Ikuisuusprojekteja - Luumun seuraaminen

Niin paljon voivat yhdet loistavat treenit muuttaa omaakin mielentilaa, et huh. Taas muistaa miksi tätä lajia harrastaa. Tätä koiraurheilumaailman helmeä, lajien herttuatarta, kuningastokoa. Ei kuulkaa haittaa vaikka Härkätiellä pystyy vielä paikoin luistelemaan, ei haittaa vaikka pakkaslukemat vajoavat öisin vielä kympin alapuolelle. Ei haittaa että viime tekstin jälkeen unohdin oikeesti koputtaa sitä puuta ja oksennettiin Kirpun kanssa vuorotellen sunnuntai-ilta. Ei haittaa, kun eilen oli niin tappohyvät treenit.

Mut ennen kuin alan ruotia niitä (tein ihan oikeesti sellasen selostavan dokumentin niistä heh), jatketaan kuun alussa aloittamaani rakkaan lajimme perusluonteeseen liittyvää postisarjaa. Kyse on siis ikuisuusprojekteista, sellaisista liikkeistä, jotka eivät koskaan tule valmiiksi. Kaikki lajia harrastavat pystyvät varmasti nimeämään montakin tällaista liikettä, jotka ovat syystä tai toisesta itselle ja/tai omalle koiralle hankalia. Kun yhtä päätä kiillottaa, toinen pää ruostuu samaa vauhtia. Aika on itse kullakin kortilla, treeni ei etene tai sopivaa ongelmanratkaisumallia ei vaan löydy. Luumulla näitä liikkeitä on useampia, ja maaliskuun alussa esittelinkin jo ikuisuusprojektimme numero yksi: luoksetulon! Mooillekin on lyhyen tokotaipaleensa varrella kerinnyt ikuisuusprojektiksi muodostua perusasento, ja sitä ollaankin useaan otteeseen puitu täällä blogin puolella. Valoa tunnelin päässä: yes sir! Täysin kirkas ja pilvetön tulevaisuus perusasennon kanssa: don't think so.

Moinäkin siellä ekoja kertoja hallilla mukana.

Tekstiä kuvittamaan sopivat täydellisesti helmikuun alussa 2016 (!) napatut kuvat,
koska memory lanella nyt näköjään kuljetaan muutenkin.
Kuvat ovat Anne Saaren käsialaa.

Keskustellaanpa kuitenkin tänään Luumun seuraamisesta. Vaikka se on mielestäni ehdottomasti kuningaslajin päälliköin liike, en ole ollut Luumun kanssa kriteereissäni tarkkana. Ja se näkyy! Toki kun kyseessä on ensimmäinen harrastuskoira, ei sitä edes tajua mihin kaikkeen seuruuta harjoitellessa pitäisi osata kiinnittää huomiota. Joskus mä sitten inhosin koko typerän liikkeen treenaamista! Kunhan se nyt tuossa vieressä kulkee, eikö se riitä. Riittihän se vielä EVL:äänkin asti, mutta ei me siitä mitään hyviä pisteitä saatu. Hah! Ja koska olen Mooin kanssa osannut alusta alkaen kiinnittää oikeampiin asioihin huomiota (ja huomannut miten siistiä seuraaminen voikaan olla), vähän jopa luovutin Luumun seuruun kanssa. Mitä sitä nyt nillittämään jostain senttimetreistä (edessä, vinossa, paikka seilaa), kun ei me ehkä kuitenkaan koskaan enää mentäisi kisoihin itseämme sen seuruun kanssa nolaamaan.

Pikkasen naurattaa ja samalla hirvittää,
et silloinkin ollaan tehty niin paljon tän seuraamisen eteen töitä. 

Ai jumaleissön miten paljon kilsoja tulikaan käveltyä ton hiton seinän vieressä.

Niinpä niin. Kävipä niin, että oli pitkä talvi jos toinenkin ja pitkä kuntoutus-/olkkaritokojakso. Pienet seuruujutut olivat usein tunnarin lisäksi ainut juttu mitä Luumun kanssa voi treenata. Ja tietysti kun se nautti edes sen vähän tekemisestä, sehän alkoi arvostaa seuruutreenejämme ihan uudella tavalla. Ja aloinhan se minäkin. Vitsi kun olikin kivaa hinkuttaa niitä senttejä olkkarin maton ja pöydän reunoja pitkin. Harjoitella peruutuksen alkeita, kulmia. Luumusta tuli olkkariseuruussa tosi taitava, ja opin itse entistä paremmin säätelemään sen virheasentoja palkansuuntia muuttamalla. Palkatako vasemman posken puolelle vai takakautta oikeasta kädestä. Vai toimisiko jopa etäpalkka parhaiten, ja missä sen etäpalkan kannattaa olla suhteessa siihen mitä yksityiskohtaa valtavassa kokonaisuudessa nimeltä seuruu treenataan.

... ja tässä ollaan jo hyvällä mallilla,
kun etäisyyttä seinään on sentään enemmän kuin pari senttiä.

Kun me siirryttiin ihan oikeisiin treeneihin ja erityisesti viime syksynä kun treenaaminen aloitettiin aina rauhoittumisen kautta, meidän olkkaripiiperrys oli helppo tapa tunkea jalka oven väliin kohti "oikeaa treenaamista" ilman että vire nousee liiaksi. Lisäksi vaikka tehtävä sinänsä oli Luumulle helppo, teknisen onnistumisen kriteerit olivat niin korkealla, että se joutui keskittymään. Kytkemään aivot päälle heti alkuunsa. Niinpä me hallille tultuamme Luumun kanssa rauhoituttiin, tehtiin alkuverkka ja sitten me tehtiin usein aina seuraamista lattialle jätetyn etäpalkan kanssa. Ja koska Luumulla on tapana edistää ja poikittaa, jätin namialustan aina sinne meidän sisäpuolelle siten, että me tehtiin pikkujuttuja neliössä/ympyrässä sen ympärillä.

Toki palkkaan Luumua usein kädestä vasemman posken puolelle ja välillä herättelen vips-palkalla, eli että se saa takaani kiertää oikeaan käteen palkkaa hakemaan, mutta parhaiten asentoa on suoristanut toi namialusta. Luopumisen kautta homma toimii, ja olin itsekin tosi yllättynyt miten kivalta tämä meidän treeninaloitusseuruutreeni (!) oikein näyttikään! Linkitinkin tammikuussa tähän Luumun treenipostiin videon tästä ns. olkkariseuruusta. Erityisesti noihin peruutuksen käännöksiin namialusta on siellä sisäkulmassa toiminut tosi kivasti, ja olen pyrkinyt vapauttamaan aina siinä kohdassa, että se palkan suunta tukisi sitä itse ongelmaa. Eli peruuttaessa saa ottaa namin juoksemalla alustalle eteenpäin ja taas eteenpäin seuruuttaessa olen pyrkinyt vapauttamaan alustalle taakse (tasapainottamaan edistämistä). Toki siis vapautuskohdassa paikan ja suoruuden kriteerien pitää täyttyä.

Kun ei ole seinää, Luumu poikittaa.
Mut muistaakseni tässäkin jos vaan odotettiin, se korjasi asennon itse,
mistä sitten vasta pyrittiin palkkaamaan. 

... eli niinku näin.

Niinpä uskallettiin eräänä kauniina hallitreenipäivänä kokeilla tehdä vähän pidempää seuruuta Luumulle, ja taas se näyttää videolta kivammalta kuin miltä se itse asiassa tuntui. Paljonhan siinä on vielä tekemistä, mutta oikealla tiellä ollaan. Ja Luumuksi se on oikeesti tosi kivannäköistä. Jos vaikka vertaa meidän koeseuruuseen tällä videolla heinäkuussa 2015 (seuruu alkaa kohdassa 6:20). Tokihan tässä on kisatilanne vs. perushallikeikka, mut anyways. Kyllä joskus saa olla ihan vaan tyytyväinenkin.

Ongelmana tuossa videolla on tietty hallin rajalliset mitat ja sen myötä kaavion rajallisuus. En itsekään osannut kulkea sopivaa vauhtia, minkä takia Luumu peitsasikin muutamassa kohdassa. Se tekee heti ohjaajalle semmoista off-fiilistä, mutta onneksi videolta huomaa aina että mistä se joku hämärä tunne oikeesti johtuu. Luumu olisi saanut olla tarkempi, eikä nuo peruutukset toimineet tähän ketjutettuina vielä. Mutta mielentila sillä oli tässä tosi loistava, kun näissä pidemmissä pätkissä se on aina sen palkanodotuksen vuoksi monesti keulinut. 

Mut aishaathana se oli pitkä tie, eikä loppua näy vieläkään. 

Summasummarum. Tässä on hyvä pohja, jota voi viilata loputtomiin. Seuruun tilanne ei kuitenkaan estä meitä missään nimessä ilmoittautumasta kokeisiin, niin perfektionisti tämän liikkeen kanssa en missään nimessä ole *pyyhkii hikeä otsalta*. Ainakaan Luumun kanssa. Mooin kanssa tilanne on taas ihan toinen, ja katsotaan mitä viilattavaa neitosen seuruussa on sitten vaikka kolmen vuoden päästä. Hah.

Mut laitanpa tähän vielä videota myös tammikuun lopussa kuvatusta ohjatusta noudosta. Et muistetaan sentään treenata näitä ns. valmiitakin liikkeitä. Tai edes niinku tehdä silloin tällöin, jotta huomaa onko niissä jotain treenaamista vai ei.

Mut tärkeintä et on hauskaa, eikös. Mitä sitä nyt joidenkin senttien takia parkumaan. 

Ja hei kuvitelkaa et tää Kehun Halo-lelu on vielä hengissä!
Unohdin sen kerran hallillekin, mut niin se vaan löysi tiensä takaisin meidän luokse.
Luumun ihan lempparilelu!