Pikkasen vähemmän vatipää

Joskus mä leikittelen ajatuksella, että olisi fiksumman rotuisia koiria. Sellaisia rauhallisempia, vähän pidättyväisempiä, harkitsevia... ihmisen mieliä. Erityisesti mieleeni palaa yks insidentti tuolta Aurajoen jäältä tällä viikolla, kun ties kuinka monennetta kertaa palasin näihin rodunvalinnallisiin frustraatioihini.

Taivas oli pilvetön ja mieli keveä. Linnutkin lauloivat, koska ne laulavat jo. Onhan kevät! Auringonsäteet heijastuivat kaikkialla valkoisena hohtavalta maaliskuun hangelta. Maisema oli kuin matkaesitteestä. Tunsin kasvojenikin ruskettuvan. Lumi narskui taipuessaan kenkäni alla. Viimeinen hypähdys pellolta alas ja siinä sitä oltiin. Kaikkialla silmänkantamattomiin aakeeta laakeeta tilaa possuttimien juosta. Päästin Luumun fleksistä irti naps. Se paineli johonkin taakseni. Olin juuri irrottamassa Mooia fleksistään, painanut jo sen lukon päälle, jotta haka on helpompi napsauttaa auki löysästä narusta. Käsi jo tapaili metallia, kun syrjäsilmällä näin että Luumu alkoi juosta. No ei se tässä nyt varmasti päin juokse, ei se nyt niiiiin tyhmä ole. 

Rumputirumputirumputimuks. V O I   P E R K E L E   M I T Ä   K Ä V I ??!! kaikui niin Vanhalinnan kuin Ilmaristenkin tienoilla. Eikö se ollut just niin tyhmä, just niin vatipää, että kun me siinä kykitään Mooin kanssa hihnoinemme, niin se juoksee ihan kieli maata viistäen siitä välistä. Siis ei meitä päin, vaan just siitä missä se Mooin fleksinnaru oli meidän välissä. Mun alkukantaiset reaktiot eivät selvästikään ole mukautuneet fleksien kanssa toimimiseen, sillä eka mitä mulle tuli mieleen siinä sekunnin murto-osassa tehdä, oli napata kädellä siitä narusta kiinni. Luit ihan oikein. Siis kädellä nappasin siitä. Mulla paloi hanskoihin keskisormen ja nimettömän nivelien kohdalle sormikkaisiin komeat reiät ja tietty nahka sieltä alta. Mut toi perkele oli silti lähinnä noitten koirien takia huudettu. Mitään näkyvää vammaa ei kummallekaan tullut, mut ei varmaan tuntunut kivalta. No ei varmaan tuntunut kivalta niin juosta satasella sitä ohutta narua päin (kaula, niska, mikä siinä nyt sitä hittiä eniten sit ottikaan) ja ei varmaan tuntunut Mooista kivalta kaulapanta päässä olla siinä toisena osapuolena. Aijjumalauta kun vaan olisi ihan pikkasen vähemmän vatipäisiä koiria. Semmoisia kun rennon kiinnostuneina seuraa tapahtumia järkevän etäisyyden päästä. Aijjumalauta kun vaan olisikin.

En sit kuitenkaan alkanut ilmoitella keltaiseen tai muunkaan värisiin pörsseihin näitä, ja sain itse asiassa heti seuraavana päivänä ihan parhaimman laatuista terapiaa. Enpä olisi uskonut sanovani näin, kun kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen hiihtoreissu yhdessä Mooin kanssa (ymmärrätte varmaan miksi nimenomaan Mooin). Odotukset oli, että mä otan sen siihen hetkeksi hillumaan ja kiikutan sen sitten kotiin. Mut vielä mitä! Mooi kävi muutaman kerran ihmettelemässä suksia ja sauvoja, ja sit se kulki siinä mukana kuin olisi aina käynyt hiihtelemässä. Juoksenteli rennon iloisesti jäniksenpaskabingoa pelaten ja tuli aina luokse. Aina. Joka kerta. Mä en kokenut minkäänlaista tarvetta ottaa sitä kiinni, kun tuli muita hiihtäjiä vastaan. En edes kun ohitettiin Vanhalinnan napakelkalla ja pulkkamäessä riemusta kiljuvia ja joka suuntaan sinkoilevia naskaleita. Siis vitsi mitä sielunlepoa. Just sellaista kun mä ajattelisin että jos koiran omistamisesta tehtäisiin mainosvideo, ni tää olis sopinut siihen. Tosin mun tilalle olis vaihdettu joku, joka osaisi oikeesti hiihtää.

Ja hei arvatkaa vielä mitä. Pikkuhiljaa muutamien positiivisten kokemusten myötä mä en tämän päivän hiihtoreissulla ottanut Mooia kiinni edes silloin, kun huomasin toisen koiran tulevan meitä vastaan. Mooi näki sen jo kaukaa, ja kun huomasin ettei se herättänyt siinä juurikaan muita jäänkäyttäjiä ihmeellisempiä fiiliksiä, mä päätin luottaa. Totta kai mä testailin ja kutsuilin sitä lähemmäs, mut se kuunteli. Joka kerta. Tiättekö ihan voittajafiilis. Iivo, mäkin tiedän nyt miltä se tuntuu.

No, on se Luumukin yleensä vähän vähemmän vatipää ja Mooistakin löytyy niitä puolia, jolloin se ei ole ihan siitä mainoksesta. En harkitse rodunvaihtoa (ihan niinku olisin ottamassa uutta koiraa tässä öö, lähivuosina, sallikaa mun nauraa). Ja olen oikeesti ihan tosi tyytyväinen näihin. Onnellinen siitä että mulla on nää, koska yhtäkkiä niitä ei ehkä olekaan. Otin tosi raskaasti yhden meidän treenitutun koiran yhtäkkisen kuoleman tässä hiljattain. Ei sillä oikeesti oo mitään väliä räyhääkö ne välillä ohituksissa. Vetääkö ne hiukan hihnassa ja onko ne hihnat taas solmussa. Tai onko ne välillä vähän enemmän vatipäitä. Kun ne kuitenkin on. Kun me kuitenkin kaikki ollaan tässä. Vähän perspektiiviä taas.

Nää on kans joulukuun puolessa välissä otettuja kuvia.