tai toisin sanoen Kuningas Hedelmä, hänen napansa ja sen ympärillä pyörivä maailma. Tiina heitti ilmoille haasteen aktiivisen harrastuskoiran hyvinvoinnin pohtimiseksi, ja jatkoi tärkeää ja suosittua aihetta jatko-osassaan. Me saimme haasteen Sonialta, ja onpa tullut myös Sabinan teksti aiheesta lukaistua läpi. Mahtavaa että ihmiset tarttuvat sosiaalisiin ilmiöihin ja jos ei nyt ihan noin yleismaailmallisella tasolla, niin ainakin sitä omaa koiraa ja yhdessätekemistä pohtimalla. Niin kuin mekin aiomme nyt tehdä.
Luumuhan tuli meille alunperin kotikoiraksi, kainaloeläimeksi ja seuramieheksi metsälenkeille. Jotain olisi kiva myös harrastaa, ja se jokin voisi olla tokoa. Mutta ennen kaikkea siitä tulisi koira, jolla on harrastus. Ei niinkään harrastuskoira. Toko se vaan ei ollutkaan mikä tahansa harrastus mille tahansa koiralle, vaan se maailma vei meidät kummatkin mukanaan sydänjuuria myöten. Toko on edelleen harrastus, mutta se on meidän kummankin harrastus. Ja vaikka Luumusta tuli kuin tulikin harrastuskoira, se on edelleen kuitenkin kaikkein eniten ihan vaan koira. Mutta mikä koira! Se on Kuningas Hedelmä, jonka pyöreän, hymyilevän naaman ympärillä meidän pieni universumimme pyörii.
Materiapuoli on hallussa. Meillä on just nimenomaan ne Tiinan mainitsemat harrastukset (no yksi, toko), ruokavaliot, lisäravinteet, botit, fyssarit ja hierojat. Meillä on hallioikeudet sinne ja tänne, treeniryhmät siellä ja tuolla. Meillä on tavoitteet, toimintasuunnitelmat ja kalenterit. Ihan totaalivapaapäiviä tulee viikkoon yhdestä kahteen kappaletta. Hallissa käydään kolmesta neljään kertaan viikossa, ja muuten tehdään tekniikkaa kotona. Vuodessa ei tule monen kuukauden treenitaukoja, mutta useampia viikon-parin mittaisia lomapätkiä joka tapauksessa. Onko Luumu ylirasittunut, kuormittunut ja stressaantunut? No ei se kyllä ole.
Tärkeä aihe pysäytti miettimään, mutta noin ihan oikeasti realistisen pohdinnan tuloksena ei sen syvemmälle omaan itseensä meneminen ole meidän eikä meidän treenikavereidenkaan tilanteessa tarpeen. Me kun ollaan jopa vähän liiankin hyviä omien koiriemme liikkeiden ja käytöksen kyttäämisessä. Me tarkkaillaan puhumattomien treenikumppaniemme askelpituuksia, pään asentoja ja kropan jännitystiloja. Tassunjälkiä lumessa - ovatko ne symmetriset? Jakautuuko paino tasaisesti kaikille konteille? Nyt vilkaisi häntäänsä, onkohan sillä lanneranka jumissa? Muistan eräänkin kudosnestekertymän Luumun rintalihaksessa, joka eläinlääkärissä diagnosoitiin (omasta toimestani) ylirasitusoireeksi, mutta joka myöhemmin paljastui fyssarilla törmäyksen aiheuttamaksi. Usein tähän hysteriaan, tarkkuuteen ja mututuntumaan on kuitenkin luottaminen. Me jos ketkä tunnemme ne omat koiramme.
Toko ei ole samalla tavalla fyysisesti rasittava laji kuin agility. Ei samalla tavalla, mutta rasittava kuitenkin. Vasemmalla puolella seuruuttamalla saa koiran kuin koiran selkärangasta banaanin. Ruudun, noutojen ja luoksarin repäisevissä liikkeellelähdöissä tarvitaan vahvoja syviä lihaksia. Maahanmeno ykskaks kovasta vauhdista ottaa myös nivelten päälle.
Ja se henkinen kuormittavuus sitten. Väittäisin kuitenkin tokoharrastajana ja tuommoisen kuumakallen kanssa kisaavana joutuvani miettimään aika paljon vireenhallinta- ja mielentilaseikkoja. Kun alusta alkaen kiihkeän koiran kanssa kiinnitetään (tai opetellaan myöhemmin kiinnittämään, kuten meillä) huomiota mielentilaan, uskoisin koiralle aiheutetun kuormittavan stressin olevan matalampaa.
Mitä pidemmälle harrastus etenee, sitä enemmän tekniikka korostuu. Teknisen osaamistason ylläpitämisen kuormittavuus riippuu mielestäni siitä, kuinka tekniikkaa opetetaan. Naksuttelemalla ja nameja syöttämällä tuskin saa paljoa pahaa aikaiseksi. Meilläkin pilkotaan ja palastellaan sitten taas kasaan, mutta kyllä Luumulle myös sanotaan virheistä. Lähinnä huomauttaminen tapahtuu iltapäiväkerhontätimäiseen tyyliin: hei oho, sä osaat tän kyllä. Tai jos se ihan täysin possuilee (esimerkiksi omatoimisesti juoksemalla kenttää ympäri, kun oikeasti pitäisi mun kanssa yhdessä tehdä), niin siinä tapauksessa käytän myös pahaa ääntäni. Yhden varoituksen jälkeen joudutaan hetkeksi häkkiin, ja mietitään että kenen tavalla näitä hommia taas tehtiinkään: Muumelon vai mamin. Vuorokaudessa on kuitenkin 23 tuntia sun omaan käyttöön, tämän yhden tunnin voit kyllä antaa mulle.
Tuota sanomista jäin muutenkin miettimään. Itsekin kuulun niihin, jotka ihastelevat oman koiransa ominaisuuksia muun muassa ylistämällä sen kovuutta ohjaajaa kohtaan ja "sanomisenvastaanottokykyä". Kun sille voi sanoa. Tässä on varmaan paljon kyse yksilöistä ja koiran lukemisesta noin muutenkin, mutta kyllä sille vaan voi sanoa. Ainut kerta kun olen rehellisesti epäonnistunut tässä ja ajanut Luumun jonkinlaiseen paineistumista muistuttavaa tilaan tapahtui ensimmäisiä kertoja noutokapulan pitämistä harjoitellessamme. Ei voi staffillekaan välttämättä laittaa vaan kapulaa suuhun ja olettaa että se pysyy siellä.
"Hulluilla koirilla on automaattisesti treeneissä aina kivaa, ja niille voi sanoa. Mutta miksi ihmeessä niille pitää huomautella?" Luumullakin on AINA treeneissä kivaa, ja 99 %:sti mullakin on. Ja se miksi meillä kummallakin on kivaa, on suureksi osaksi yhteisten pelisääntöjen ansiota. Kyllä lapsillekin sanotaan, jos ne piirtelevät tussilla tapettiin. Ei siitä tarvitse suuttua, mutta kyllä niille sanotaan, jotta ne seinät pysyisivät jatkossa puhtaina. Ihan samalla tavalla Luumulle sanotaan, jos se treenien tuoksinassa nappaa mua hihasta kiinni tai ei irrota lelusta kun pyydetään. Ja mitä tulee teknisistä asioista huomauttamiseen, kyllä minäkin tahtoisin vaikkapa uutta neulepalmikkoa opetellessani, että se vieressä istuva neuleguru sanoisi missä kohtaa menee väärin, kun lopputuloksena on pelkkää sotkua. Ymmärtäisinkö lopulta ilman apua? Kenties, ellen olisi lyönyt hanskoja tiskiin jo ajat sitten.
Niin tai näin, Tiina esittää äärimmäisen hyvän kysymyksen: "Onko koulutuksen tavoite saada koirasta iloisen rento suorittaja vai varovaisen tarkka?" Huomauttelussakin on monen monta sävyeroa, mutta voisiko sitä ajatella vaikka lapsuuden kylmää/kuumaa-leikkinä? Helpompi se kohde on löytää, jos saa kuulla kuumenemisen lisäksi myös ne suunnat, joissa ei ole mitään muuta kuin lunta ja teräviä jääpuikkoja. Pohjimmiltaan huomauttelussa ja sanomisessakin on mielestäni kyse siitä kuinka sen tekee ja kuinka se otetaan vastaan.
Miksi meidän treenit on 99 %:sti kivoja, johtuu nimenomaan siitä, että ne suunnitellaan onnistumaan. Paras fiilis treenien jälkeen tulee siitä, kun yhteistyö kohtaa oikean mielentilan ja teknisen osaamisen omalla tasolla. Miten sitten näkee kehittyvänsä, jos treenaa aina siellä mukavuusalueella, jossa aina onnistutaan?
Ainakin meillä tuohon onnistumisajatteluun on auttanut kriteerin miettiminen AINA ennen harjoitusta. Luumu on esimerkiksi viimeiset kaksi kuukautta tehnyt seuruuta pelkästään lyhyitä pätkiä naksulla teknisen osaamistasomme nostamiseksi. Tänään päätettiin kuitenkin testata miten mielentila kestää täyspitkän voittajan seuruun niin, että seuruun aikana palkataan muutaman kerran hyvästä yrityksestä. Lähtökohtana oli, että tekniikka pissii pahasti, mutta jo yrittäminen lasketaan onnistumiseksi. Ja kun Luumu huomasi saavansa positiivista vahvistetta yrittämiselleen, sen motivaatio nälkävuoden pituiseen suorittamiseen nousi koko ajan, ja yllättävä palkka ja sen myötä palkkadotus vaikuttivat positiivisesti myös tekniikkaan. Loppujen lopuksi Luumu teki objektiivisesti tarkasteltuna omaan tasoonsa (ja kenen tahansa muunkin) nähden kokonaisuuden kannalta teknisesti aika keljua seuraamista, mutta harjoitus onnistui yli odotusten, sillä mielentila ja motivaatio kestivät ja jopa kohenivat seuruun edetessä. Tekniikkakin parani mitä pidemmälle suohon mentiin.
Treenimme eivät ole Luumulle henkisesti rasittavia. Se on oikeasti onnellisimmillaan päästessään tekemään tokoa (tai juostessaan kavereiden kanssa pellolla). Vaikka sillä on aina kamala veto hallille, se odottelee omaa vuoroaan rauhallisesti mutta tarkkaavaisesti häkissään. Yleensä se makoilee hiljaa paikallaan. Treenien aikana se saa paljon palkkaa, tavoitteesta riippuen rauhoittavaa namipalkkaa tai asennetta nostattavaa lelupalkkaa. Välillä se saa repiä lelua vain pienen hetken (jos harjoitus jatkuu saman tien), mutta lelupalkatessa yhdeksän kertaa kymmenestä se saa lelun itselleen juostavaksi sen kanssa ympäri kenttää. Monesti Luumu tuo lelun mulle leikittäväksi tai jopa vaihdettavaksi namiin. Jos Luumu on treenivuoron viimeinen koira, se saattaa välillä jäädä hengailemaan kentälle, kunnes ollaan laitettu esteet takaisin paikoilleen.
Koska Luumu on kiihkeä ja erittäin saalisvietikäs koira, se saa tehdä paljon töitä. Se saa viettää paljon aikaa kentällä, ettei aina tehdä vaan muutaman minuutin pätkiä liian korkeassa vireessä. Se saa paljon lelupalkkaa, johon se saa itseään purkaa. Tällaiselle sadan metrin juoksijalle muutaman minuutin leikkihetki on joka tapauksessa enemmän purkava kuin nostattava toimenpide. Eri asia tuntikausia työskentelemään jalostettujen kanssa. Semmoisiakin kuulemma on, niin olen kuullut.
Ja se arkielämä sitten. Luumun fyysisestä kunnosta huolehditaan lajitreenien ohella remmilenkeillä ja rallattamalla metsissä ja pelloilla irti. Irti se saa olla lähes päivittäin. Ennen ja jälkeen irtiolojen me kuljetaan aina vähintään 15 minuuttia hihnassa. Elämä täällä "maaseudulla" on rauhallista ja stressitöntä, tosin jos joku sattuukin kerran kuussa tulemaan lenkkipolulla vastaan, onkin se suuri tapahtuma. Usein me ollaan luonnon keskellä ihan kahdestaan, mutta silloin tällöin saadaan myös lenkkiseuraa.
Sisällä me eletään Luumun kanssa oikeastaan melko samanlaista elämää. Aamuisin noustaan samasta sängystä samaan aikaan ylös. Luumu käy pihalla pissalla ja sen jälkeen kiivetään takaisin yläkertaan. Minä koneen ääreen kahvikuppeineni ja Luumu kerälle sänkyyn pitkille päivänokosilleen, jotka päättyvät yleensä ruoanlaittoon tai lenkille tai treeneihin lähtöön. Sanomattakin lienee selvää, että se antaa meidän kohdella itseään kuin kuningasta konsanaan, ja me alamaiset olemme ihan tyytyväisiä rooleihimme. Sääntöjä toki on, mutta pohjimmiltaan kilttinä maminmussukana Kuningas Hedelmä saa osakseen kaikenlaisia erityisoikeuksia. Joka kymmenes cashewpähkinä ei välttämättä menekään omaan suuhun, ja mitä sitten, jos välillä nukutaan pitkälle aamupäivään kainalokkain, poski poskea vasten. Sillä onhan se maailman paras ja rakkain Muumelo. Pikkukoira, jolla on elämää suurempi sydän ja hirveä palo tehdä mun kanssa yhdessä tokoa. Totta kai sitä tekee kaikkensa, jotta se voisi jatkua näin mahdollisimman pitkään.
Jos asettaisin itseni Luumun asemaan, jos elämäni olisi sellaista kuin Luumun on, olisin todellakin onnellinen. Olisin maailman onnellisin pikkukoira, joka pyörittäisi hoviaan jakamalla alamaisilleen taitavasti rakkautta ja keksimällä vekkulimaisia päähänpistoja, sellaisia joita vain staffille voi juolahtaa pieneen mieleensä. Niinpä Teidän hedelmäinen korkeutenne - alamaisenne nöyrimmin kumartaa, viimeistelee blogitekstinsä ja tarkistaa onko Teidän iltaruokanne täysin sulanut.
Kiitos haasteeseen vastaamisesta! :)
VastaaPoistaTämä oli oikein avartava teksti, sillä usein mietin lajitreeneissä huomauttelun tarpeen alkuperäistä syytä. Onko se vain tapa toimia vai onko se valittu perustellusti koulutusmetodiksi. Ja miksi koetaan, että se olisi tehokkaampi tapa, kuin tieteellisesti tehokkaaksi todistetut metodit. Sävyeroja huomauttelulle on toki monia, mutta aina sen tavoitteena on osoittaa koiralle sen tehneen virheen. Yhtälailla naksuttelun toteuttamiseen on olemassa monta eri tapaa. Naksutinta voi käyttää merkkaamaan oikea toiminto missä koulutusmenetelmässä tahansa, mutta jos kouluttamiseen sisältyy huomauttelua tai vaikkapa houkuttelua, ei voida puhua käytettävän naksutinkoulutusmenetelmää, vaikka naksutinta yhtenä koulutusvälineenä käytetäänkin.
Etenkin neulomisvertaus oli kovin avartava. Näen asian eri näkökulmasta. Ihmisillä on tuloskeskeisiä tavoitteita, kuten kauniin neulepalmikon tekemisen opetteleminen, mutta koiralla ei ole tavoitetta suorittaa esim. ruutua täydellisesti. Sillä ei ole kirkkaana mielessä millaisen ruudun se haluaisi oppia, vaan sillä on kirkkaana mielessä, mitä sille on neljän törpön ja nauhan sisässä vahvistettu. Jos koira kokeessa menee ei-kriteeripaikkaan ruudussa, mutta on kuitenkin ruudun sisällä ja ohjaaja jatkaa liikettä, vahvistuu ruudun paikka ei-kriteeripaikkaan koiralle, sillä toimintoa ei keskeytetä. Jos koira sitten seuraavissa treeneissä meneenkin samaan paikkaan, kuin kokeessa (joka ei siis ole ohjaajan kriteerin mukainen), onko sille tässä kohtaa reilua huomauttaa? Koiralla ei ole sisäistä motivaatiota suorittaa tokoliikkeitä tietyllä tavalla, vaan ulkoisen motivaation kautta saamme koiralle vahvistettua toimintoja, joita se haluaa toteuttaa. Mutta jos se tekee virheen, milloin tiedämme, että se ei ollut meidän koulutusvirheestä, esim. ajoituksesta tai palkan suunnasta johtuvaa? Koira tekee hommia palkkion eteen, miksi se siis tekisi väärin, eli milloin voimme olla varmoja, että se kyllä osaa? Jos se osaa, miksi se tahallisesti haluaisi menettää palkkionsa?
Sinun koirasi on varmasti oikein hyvinvoiva :) Kommentin ei ole tarkoitus sen enempää haastaa, yritän vain ymmärtää tätä huomatuskeskeistä tapaa kouluttaa :)
Mahtavaa kun kävit kommentoimassa :D Tämä aihe on herättänyt paljon keskustelua myös omissa treeniporukoissa, ja onkin hienoa että asiaa "joutuu" pohtimaan monesta näkökulmasta.
PoistaEn ehkä joka tapauksessa puhuisi ainakaan meidän kohdalla huomautus*keskeisestä* koulutustavasta. Ainakin meillä virheen osoittamista merkkaava sanominen / virheistä huomauttelu on vaan yksi osa sitä kokonaisuutta, josta treenitapamme muodostuu. Annen tavoin minäkin koen virheen osoittamisen keinona yrittää reilulla tavalla kertoa koiralle mitä siltä halutaan. Vähän niin kuin eräänlainen epäpalkkasana, joka voi olla mikä tahansa oijoista vaikka elefanttiin. Sen tarkoitus on kertoa koiralle, että tuo ei ollut kannattavaa, tuosta ei tule palkkaa.
En muutenkaan ajattele toimivani jonkin tietyn koulukunnan koulutusmetodien mukaan, vaikka toimintani harkittua ja suunniteltua onkin. Poimin meille sopivia keinoja sieltä täältä, ja pikku-Luumulle on opetettu joitakin asioita myös puhtaasti sheippaamalla. Minusta on hienoa, että valinnanvaraa on paljon, ja haluaisin ajatella koirankoulutuksen olevan monipuolisempi maailma kuin mitä kahtiajakautunut vertailu naksutinkoulutuksen ja huomautus-/pakotekeskeisen koulutustavan välillä antaa ymmärtää. Mielestäni jo pelkästään huomauttelussa ja pakotteiden käytössä on jo niin suuri käytännön merkitysero, että niiden niputtaminen samaan yhteyteen tuntuu aavistuksen kapeakatseiselta.
Niin tai näin, ajattelen ainakin itse kulkevani tätä polkua ”huomauttelun kulttuurissa” nimenomaan reiluuden nimissä. Totta kai niitä virheitä tulee tehtyä itsekin edelleen vähän väliä ja jatkuvasti, ja silloin onkin ehdottoman tärkeää, että treenikaverit ovat tarkkana huomauttamassa. Vaikka Luumun ensikäden motiivi tehtävien tekemiseen olisikin se konkreettinen palkka (ja minun vaikka sitten se kisakuntoon pääseminen), on meillä kuitenkin mielestäni se perimmäinen syy tähän kaikkeen treenaamiseen yhteinen: hauskanpito yhdessä. Jos virheistä huomauttaminen olisi mielestäni Luumun henkisen jaksamisen kannalta stressaavaa, en varmasti pitäisi tätä meille toimivana palautteenantotapana.
Nämä ovat joka tapauksessa tärkeitä tietoisia päätöksiä, ja jokaisen tulisikin miettiä niitä omia metodejaan analyyttisesti syvälle itseensä ja omaan treenikumppaniinsa mennen. Mikä toimii muilla, ei välttämättä toimi meillä ja päinvastoin :)
Hyvä teksti ja keskustelu! :)
VastaaPoistaTällaisen ihan tavallisen ja suhteellisen kokemattomankin tokoilijan näkökulmasta ajattelen niin, että virheestä huomauttamisen tarkoitus on osoittaa koiralle, että sen sillä hetkellä tarjoamasta toiminnasta ei tule palkkaa. Se on ihan etukäteen harkittua, perusteltua ja toimivaa, sillä se auttaa sammuttamaan vääriä käytöksiä ja näin päästään taas palkitsemaan oikeasta toiminnasta nopeammin. Samoin kuin naksulla tai kehusanalla merkataan juuri se hetki, jota halutaan vahvistaa, niin myös virheen voi mielestäni merkata "oho, hups, äp" ja viestiä koiralle, että sen sillä hetkellä tarjoama toiminta ei ollut se mitä haettiin, joten sitä ei ole koiralle kannattavaa yrittää seuraavalla toistolla.
Totta kai treeni suunnitellaan, pilkotaan osiin, ketjutetaan ja vaikeutetaan hiljalleen niin, että saataisiin onnistumisia ja päästään vahvistamaan haluttua asiaa. Siltikin on ihan luonnollista, että jossain kohtaa näitä portaita kavutessa tulee virhe, jonka koiralle voi asian selventämiseksi ilmoittaa, vaikka se virhe sitten menisikin ohjaajan piikkiin, joka on ehkä edennyt harjoituksessa liian nopeasti. Sanoisin, että joskus koiraakin voi kehoittaa ottamaan vastuuta ja ajattelemaan tarkemmin, jotta tehtävässä päästään eteenpäin, ilman että koiran ilo tekemisestä vaihtuisi stressiin. Palautteen antaminen tuntuu ennemminkin reilulta koiraa kohtaan, jotta päästään nopeammin taas oikealle tielle, eikä koira jää tyhjän päälle ihmettelemään, että missä vika, kun palkkaa ei tule. Niitä sävyeroja kun tosiaan on valittavana se valtaisa skaala.
Nämä jutut mietitään tietty sen oman karvakorvan kantilta, joka parhaiten kertoo, että millaiset koulutustavat sopivat juuri sille parhaiten. Monesti tuleekin kokeiltua erilaisia keinoja, joten en uskaltaisi tarrautua vain yhteen menetelmään, kun on vielä loputtomasti opittavaa :)
Keskustelu on parasta, kiitos kommentistasi :)
PoistaPuit ajatukseni niin hyvin sanoiksi, että en oikein osaa lisätä tähän mitään. Allekirjoitan erityisesti ajatuksen siitä, että koiran ei tarvitse jäädä ihmettelemään miksi palkkaa ei tulekaan.
Kuitenkin kun pyrkimys on kisanomaiseen palkattomaan ja ns. "ilmeettömään" suoritukseen, on ristiriitaisten viestien välttämiseksi mielestäni hyvä kertoa koiralle, kun se tekee väärin. (Ei ole oma ajatukseni, mutta) Hiljaisuuden tulisi olla koiralle merkki oikein tekemisestä. Tätäkin täytyy tietysti treenata erikseen, mutta noin periaatteessa hiljainen ohjaaja on yhtä kuin tyytyväinen ohjaaja.