Liebster Award

Blogeissa on jonkun aikaa kiertänyt Liebster Award -palkinto/haaste, ja mekin saimme sen Sulon ja Stellan elämää -blogilta sekä Eläinfarmilta. Kiitos ja kumarrus! "Liebster Awardsin idea on uusien ja tuoreiden blogien löytäminen ja se, että pienimmätkin blogit saavat näkyvyyttä. Liebster Award annetaan bloggaajalta bloggaajalle." 

Säännöt: 

1. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja laita linkki hänen blogiinsa.
2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen.
3. Nimeä ja linkkaa 11 Liebster Awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200 seuraajaa.
4. Keksi 11 uutta kysymystä nimitetyille. 

Instajuttuja

Teki mieli vastailla kysymyksiin, joten tässäpä näitä. En kuitenkaan anna haastetta enää kenellekään eteenpäin, sillä moni on jo kysymyksiin ehtinyt vastailla. Oikeasta sivupalkista kannattaa kuitenkin tsekkailla mitä blogeja meidän tulee aktiivisesti seurailtua. Tässä ensin Sulon ja Stellan Q&A.

1. Millainen oli ensikosketuksesi koiriin ja koirien kanssa harrastamiseen?

Ihka ensimmäinen kosketukseni on varmasti ollut isovanhempien kultaiseennoutajaan Tepaan, ja yksi varhaisimmista lapsuusmuistoistani onkin, kun pääsin mukaan hakemaan pentua "kotiin". Vauvakirjassani lukee, että osasin aina olla nätisti Tepan kanssa, enkä koskaan vetänyt sitä turkista. Ala-asteikäisenä kaverini äiti kasvatti cairnterrierejä ja tiibetinspanieleja, joten niitä tuli lenkkeilytettyä usein ja löytyypä äitini valokuvakansiosta jotain kuvia myös 90-luvulla järjestetystä match show'sta, jossa olin handlannut jotakuta kaverini äidin kasvateista. Ala-asteella luin kaikki Vahdon kirjaston koirakirjat ja haaveilin omasta rottweilerista. Onneksi meille ei koskaan sellaista tullut.

2. Mikä on mielestäsi koiraharrastamisessa parasta ja mistä et luopuisi mistään hinnasta?

Parasta on fiilis. Kun tekee määrätietoisesti töitä jonkun pienen tai suuren asian eteen, ja kun se lopulta onnistuu - siinä vasta on jotain. Paras fiilis tulee toimivasta yhteistyöstä oman koiran kanssa, eli kun on yhdessä hauskaa. Kun yhteistyö kantaa kisoissa menestyksekkäiden tulosten merkeissä, tulee tunne, että on jotain tehnyt oikein. Juuri tästä en luopuisi mistään hinnasta, ja toivon että pystyn rakentamaan samankaltaisen hedelmällisen suhteen myös tulevaisuuden koiriini, olkoon ne miten erilaisia ominaisuuksiltaan tahansa.

3. Jos koiria ei olisi olemassa, mihin käyttäisit vapaa-aikasi, joka nyt kuluu koirien kanssa?

Enpä usko, että koiraharrastuksen tilalle ottaisin muutakaan harrastusta. Saattaisin käydä jossain salilla ryhmäliikuntatunneilla, ja varmasti koti ja puutarha olisivat siivommassa kunnossa. Panostaisin varmaan enemmän myös sisustamiseen ja käsitöihin. Saattaisin myös kokkailla enemmän oikein reseptien mukaan. Askartelisin digikuvat ihan oikeiksi valokuva-albumeiksi, ja järjestäisin varmaan enemmän juhlia ja illanistujaisia. Eli käytännössä tekisin kaikkea sellaista, mitä tein sillon aikana ennen Luumua. 

Vähän myöhässä tämä. Nyt ollaan menossa jo kuudettatuhatta :D

4. Mikä on ollut tähänastisista hetkistä haasteellisin koirasi kanssa ja miten selvisit siitä?

Ollaan päästy aika vähällä. Isossa mittakaavassa haasteellisinta on varmasti ollut yhteisen sävelen löytäminen harrastamisessa. Meillä meni pitkälle toista vuotta ennen kuin oikeasti sain Luumun kiinnostumaan mun kanssa tekemisestä. Etenkin nyt jälkikäteen ajateltuna se oli kyllä todella häiriöherkkä, ja puolet kaikista kursseista meni aina houkutteluun ja maanitteluun. Kaikki muu oli kiinnostavampaa. Tosin onneksi en silloin ymmärtänyt kaikkea sitä valtavaa työtä, jonka sen kanssa tein. Oli vaan pakko saada se työ tehtyä, ja nyt voimme ilolla ja ylpeydellä kantaa työn hedelmät. Jokin yksittäinen tapaus jos pitäisi mainita, valitsen polvivamman, joka kiusasi Luumua pahimmassa teini-iässä. Silloin ja pitkään vielä kuntouttaessa tuntui, että maailma kaatuu, mutta aika todella parantaa.

5. Jos pystyisit antamaan itsellesi ohjeen tai vinkin menneisyyteen ennen ensimmäisen koiran hankintaa, mikä se olisi ja miksi antaisit juuri sen vinkin?

Sanoisin, että älä stressaa. Kaikki tulee menemään oikein hyvin. Luumu ei kuole lämpöhalvaukseen Lontoon metroon. Se ei kuole nälkään, vaikka se on vähän huono syömään. Se ei kuole jokaikiseen pikkuhaaveriin tai näppylään, mitä ensimmäinen kesä tuo tullessaan.

6. Mikä sai sinut kirjoittamaan blogia koirien kanssa harrastamisesta?

Alun perin halusin kirjoittaa itselle muistiin päiväkirjaa Luumun kasvamisesta. Kirjoittamisesta on kuitenkin tullut myöhemmin tärkeä henkireikä ja hyvä treenien sekä koulutusten purkupaikka. En osaisi ajatella elämää Luumun kanssa ilman blogia. Ollaan blogin kautta tutustuttu myös uusiin ihmisiin, ja on hienoa, jos joku saa täältä treenaamiseen uusia näkökulmia. 

7. Mikä on blogin kirjoittamisessa mielestäsi parasta?

Taisin juuri vastata tähänkin. Sanon että dokumentaarisuus ja yhteisöllisyys.

8. Mikä hieno hetki koiriesi kanssa harrastamisen parissa tulee juuri nyt ensimmäisenä mieleesi?

Juuri nyt mietin heti kahta asiaa. No ekana isosti ajatellen meidän viime koetta, jossa kaikki meni just eikä melkeen. Tokana pienesti ajatellen meidän eilisen illan pikkutreeniä, kun otin Luumun vielä staffien alkeiskurssin jälkeen tekemään vähän jotain ennen autoon menoa. Tehtiin varmaan parin kuukauden tauon jälkeen merkin ja noudon erottelua, eli häijysti heitetään kapula lähelle merkkiä, ja kuuntelutreeninä käsketään koira vuorotellen merkille tai noutamaan. Tauko myös tässä on näemmä tehnyt hirmu hyvää, sillä Luumu erehtyi vain kerran, eikä mennyt ollenkaan rautalangasta vääntämiseksi, kuten vielä kesäkuussa. Jes!

9. On vuosi 2020, mitä toivot ehtineesi tähän vuoteen mennessä koiriesi kanssa?

Se on oikeasti aika pian! Viiden vuoden päästä Luumu on 8,5-vuotias, ja toivon, että pystyn edelleen harrastamaan sen kanssa aktiivisesti. Toivon myös, että meillä on siihen mennessä myös toinen koira, jonka kanssa jatketaan Luumun jättämillä kultareunuksisilla tassunjäljillä. Noin niinkuin kilpailumielessä toivon, että terveys kestää, ja päästään tosissamme keskittymään Luumun kanssa kisaamiseen SM-tasolla. Jos joskus suurin tavoitteeni oli saada Luumu tokovalioksi, tällä hetkellä haaveilen jo SM-finaalista. Tosin vaikka koirasta siihen olisikin, voi olla että oma pedanttisuus teknisessä tarkkuudessa ei välttämättä riitä. Katsotaan nyt. Toisen koiran kanssa toivon välttyväni kaikilta "toisen koiran virheiltä". Eli että pystyisin sen kanssa aloittamaan kaiken puhtaalta pöydältä ja muokkaamaan omaa tekemistäni sen ominaisuuksien (ei Luumun!) mukaan.

10. Mikä on lempimottosi koiraharrastuksen parissa?

Varmaan joku asenteeseen liittyvä. Intohimo, asenne, se tunne.

11. Laita loppuun kuva, josta välittyy jokin tunne koiraharrastamisessa!

Palkkaleikit Luumun ekan tokokokeen jälkeen 3.11.2013

Ja vielä Eläinfarmin kysymykset:

1. Kolme parasta asiaa koirassasi?

Hyvähermoisuus, kovapäisyys ja mammanpoikamaisuus. Mietin tätä erityisesti harrastamisen kannalta, ja Luumu on juuri näiden ominaisuuksiensa takia ihan paras tokokumppani! Tykkään myös miten helppo sitä on motivoida hommiin, ja miten tärkeää hommien tekeminen sille on. Olisko siis myös motivoitavuus ja motivoituneisuus.

2. Hassuin temppu, jonka koirasi osaa?

Luumu ei osaa mitään hassuja temppuja, koska no.. se on tokokoira! xP Se ei osannut antaa edes tassua varmaan ensimmäiseen vuoteen, mutta koska pappa ei ikinä muistanut, että se ei osaa antaa tassua, opetin tämän erittäin hyödyllisen taidon sille. Ja kun Luumu vihdoin osasi antaa tassua, pappa ei sitten ikinä muistanut, että se osaa antaa tassua! Yritin myös kerran yhden etelänlomamatkan eläintarhashow'n innoittamana opettaa sen korjaamaan omat lelut koriin, mutta pitkäjänteisyyteni ei antanut tähän myöden. Luumulta on myös toivottu oluen haku -tempun osaamista, mutta tuskinpa jaksan siihenkään paneutua. Jos mietin tokoa temppuina, varmasti ulkopuolisen silmään hienoin temppu on, kun Luumu osaa "puutikkukasasta" tuoda juuri sen, joka on ollut mun kädessä.

3. Hauskin kommentti, jonka olet kuullut koirastasi?

Tokoon liittyen tulee taas pari mieleen. Seuruutreenissä sanottiin koulutuksessa kerran nätisti, että ei ole mikään virtuoosimaisen ketterä. Musta se oli aika osuvasti sanottu. Treenikaveri taas on joskus noudon alkeita opetellessamme tokaissut, että nyt sillä on just sellainen staffimainen ilme, jossa sillä kasvaa pari senttiä luuta otsaan (sanoinko jo, että tykkään kun nää on ihanan kovapäisiä!).

4. Miten päädyit juuri kyseiseen rotuun?

Yliopistoaikana kaveri oli kiinnostunut bullterriereistä, ja keräsi kaikenlaista bullikrääsää. Katseltiin Koiramme-lehden jotain vuosikatsausta, jossa oli monta sivua kuvia kaikenlaisista roduista, ja huomasin staffin siellä. Se oli vähän niin kuin bulli, mutta naamasta kauniimpi. Olen sillä tavalla esteetikko kuitenkin, että minusta koiran pitää myös ulkonäöllisesti miellyttää silmää - tosin jokaisen silmää miellyttävät tietysti eri asiat. Siinä hetkessä ei ollut aikomusta hankkia (vielä) koiraa, mutta ajatus staffista jäi kytemään - erityisesti yhden Leedsin matkan jälkeen, kun näitä tuli nähtyä useampia in real life. Kun ihan tosissani aloin suunnitella koirajuttuja, yllätyin kun luin joka puolelta miten hellusia staffit ovat luonteeltaan. Mamma sanoi joskus, että ethän sä voi tuollaista tappajakoiraa ottaa. Ollaan myöhemmin naurettu tätä moneen otteeseen. Todellinen suudelmiin tukehduttaja. Kun rotuvalinta oli tehty, pyysin lupaa tutustua aina kaikkiin vastaan tulleisiin staffeihin ja haastattelin omistajia. Kaikki staffit olivat aina ihan innoissaan vieraan ihmisen huomiosta, mikä oli minusta hauskaa. Luumu oli jo varattu, kun tutustuin Hannaan ja Brutukseen, ja Brutus olikin ensimmäinen oikea kontaktini staffien unohtumattomaan maailmaan. 

5. Tuleeko seuraava koirasi olemaan samanrotuinen?

Joo. Pari vuotta sitten kävin läpi jonkinlaista koiranomistajan identiteettikriisiä, sillä harkitsin seuraavaksi roduksi jotain isompaa, jolla voisi harrastaa myös vepeä. PK-lajit taas eivät juuri ole kiinnostaneet (kermape*seisyys ei kuulemma sovi maastolajien kanssa yhteen), ja pohdintojen jälkeen miksikä sitä staffinainen karvoistaan pääsisi. Staffi sen olla pitää.

6. Mielestäsi paras koiralaji?

Kuningas Toko

7. Onko jotain koiralajia, jota et ole vielä päässyt treenaamaan, mutta joka kiinnostaisi sinua?

Agilityssä kiinnostaa vauhdin hurma ja sen tuoma adrenaliini. Seuraavan koiran kanssa haluan kokeilla jotain alkeita ja harjoitella itse ohjaamaan, mutta kilpaileminen lajissa ei kiinnosta (ainakaan vielä!), ja lajin fyysinen rasitus ym. ym. epäilyttää tooooodella paljon. (Plus jos mulla olis joku malikka tai vastaava, haluaisin kokeilla mondioringiä tai ipoa.)

8. Onko jotain koiralajia, jossa et osaa nähdä sinun treenaavan?

Ollaan me pikku-Luumun kanssa kokeiltu koiratanssiakin jossain päivän kestäneessä koulutuspäivässä, mutta se ei kyllä sitten yhtään ole mun laji! Taitoahan se vaatii ihan helkkaristi, mutta se näytelmäpuoli siinä tuntuu omasta mielestä aika hassulta. Tokossa on helppoa, kun kaikki on sentilleen etukäteen määritelty.

9. Mikä asia on ollut helpoin opettaa koirallesi?

Aapua. Luumulle on ollut kaikki pienet tekniset jutut aika helppoja, ja se on nopea bongaamaan sanoja. Jos mietin tokoa, niin ehdottomasti vaikeinta on ollut kauko-ohjauksen opettaminen. Olisi alusta alkaen pitänyt tehdä heti myös seisomiseen liittyviä vaihtoja ja olla mustavalkoisempi kriteerien kanssa. Siinä ollaan taaperrettu pitkä tie, ja paljon on vielä maileja edessä.

10. ... entä vaikein?

Hupsan, mä vastasin tähänkin jo.

11. Minkälainen olisi unelmakoirasi?

Kyllä Luumu on mun unelmakoirani. Se on sekä ulkonäöltään että erityisesti luonteeltaan juuri sellainen, kuin haluan koiran olevankin. Kompakti koko, lyhyt ja helppohoitoinen turkki, sporttinen ulkomuoto plus miljoona luonteen ominaisuutta, joita en vaihtaisi mihinkään. Jos saisin hienosäätää Luumua vähän, ottaisin sille terveemmät lonkat ja lisää itsevarmuutta ohitustilanteisiin oman kotimme lähettyvillä.

Hyvinvoiva koira

tai toisin sanoen Kuningas Hedelmä, hänen napansa ja sen ympärillä pyörivä maailma. Tiina heitti ilmoille haasteen aktiivisen harrastuskoiran hyvinvoinnin pohtimiseksi, ja jatkoi tärkeää ja suosittua aihetta jatko-osassaan. Me saimme haasteen Sonialta, ja onpa tullut myös Sabinan teksti aiheesta lukaistua läpi. Mahtavaa että ihmiset tarttuvat sosiaalisiin ilmiöihin ja jos ei nyt ihan noin yleismaailmallisella tasolla, niin ainakin sitä omaa koiraa ja yhdessätekemistä pohtimalla. Niin kuin mekin aiomme nyt tehdä.

Luumuhan tuli meille alunperin kotikoiraksi, kainaloeläimeksi ja seuramieheksi metsälenkeille. Jotain olisi kiva myös harrastaa, ja se jokin voisi olla tokoa. Mutta ennen kaikkea siitä tulisi koira, jolla on harrastus. Ei niinkään harrastuskoira. Toko se vaan ei ollutkaan mikä tahansa harrastus mille tahansa koiralle, vaan se maailma vei meidät kummatkin mukanaan sydänjuuria myöten. Toko on edelleen harrastus, mutta se on meidän kummankin harrastus. Ja vaikka Luumusta tuli kuin tulikin harrastuskoira, se on edelleen kuitenkin kaikkein eniten ihan vaan koira. Mutta mikä koira! Se on Kuningas Hedelmä, jonka pyöreän, hymyilevän naaman ympärillä meidän pieni universumimme pyörii. 

Materiapuoli on hallussa. Meillä on just nimenomaan ne Tiinan mainitsemat harrastukset (no yksi, toko), ruokavaliot, lisäravinteet, botit, fyssarit ja hierojat. Meillä on hallioikeudet sinne ja tänne, treeniryhmät siellä ja tuolla. Meillä on tavoitteet, toimintasuunnitelmat ja kalenterit. Ihan totaalivapaapäiviä tulee viikkoon yhdestä kahteen kappaletta. Hallissa käydään kolmesta neljään kertaan viikossa, ja muuten tehdään tekniikkaa kotona. Vuodessa ei tule monen kuukauden treenitaukoja, mutta useampia viikon-parin mittaisia lomapätkiä joka tapauksessa. Onko Luumu ylirasittunut, kuormittunut ja stressaantunut? No ei se kyllä ole.

Tärkeä aihe pysäytti miettimään, mutta noin ihan oikeasti realistisen pohdinnan tuloksena ei sen syvemmälle omaan itseensä meneminen ole meidän eikä meidän treenikavereidenkaan tilanteessa tarpeen. Me kun ollaan jopa vähän liiankin hyviä omien koiriemme liikkeiden ja käytöksen kyttäämisessä. Me tarkkaillaan puhumattomien treenikumppaniemme askelpituuksia, pään asentoja ja kropan jännitystiloja. Tassunjälkiä lumessa - ovatko ne symmetriset? Jakautuuko paino tasaisesti kaikille konteille? Nyt vilkaisi häntäänsä, onkohan sillä lanneranka jumissa? Muistan eräänkin kudosnestekertymän Luumun rintalihaksessa, joka eläinlääkärissä diagnosoitiin (omasta toimestani) ylirasitusoireeksi, mutta joka myöhemmin paljastui fyssarilla törmäyksen aiheuttamaksi. Usein tähän hysteriaan, tarkkuuteen ja mututuntumaan on kuitenkin luottaminen. Me jos ketkä tunnemme ne omat koiramme. 

Toko ei ole samalla tavalla fyysisesti rasittava laji kuin agility. Ei samalla tavalla, mutta rasittava kuitenkin. Vasemmalla puolella seuruuttamalla saa koiran kuin koiran selkärangasta banaanin. Ruudun, noutojen ja luoksarin repäisevissä liikkeellelähdöissä tarvitaan vahvoja syviä lihaksia. Maahanmeno ykskaks kovasta vauhdista ottaa myös nivelten päälle. 

Ja se henkinen kuormittavuus sitten. Väittäisin kuitenkin tokoharrastajana ja tuommoisen kuumakallen kanssa kisaavana joutuvani miettimään aika paljon vireenhallinta- ja mielentilaseikkoja. Kun alusta alkaen kiihkeän koiran kanssa kiinnitetään (tai opetellaan myöhemmin kiinnittämään, kuten meillä) huomiota mielentilaan, uskoisin koiralle aiheutetun kuormittavan stressin olevan matalampaa. 

Mitä pidemmälle harrastus etenee, sitä enemmän tekniikka korostuu. Teknisen osaamistason ylläpitämisen kuormittavuus riippuu mielestäni siitä, kuinka tekniikkaa opetetaan. Naksuttelemalla ja nameja syöttämällä tuskin saa paljoa pahaa aikaiseksi. Meilläkin pilkotaan ja palastellaan sitten taas kasaan, mutta kyllä Luumulle myös sanotaan virheistä. Lähinnä huomauttaminen tapahtuu iltapäiväkerhontätimäiseen tyyliin: hei oho, sä osaat tän kyllä. Tai jos se ihan täysin possuilee (esimerkiksi omatoimisesti juoksemalla kenttää ympäri, kun oikeasti pitäisi mun kanssa yhdessä tehdä), niin siinä tapauksessa käytän myös pahaa ääntäni. Yhden varoituksen jälkeen joudutaan hetkeksi häkkiin, ja mietitään että kenen tavalla näitä hommia taas tehtiinkään: Muumelon vai mamin. Vuorokaudessa on kuitenkin 23 tuntia sun omaan käyttöön, tämän yhden tunnin voit kyllä antaa mulle. 

Tuota sanomista jäin muutenkin miettimään. Itsekin kuulun niihin, jotka ihastelevat oman koiransa ominaisuuksia muun muassa ylistämällä sen kovuutta ohjaajaa kohtaan ja "sanomisenvastaanottokykyä". Kun sille voi sanoa. Tässä on varmaan paljon kyse yksilöistä ja koiran lukemisesta noin muutenkin, mutta kyllä sille vaan voi sanoa. Ainut kerta kun olen rehellisesti epäonnistunut tässä ja ajanut Luumun jonkinlaiseen paineistumista muistuttavaa tilaan tapahtui ensimmäisiä kertoja noutokapulan pitämistä harjoitellessamme. Ei voi staffillekaan välttämättä laittaa vaan kapulaa suuhun ja olettaa että se pysyy siellä.

"Hulluilla koirilla on automaattisesti treeneissä aina kivaa, ja niille voi sanoa. Mutta miksi ihmeessä niille pitää huomautella?" Luumullakin on AINA treeneissä kivaa, ja 99 %:sti mullakin on. Ja se miksi meillä kummallakin on kivaa, on suureksi osaksi yhteisten pelisääntöjen ansiota. Kyllä lapsillekin sanotaan, jos ne piirtelevät tussilla tapettiin. Ei siitä tarvitse suuttua, mutta kyllä niille sanotaan, jotta ne seinät pysyisivät jatkossa puhtaina. Ihan samalla tavalla Luumulle sanotaan, jos se treenien tuoksinassa nappaa mua hihasta kiinni tai ei irrota lelusta kun pyydetään. Ja mitä tulee teknisistä asioista huomauttamiseen, kyllä minäkin tahtoisin vaikkapa uutta neulepalmikkoa opetellessani, että se vieressä istuva neuleguru sanoisi missä kohtaa menee väärin, kun lopputuloksena on pelkkää sotkua. Ymmärtäisinkö lopulta ilman apua? Kenties, ellen olisi lyönyt hanskoja tiskiin jo ajat sitten. 

Niin tai näin, Tiina esittää äärimmäisen hyvän kysymyksen: "Onko koulutuksen tavoite saada koirasta iloisen rento suorittaja vai varovaisen tarkka?" Huomauttelussakin on monen monta sävyeroa, mutta voisiko sitä ajatella vaikka lapsuuden kylmää/kuumaa-leikkinä? Helpompi se kohde on löytää, jos saa kuulla kuumenemisen lisäksi myös ne suunnat, joissa ei ole mitään muuta kuin lunta ja teräviä jääpuikkoja. Pohjimmiltaan huomauttelussa ja sanomisessakin on mielestäni kyse siitä kuinka sen tekee ja kuinka se otetaan vastaan.

Miksi meidän treenit on 99 %:sti kivoja, johtuu nimenomaan siitä, että ne suunnitellaan onnistumaan. Paras fiilis treenien jälkeen tulee siitä, kun yhteistyö kohtaa oikean mielentilan ja teknisen osaamisen omalla tasolla. Miten sitten näkee kehittyvänsä, jos treenaa aina siellä mukavuusalueella, jossa aina onnistutaan? 

Ainakin meillä tuohon onnistumisajatteluun on auttanut kriteerin miettiminen AINA ennen harjoitusta. Luumu on esimerkiksi viimeiset kaksi kuukautta tehnyt seuruuta pelkästään lyhyitä pätkiä naksulla teknisen osaamistasomme nostamiseksi. Tänään päätettiin kuitenkin testata miten mielentila kestää täyspitkän voittajan seuruun niin, että seuruun aikana palkataan muutaman kerran hyvästä yrityksestä. Lähtökohtana oli, että tekniikka pissii pahasti, mutta jo yrittäminen lasketaan onnistumiseksi. Ja kun Luumu huomasi saavansa positiivista vahvistetta yrittämiselleen, sen motivaatio nälkävuoden pituiseen suorittamiseen nousi koko ajan, ja yllättävä palkka ja sen myötä palkkadotus vaikuttivat positiivisesti myös tekniikkaan. Loppujen lopuksi Luumu teki objektiivisesti tarkasteltuna omaan tasoonsa (ja kenen tahansa muunkin) nähden kokonaisuuden kannalta teknisesti aika keljua seuraamista, mutta harjoitus onnistui yli odotusten, sillä mielentila ja motivaatio kestivät ja jopa kohenivat seuruun edetessä. Tekniikkakin parani mitä pidemmälle suohon mentiin.

Treenimme eivät ole Luumulle henkisesti rasittavia. Se on oikeasti onnellisimmillaan päästessään tekemään tokoa (tai juostessaan kavereiden kanssa pellolla). Vaikka sillä on aina kamala veto hallille, se odottelee omaa vuoroaan rauhallisesti mutta tarkkaavaisesti häkissään. Yleensä se makoilee hiljaa paikallaan. Treenien aikana se saa paljon palkkaa, tavoitteesta riippuen rauhoittavaa namipalkkaa tai asennetta nostattavaa lelupalkkaa. Välillä se saa repiä lelua vain pienen hetken (jos harjoitus jatkuu saman tien), mutta lelupalkatessa yhdeksän kertaa kymmenestä se saa lelun itselleen juostavaksi sen kanssa ympäri kenttää. Monesti Luumu tuo lelun mulle leikittäväksi tai jopa vaihdettavaksi namiin. Jos Luumu on treenivuoron viimeinen koira, se saattaa välillä jäädä hengailemaan kentälle, kunnes ollaan laitettu esteet takaisin paikoilleen. 

Koska Luumu on kiihkeä ja erittäin saalisvietikäs koira, se saa tehdä paljon töitä. Se saa viettää paljon aikaa kentällä, ettei aina tehdä vaan muutaman minuutin pätkiä liian korkeassa vireessä. Se saa paljon lelupalkkaa, johon se saa itseään purkaa. Tällaiselle sadan metrin juoksijalle muutaman minuutin leikkihetki on joka tapauksessa enemmän purkava kuin nostattava toimenpide. Eri asia tuntikausia työskentelemään jalostettujen kanssa. Semmoisiakin kuulemma on, niin olen kuullut.

Ja se arkielämä sitten. Luumun fyysisestä kunnosta huolehditaan lajitreenien ohella remmilenkeillä ja rallattamalla metsissä ja pelloilla irti. Irti se saa olla lähes päivittäin. Ennen ja jälkeen irtiolojen me kuljetaan aina vähintään 15 minuuttia hihnassa. Elämä täällä "maaseudulla" on rauhallista ja stressitöntä, tosin jos joku sattuukin kerran kuussa tulemaan lenkkipolulla vastaan, onkin se suuri tapahtuma. Usein me ollaan luonnon keskellä ihan kahdestaan, mutta silloin tällöin saadaan myös lenkkiseuraa. 

Sisällä me eletään Luumun kanssa oikeastaan melko samanlaista elämää. Aamuisin noustaan samasta sängystä samaan aikaan ylös. Luumu käy pihalla pissalla ja sen jälkeen kiivetään takaisin yläkertaan. Minä koneen ääreen kahvikuppeineni ja Luumu kerälle sänkyyn pitkille päivänokosilleen, jotka päättyvät yleensä ruoanlaittoon tai lenkille tai treeneihin lähtöön. Sanomattakin lienee selvää, että se antaa meidän kohdella itseään kuin kuningasta konsanaan, ja me alamaiset olemme ihan tyytyväisiä rooleihimme. Sääntöjä toki on, mutta pohjimmiltaan kilttinä maminmussukana Kuningas Hedelmä saa osakseen kaikenlaisia erityisoikeuksia. Joka kymmenes cashewpähkinä ei välttämättä menekään omaan suuhun, ja mitä sitten, jos välillä nukutaan pitkälle aamupäivään kainalokkain, poski poskea vasten. Sillä onhan se maailman paras ja rakkain Muumelo. Pikkukoira, jolla on elämää suurempi sydän ja hirveä palo tehdä mun kanssa yhdessä tokoa. Totta kai sitä tekee kaikkensa, jotta se voisi jatkua näin mahdollisimman pitkään.

Jos asettaisin itseni Luumun asemaan, jos elämäni olisi sellaista kuin Luumun on, olisin todellakin onnellinen. Olisin maailman onnellisin pikkukoira, joka pyörittäisi hoviaan jakamalla alamaisilleen taitavasti rakkautta ja keksimällä vekkulimaisia päähänpistoja, sellaisia joita vain staffille voi juolahtaa pieneen mieleensä. Niinpä Teidän hedelmäinen korkeutenne - alamaisenne nöyrimmin kumartaa, viimeistelee blogitekstinsä ja tarkistaa onko Teidän iltaruokanne täysin sulanut.

Challenged: Our Summer 2013

The rules are to upload 7 photos of your summer and to explain them with only one word. Then, you challenge 7 bloggers to do the same. We were challenged actually twice, by Nova Scotia Duck Tolling Retriever Pablo (I love to learn new English words!!) and by Lancashire Heelers Vili & Juti. In addition to learning new words, I love blog challenges! I usually plan my posts in advance and try to stick with the theme I have chosen. It is really liberating to receive a theme to stick with - there is just something about boundaries that is really relaxing. 

To kill two birds with one stone, I decided to write this post in English to let you all know what our summer 2013 has been like. I have been neglecting our English-speaking readers the entire summer (there might have been a single post on a dog show in June, if I recall right...), and I do apologize for that! I do my best to pull myself together in the upcoming months, that's a promise.

When it comes to the challenge! I find it really hard to pick seven themes that describe our summer. Even harder for me is to describe the photos with only one word. One difference between Finnish and English is that Finnish creates lots of compounds. For example Staffordshire Bull Terrier is a concept that is one dog/breed, but consists in English of three individual words. In the Finnish language, I tend to think that we are more logical to describe one dog with only one word: staffordshirenbullterrieri. Having said that, as a native Finnish speaker all my one-word summer themes are actually multiple-word themes in English. Bear with me with this, pretty please :)

Our Summer 2013 was made of:

I am adding these summer photos of ours in order of frequency. We did spend countless of hours training obedience, and the objective still is to get to compete during the autumn. We are struggling with laying down as a group (sorry for the terminology, I am now a very lazy translator and haven't got the energy to do the terminological research...). In the first (easiest) class of the obedience trials, the dog needs to lay down in a row of dogs for two minutes as the owner is standing 20 metres away from the dog. This is the hardest thing for Luumu, as I don't think he considers this a task at all. This is so boring for him that he tends to stand up and sometimes come to me like "hey mommy, what'll we do next?".

Luumu has had some friends over this summer, as always. Here, he is playing with his pal Noa (Australian Kelpie). Luumu likes all bitches equally - the bigger the better. He tends to show off a little, when it comes to smaller males, but with males that are bigger than him and with those he has been playing for ages before (like Noa here), they are like best friends forever.

Luumu is a huge ball addict. He likes to chase them, carry them, herd them and chew them up. This ball was a new, almost flawless ball until Luumu got his teeth through it. And I say addict, as that really is an obsession for him. I believe if he could sleep with the ball in his paws, he'd be a happy little Stafford. 

We have participated in several dog shows during this summer, and I am actually getting pretty tired of them. Luumu achieved reserve cacib from a show in May, and that was the highest achievement for this summer. I actually didn't plan to make Luumu a show dog at all, but as we Finns say, "the more you eat, the hungrier you'll get". The last outdoor-show for this year is actually tomorrow in Porvoo. We'll see how that is working out for us. My hopes are not high, but we'll just have to see.

This theme has everything to do with the "Shows" theme. In the shows, we usually left when our time in the show ring was over, and concentrated on seeing the various sights of various cities! Of course, Luumu was always with us as a tourist seeing all the dog-friendly sights. This photo is taken in Pori in the end of July. 

The water gets warm here very slowly in spring, but luckily we managed to go swimming a few times during the summer. Luumu loves swimming, and he has some sort of an obsession with fetching the toys, as well. This photo is taken in Pori, too. What a nice beach they have for dogs there!

Our summer has been filled with all sorts of events. Here, we are in Helsinki at Staffies' Activity Day (or what ever you'd like to call it). Luumu got to try different kinds of sports, like Treibball (?? pallopaimennus). Lure coursing (?? viehejuoksu) was definitely one of Luumu's favourites!

This summer, I have been sewing a lot. Luumu, as staffies always, is very keen on what I do and always likes to participate. I actually started my very own dog gear business this summer, called Vau Mumu, and that is something I will concentrate my energy on in the future. Of course, that is a kind of a hobby to me at this point, but who'll know what the future has planned for us? ;)

We have been gardening this summer, and I managed to grow my very first strawberries, onions, zucchinis etc. this year! In the scariest shovel, there are some onions and thyme (my absolute favourite herb!). One might wonder if we actually have been gardening during the summer, as Luumu is still afraid of the shovel, wheelbarrow and the broom. Bad shovel, bad bad bad shovel!

Last but not least, Luumu went camping this summer for the very first time. Here, he is sentenced to calm down a little. Camping with a 1.5-year-old staffy is not the most relaxing thing you can think of, but maybe next time some time next year will be a bit easier. The first thing in the morning he tried to dig his way out of the tent. Silly dog!

Some of you might have noticed, but there were more than 7 photos of our summer. But hey, only one word/photo! The boundaries of this challenge were almost too liberating, as I ended up uploading 10 photos. But summer was so full of events that it was too difficult for me to narrow the photos down to seven. 

And the challenge goes on... I would like to see 7 summer photos from the following 7 bloggers:

Arkki

A Dog Called Rhonda

Scarlybobs' Blog

Manun ja Maisan elämää

We Live in a Flat

Oscar of Fianna "Jumi"

Oh no, that's six! Well boundaries are meant to be broken, right?