielentila. En ole koskaan itse arvostanut rauhoittumisen kautta treenien aloittamista, vaan musta on ollut hauskaa että Luumu on saanut olla vallaton itsensä - koska se on kuitenkin tehnyt työnsä ja sen fokus on kuitenkin ollut itse hommassa eikä siinä hulluttelussa sinänsä. Pitkä sairasloma teki kuitenkin sen, että se odotus treenejä kohtaan nousi ihan kamalasti, ja kun harvemmin päästiin treenaamaan, odotus (juoksemaan pääsemisestä, leluleikeistä jne.) ja sen mukaan vire nousi ihan uskomattomiin sfääreihin. Kun se lopulta pääsi treenaamaan, se oli niin tulisilla hiilillä, että pienikin impulssi sai sen juoksemaan villisti, hyppimään vasten jne. Eli voitaisiin hyvin sanoa, että fokus ei tosiaankaan ollut aina siinä hommassa. Lisäksi kun se oli näin maaninen, mua ahdisti treenata sen kanssa, koska se kuitenkin rikkoo itsensä. Hyvin inhimillinen ajatus, mutta hassu sinänsä, sillä koskaan, koskaan, Luumu ei ole treeneissä itseään satuttanut.

Kivaa välillä lenkkeillä jossain ihmisten ilmoilla.

Mä ajattelin vielä pitkään, että kyllä se siitä rauhoittuu kun vaan päästään treenaamaan useammin ja sille tulee se rutiini. Kun pääsen purkamaan sitä kunnolla, kun ei tarvi pelätä sen fysiikkaa tai jotain. Mut ei. Joskus tossa alkusyksyllä se varmaan oli kun mä rakensin ruutua ja annoin Luumun hengailla siinä kentällä. Ja se huusi. Piippasi, kuten ehkä tavallisten koirien kohdalla sanottaisiin, mut Luumu huusi. Ja se on staffiksi hiljainen koira, se on koiraksikin hiljainen koira. Eli nyt oli oikeasti tehtävä jotain muutoksia.

Kolmantena Helsinki-päivänä me oltiin isomummilassa Laajasalossa. 

Luumu on jo valmis lähtemään kotiin.

Mun oli tarkoitus joskus aiemmin jo ajaa meillekin (Luumulle erityisesti) trendikkään rauhoittumismaton ajatus sisään. Suoraan sanottuna en vaan jaksanut nähdä sitä vaivaa, erityisesti koska eihän se ole mitään hauskaa treeniä. Mut nyt mun oli pakko. Jo ihan siitä syystä, että jos mä haluaisin treenata Luumun kanssa tokoa jatkossakin, saati ajatella vaikka mahdollista kisaamista, sen on pakko kyetä rauhoittumaan paremmin. Luumu on aina ollut aika hyvä luonnostaan säätelemään omaa virettään (myöhemmällä iällä erityisesti...), tai pikemminkin että sillä on ollut valtavan hyvät valmiudet keskittyä korkeammassakin vireessä. Mut nyt me oltiin uudenlaisen haasteen edessä. Miten muuttaa sitä mielentilaa, joka sillä liittyy koko tokon treenaamiseen?

Uusi vuosi, uudet sukat.
Pitäähän nyt samanlaiset olla :D

Aloitettiin kotoa olkkaritreeninä, kuinkas muuten. Mooi sai tehdä ensin jotain omia juttujaan, minkä jälkeen Luumulla oli tietysti jo ajatus kivasta treenistä. Ja jopa olkkaritreeni on sille kiihdyttävää (toki ei ollenkaan siinä määrin missä hallissa tai kentällä), joten sille olikin aikamoinen sokki joutua makaamaan matolla, kun ajatus oli päästä treenaamaan. Voi luoja kun mä mietinkin niitä ekoja kertoja. Huh. En palkannut matolle, vaan pyrin oikeastaan olemaan itse aika eleetön, ja Luumun mielentilan kehittymisen mukaan muokkasin omaa toimintaani. Jos se tuntui rentoutuvan, saatoin kehua sitä rauhallisesti, mutta jos se tuntui taas odottavan jotain, rentouduin itse enemmän (vaikka sohvalle ihan makaamaan). Ihan lopullisena merkkinä rauhoittumisesta pidin sitä, että Luumu 1) ottaa lonkka-asennon ja 2) laittaa leuan matolle. Toki tästäkin voisi varmasti äkkiä tulla jokin kaava ja temppu, mutta ainakin tähän asti nämä kriteerit ovat toimineet hyvin.

Nopeasti Luumu hoksasikin mitä tässä haetaan, mutta pettynyt se on edelleen kun joutuu pötköttelemään matolla. Uusia haasteita tuli kun vietiin tämä rauhoittumisrutiini halliin. Ekalla kerralla taisi mennä vartin verran ennen kuin edes lonkka-asento löytyi. Mut siitä se on nopeutunut - toki ollaan käyty kermaperseinemme hallilla ihan yksityisajalla, jolloin ei ole ollut ketään muita ulkopuolisia häiriön aiheuttajia. Joulukuun lopussa kun oltiin vuokrattu vähän enemmän halliaikaa treeniporukan kesken (tuttuja koiria ja ihmisiä), Luumun oli taas paljon vaikeampaa rauhoittua oikeasti, ja rauhoittumisen jälkeenkin se kiihtyi liian nopeasti ihan uskomattomistakin asioista (kuten namialustasta).

Uutenavuotena kun Kirppu vihdoin meni nukkumaan,
me katsottiin DVDltä Cars 3 englanniksi. 

... ja sit olikin kivasti pari päivää lunta. 

Arvaatte varmaan et kuvan jäljet jättäneet eläimet eivät kävelleet tästä samaan aikaan.

Mut mikä tästä rauhoittumisesta on kyllä pakko sanoa, vaikka treenin fani en ole koskaan ollutkaan, että kyllä vaan keskittyy koira paremmin sen jälkeen. Rauhoittumisen jälkeen olen siis kutsunut Luumun usein perusasentoon, jonka jälkeen se on saanut tehdä jumppansa namin perässä, ja jos se on kiihtynyt siinä määrin uudestaan, että hyppii vaikka mua vasten, olen laittanut sen uudelleen matolle > homma alusta. Jumpan jälkeen ollaan tehty jotain seuruuta tai jääviä seuruun yhteydessä, ja kyllä vaan on nähty parhaimpia seuraamisia tämän syksyn aikana! Mä jopa luovutin Luumun seuraamisen suhteen jossain vaiheessa, mut variksenmarjat! Kyllä siitä vielä jotain tulee. Ei voi sanoa et hyvä, mut jotain kyllä!

Luumu on tullut rauhoittumisen kautta myös toiseen treenisettiinsä, ja olen yrittänyt pitää kiinni jostain harmaasta kriteeristä sen mielentilan suhteen, et ihan sama mitä treenataan (kiihdyttäviäkin juttuja), se menee heti matolle uudestaan, jos kiehuu yli. Sinänsä tämä matto ei meillä ainakaan siis vielä toimi minään hauskana temppuna, jonne on mukava juosta tauolle, mutta olishan se hienoa saada se joskus toimimaan niin. Miten siistiä olisikin pitää sitä eräänlaisena pitstoppina kummallekin koiralle ja sit vaan itse kentältä kauko-ohjailla niitä vuorotellen matolle ja hommiin. Huippua, tosin tunni/ustan jo nyt, että not gonna happen.

Jepjep, semmoisia mielentilahommeleita Luumulle. Ollaan kuitenkin edelleen tosi alussa tässä, joskin jos päästäisiin useammin treenaamaan, tää rutiinikin ja se semmoinen koirasta itsestään lähtöisin oleva halu rauhoittua varmaan kehittyisi nopeammin. Yhtenä suurena haasteena meille tulee nyt keväällä olemaan ulkokentälle pääseminen, ja joudutaan varmaan palaamaan aika paljon treenissä taaksepäin. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä. Sitä unohdin pyytää joulupukilta - tai mantelilta! Hitsi olisi sittenkin pitänyt syödä sitä puuroa vielä se kolmas lautasellinen.