Onnellinen ympyränjuoksija

Tuntuu etten ehtinyt saada hiihtopusakkaa pesusta ennen kuin helteet alkoivat. Niin nopeasti tämä kesä tuli. Meissä suomalaisissa olen havainnut kuitenkin yhden aikasta mukavan piirteen. Tiedämme kesämme arvaamattomuuden ja rajallisuuden, ja edes tässä asiassa osaamme elää hetkessä - nauttia hellekelistä täysin, paidattomin rinnoin, avojaloin, jäätelösuin ja trampoliinipihoin. Koska kuka tietää vaikka tämä loppuisi jo ensi viikolla, minkä jälkeen se onkin loputonta plus viittätoista ja harmaata tihkua lumentuloon asti ensi vuoden tammikuussa. Ja sekin on suomalainen piirre: pessimismi, inhorealismi, ihan vaan itseään todellisuudelta suojeleminen. Eikä siinä ole mitään vikaa. Sellaisia me ollaan täällä napapiirin kupeessa.

Meinasi lipsahtaa koirien kanssa harrastaminen enemmän sinne haaveilun puolelle tuossa, mutta onneksi sain kiskottua itseni alkuviikolla parinakin aamuna Loukinaisten kentälle. Vähän pidempinä hoitopäivinä kerkiän tehdä muutakin kuin töitä kieli collareiden vyötärökuminauhan alla, ja possuttimet kiittää. 

Olen muutenkin huomannut, että kannattaa ihan rauhassa antaa myös itselle aikaa sopeutua tähän uudenlaiseen arkirytmiin. Kun reilun parin vuoden ajan totuin aloittamaan ajattelun ja työnteon vasta päiväuniaikaan iltapäivällä, on ihan mahdotonta rykiä itseltään mitään asiallista aivotoimintaa ennen puoltapäivää. Kun oikein luvan kanssa sallin itselleni ne aamutreenit koirien kanssa ja siihen päälle vielä leppoisan kahvihetken somen parissa terassilla, olen sen jälkeen paljon tehokkaampi työntekijä. Ainakin siihen minäversiooni verrattuna, joka väkisin istuu tietokoneella heti aamutuimasta, kun a) kahvin nostovoima ei ole vielä tehonnut b) harhaileva mieleni ramppaa vähän väliä somessa ja keksii kaikkea muutakin toooodella tärkeää hoidettavaa, koska ei vaan kykene siihen aikaan keskittymään mihinkään.

Parhaan työmoodin löytymiseen liittyvät valmistelut ja rutiinit kuuluvat myös olennaisilta osin Luumukoiran tokoharrastukseen. Meidän storyjä Instagramissa seuraavat tietävätkin jo, että kärsin jonkunlaisista käynnistymisvaikeuksista myös nyt Luumun ulkotreenikauden suhteen. Asia on framilla siksi, koska eilen oli se Auran Nuuskujen helatorstain tokokoe, johon joskus alkuvuodesta ajattelin Luumun voivan ehkä osallistua. Siis että jos se pysyy fyysisesti hyvässä kunnossa ja pystyn treenaamaan sen kanssa. No ei oltu kokeessa, enkä ollut edes katsomossa hakemassa kaipaamaani motivaatiota, koska podin itseaiheutettua kotona. 

Mut miks me tosiaan ei alunperinkään oltu ilmoittauduttu sinne, on koska en vaan ole saanut itseäni revittyä treenaamaan Luumun kanssa tarpeeksi. Nyt kun se on ollut hyvässä kunnossa, se tarvitsisi koekuntoon päästäkseen treeniä monena päivänä viikossa, lyhyitä pätkiä, viikottaisia kisapätkiä. Se rauhoittumisen kautta treenaamisen aloittaminen alkoi jo hallikaudella vähän toimia, mut sekään ei kantanut lähellekään edes puolikasta kisasuoritusta. Tehtiin Luumun kanssa maaliskuun lopulla viimeisillä hallikerroillamme neljän liikkeen putki. Onneksi se tuli videoitua, sillä vaikka en siihen pystynytkään lähes kahteen kuukauteen palaamaan, nyt kun latasin sen YouTubeen, se onkin ihan kohtalaisen ookoota katsottavaa. Ei ainakaan mitään sellaista, minkä takia sitä ei voisi kisoihin ilmoittaa.

Mut siitä itse tilanteesta mä en edes muistanut et mitä liikkeitä me oltiin tehty, mut sen mä muistin että se tuntui ihan kamalalta. Kun se ei ollut se rauhallinen, keskittynyt ja aktiivinen Luumu, johon jo useamman kuukauden ajan olin kerinnyt hieman tottua. Vaan se oli - liikuttavaa kyllä - se sama sirkusmies-Luumu vuosien takaa, jolla moottoripyörä keulii ja muurahaiset kutittaa housunpuntissa. Jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt keskeyttää treeni heti kun huomasin kierrosten nousseen (eli heti jo alkuunsa). Mut sentään tuo videolla ajoittain kuuluva kiljuminen ei lähde Luumusta, tänkkgaad.

Vaikka tämä puolentoista kuukauden takainen kisatreeni pudotti mut maan pinnalle aika lujaa, olin myös treeninjälkeiskahvien aikana oikeesti ihan liikuttumiseen asti onnellinen tästä. Luumu on kaikkien näiden koettelemustensa ja hetkittäisten edistysaskeleidensa takana edelleen se sama vallaton elävä legenda, enkä mä toisaalta vaihtaisi siitä mitään pois. Toisaalta. Toisaalta ja toisaalta.

Nyt ulkokentälle siirryttyämme Luumu on jatkanut tätä teiniaikoihinsa taantumista. Se karkaa autosta suoraan kentälle, ellen pidä sitä käskyn alla tai narussa. Saatan jättää sen johonkin "käymään siihen" ja se karkaa. Onneksi siis tosiaan tsekkaamaan jotain mielenkiintoista kentällä olevaa asiaa, kuten tötsää jne., ei sentään mihinkään omille teilleen. Jos olen jättänyt sille tehosteeksi luopumisnamit siihen käymiseen, se syö ne ilman lupaa. Se on huvittavalla tavalla koskematon. Vaikka sillä on ikää vasta kuusi vuotta, se alkaa hiljalleen pappautua. Se tekee mitä huvittaa, koska sitä huvittaa. Mikään sanktio ei muuta sitä tosiasiaa, että shit vaan happened already. Nami tuli jo syötyä, tötsä tsekattua, ympyrä juostua.

Mut fakta nyt vaan on se, että jos mä haluan sen kanssa joskus kisaamaan (ja kun se vielä itsekin nauttii siitä niimmaanperkuleesti), mun on alettava treenata sen kanssa ihan huolella. Haasteita on, kuten saman hallimielentilan siirtäminen nyt ulkokentälle. Samat rauhoittumisrutiinit käyttöön, sama mustavalkoisuus ja sama zeniläisyys itseeni. Luumu ei tarvitse toistoja sinänsä, vaan se tarvitsee pikkutreenin (vaikka 15 min) useammin kuin kerran viikossa. Se tarvitsee kisarutiineja, liikkeidenvälejä, ketjuttamista, kisapalkan uudelleenjäsentelyä, rauhoittumista, rauhoittumista ja rauhoittumista. Ja sit tietenkin sen pitää viel hoksata se hiton eteenlähetys. Sekin vielä. Mut se onkin sit tarina sinänsä.

Kyllä tää tästä. Kyllä se aina siitä.

Kiitos Anne kuvista!

Loppuun vielä muutama pätkä viime kuukausilta.