"Tälläisen pikku possun kans on kiva leikkiä"

... eli Mooin päivä luonnetestissä. Oltiin Mooin kasvattajan Tarun kanssa taas kärppinä liikkeellä, kun kuultiin, että amstaffiyhdistys järjestää taas peekooseudulla meidän ihan lempparituomareiden luonnetestin. Tarja Matsuoi ja Lea Haanpää ovat nähneet niin paljon näitä jästimpiä rotuja, että hyvillä mielin voipi heidän silmien eteen possuttimensa viedä, kun tietää että voi itsekin kaikki "tuomiot" allekirjoittaa. Luumukin oli puolitoista vuotta sitten samoilla tuomareilla tekemässä testinsä, ja hyvin samannäköinen suoritus nähtiin Mooiltakin nyt.

Mentiin naisporukalla viettämään hauskaa päivää, ja sellaisen saimmekin. Sanoinkin Tarulle matkalla, että onpa taas tosi mahtavaa viedä sinne tämmöinen täysipäinen staffi. Että jos ja kun vaan ei tule mitään yllätyssektoria matkaan (esim. kaatosadetta), saapi kyllä Mooin testin tekemisestä ja katsomisesta vain nauttia. Vähän sillä mielellä että kattokaa nyt mitä meillä on. Ihan kultakimpale täällä. Luumun kanssa mulla oli tietty se jännitys vähän siinä että olin itsekin ekaa kertaa luonnetestissä mukana. Ja vaikka eihän se tulos koiraa miksikään muuta, olihan siinä vähän sellainenkin näkökulma, että kun olin kerran tuommoisen koiran tänne Suomeen tuonut, toivoin tietysti hyvää testitulosta, jotta muutkin näkisivät miten hieno koira se on. Mooin kohdalla taas tämmöistä jännäfaktoria ei juuri ollut, koska kaikkihan nyt muutenkin tietää että se on hieno koira. Eli riläks ja nautitaan menosta.

Siinä oli meitä ennen just lounastauko, joten hengattiin huudeilla aika pitkäänkin. Mooi esitteli sivustakatsojille muun muassa syliinkiipeämistaitojaan ja äänijänteidensä monimuotoisuutta. Odottaminen ei kumma kyllä edelleenkään ole neitokaisen parhaimpia osa-alueita. Mutta kun oltiin se tovimme varrottu, sittenhän sitä puuhaa piisasikin. Mooi oli täydellisen oma itsensä testin kaikissa osa-alueissa. Ehkä pikkuisen yllätyin siitä miten hanakasti se haukkui hyökkäävää ihmistä (ekassa osassa; ollessaan seinässä kiinni se oli lähinnä osaansa alistunut), ja toisaalta taas kelkalla vaikka reaktio oli kova, Mooi meni yllättävän nopeasti (heti) tutustumaan pelottavaan kapistukseen ihan itse. Kovia reaktioita osasin odottaa, mutta rohkeus/taisteluhalu tässä kohtaa yllätti ohjaajan pienesti. Pimeässä huoneessa meillä kesti kauan, mutta Mooi teki koko ajan aktiivisesti töitä mun löytämiseksi. Toisin kuin Luumun kanssa silloin, Mooilla ei ollut mitään ongelmaa tulla sen muovipressun yli, ja se oli muutenkin enemmän kuin kotonaan siellä pimeässä. Se oli myös kohtalaisen tyytyväinen löydettyään tuomarit, vaikka kyllä siitä sentäs näki, että äitikin olisi kiva bongata vielä. Musta oli erityisen hauskaa, kun tuomarit siinä jutustelivat samalla keskenään ja sanoivat jotain siitä että täällä näkee niin hyvin myös vähän sitä millainen suhde koiralla on omistajaansa. Mooi heilutti häntäänsä koko ajan mun hajujen perässä nuuskutellessaan, ja siitä tuli tietty itselle kiva fiilis.

Niin huikee koira ja niin huikee Taru <3
Tässä on kyllä onni potkaissut meikäläistä takalistolle aika kovaa.

Tässä vielä luonnetestibingon oikea rivi:
I TOIMINTAKYKY   +1a Kohtuullinen
II TERÄVYYS   +3 Kohtuullinen ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua
III PUOLUSTUSHALU   +3 Kohtuullinen, hillitty
IV TAISTELUHALU   +3 Suuri (Tää oli muuten ainut ruksi, mikä oli Luumulla eri paikassa: +2a kohtuullinen)
V HERMORAKENNE   +1a Hieman rauhaton
VI TEMPERAMENTTI   +3 Vilkas
VII KOVUUS   +1 Hieman pehmeä
VIII LUOKSEPÄÄSTÄVYYS   +3 Hyväntahtoinen, luoksepäästävä, avoin
LAUKAUSPELOTTOMUUS +++ laukausvarma

Yhteensä siis pisteitä Mooille tästä +184 - ja vaikka aina sanon, ettei meillä lasketa, niin olihan tuo päivän kovin saldo! Huhheijaa mikä likka ja toimiva peli, etten sanoisi. Ja vaikkei tässä nyt sinänsä mitään yllättävää olekaan (emä 180 p ja isä 185 p, et ihan tuli mitä tilattiin niin sanotusti), kyllä siinä tunsi tietynlaista ylpeyttä siitä, että kyllä vaan, tuo hieno koira on mun koira. Ja edelleen: vaikka mikään numero tai testi ei sitä koiraa miksikään muuta, kyllä mä vähän herkistyinkin siinä. Jotenkin siitä miten Mooi uskalsi haastavissa tilanteissa olla mun kanssa siinä, olla oma itsensä. Ja mitä pidemmälle ajatuksissani kuljin, kiitin pientä lehmänväristä possutintani myös siitä, miten se on oikeastaan koko ajan uskaltanut olla oma itsensä. Meillä, kun se tuli meille silloin melkein pari vuotta sitten. Se on aina uskaltanut heittäytyä täysillä ja antaa mennä. Vaikka olen monesti ihmetellyt miten itse silloin uskalsin ja miten meidän perhe lähti tähän mukaan. Mutta isoin kysymys ja kiitollisuuden aihe on kuitenkin se miten Mooi on aina ollut just omanlaisensa. Ei se numero naista pahenna tai paranna, mut kyllä tämän luonnetestipäivän jälkeen me ollaan oltu taas askeleita lähempänä sitä sielunkumppanuutta. Nih <3

Ja vielä peeäs. Vaikka oli hienot noi kelkat ja haalarit ja mitkä lie tynnyrit, niin ehkä kaikkein eniten mun mieltä testissä lämmitti miten Mooi tossa ihan alussa leikki. Se on nii-in hieno! Kuunnelkaa vaikka tosta videolta miten se on hurja. Taidan vähän nauhoittaa sitä ja laittaa vaikka whatsapp-viestin merkkiääneksi tuon. On se niin tomera täti että!

Asiaan mitenkään liittymättä laitan tähän loppuun kuvia,
kun oltiin syyskuun lopussa Mooin kanssa ihan kahdestaan
Kaarinassa Vaarniemen luontopolulla. 

Etsittiin tuolta puun sisältä kätköä, mut ei löytynyt.
Kohtalaisen paskaiset housut sain vaan. 

Tää on kyllä hieno paikka, ja meille jäi sinne tutkittavaakin vielä.
Vähän ehkä hirvitti, kun korkeuserot ovat paikoin niin suuret.
Mooi tosin on ketterä ja varmajalkainen, mut erään toisen kanssa olis hiukan ahdistanut :D 

Tää uintiretki ei kyl ihan ollut suunnitelmissa... 

Jaksaisi vaan aina kuljettaa oikeaa kameraa mukana...
tulis niin paljon hienompia kuvia!

Sittenkin Amerikan-serkku?

Olen tässä pähkäillyt ja jahkaillut sen toisen koiran hypoteettista olemassaoloa ja sitä kautta sallinut itseni ajatella sellaisen hankintaa. Kovin pitkällä tässä projektissa ei vielä olla, mutta mahdollisia rotuvaihtoehtoja olen päässäni pyöritellyt varmaan vuoden päivät. Viime kesänähän sain jonkun kummallisen saaristossa aurinkoisina päivinä esiintyvän vepekärpäsen piston, ja osittain leikilläni vertailin erilaisia noutajarotuja toisiinsa mitään niistä sen syvällisemmin kuitenkaan tietämättä. Aika nopeasti minun onnistui kuitenkin rajata noutajat rotuvalintani ulkopuolelle, sillä en ole (vielä) tavannut yhtään minun käteeni sopivaa noutajaa, ja tosiasia on, että onnistuisin varmasti vähänkään pehmeämmälle tapaukselle aiheuttamaan elinikäisiä traumoja äkkipikaisuudellani ja tiettyjä käyttäytymismalleja itsestäänselvinä pitävällä koulutustavallani. Toki muistettava on, että tämä minun tapani on kouliintunut yhden tietynlaisen koiran kanssa toimimalla, ehkä se siitä ajan kanssa ja kantapään kautta oppimalla muokkautuisi ohjaajapehmeillekin ohjattaville sopivaksi..?

Sittenhän keksin ottaa vepekoiraksi amstaffin. Näin saisin monitoimisen harrastuskoiran ilman, että minun täytyisi kovasti muuttaa koiranomistajan identiteettiäni. Ja onhan niillä ne PK-oikeudetkin, vaikka täytyy sanoa, että se puoli ei Haunisilla olevia loistavia treenikenttiä ja -ryhmiä lukuunottamatta houkuttele yhtään. En koe mitään tarvetta samoilla tuolla märissä metiköissä montaa tuntia jonkun jäljen tai ihmisen perässä. Tietysti näitäkin kun kokeilisi, voisi avautua aivan uusi maailma! Tätä amstaffi-innostusta lisäsi olennaisesti vielä tammikuussa amstaffiyhdistyksen järjestämään tokoseminaariin osallistumiseni, kun ihastuin yhteen amsuneitokaiseen aivan kympillä. Siihenkin toki miltä se näytti (solakka mutta timmi, suhtkoht pieni, ei mitään roikkuvaa missään ;)), mutta ennen kaikkea siihen, miten se teki töitä. Se oli kuin Luumu eri paketissa! Pakko nimittäin sanoa, että kaikessa komeudessaan moni amstaffiuros näyttää omaan silmään kömpelöltä, hitaalta ja massavalta. Ja pakko myös lisätä, että enhän niitä nyt mitenkään hitonmoisesti ole ehtinyt nähdäkään, ja taatusti on olemassa myös niitä sirpsakoita uroksia amstaffien joukossa. 

Aloin näine ajatuksineni kiertää armotonta noidankehää. Kun haluaisin koiran, joka olisi kaikin puolin kuin Luumu. Mutta vepeä ajatellen sen tulisi olla suurempi. Toisaalta aksakin kiinnostaa, ja siihen taas amstaffi olisi minulle liian suuri. Toisaalta mikä ikinä se koira sitten onkaan, odotan sen olevan henkisiltä ominaisuuksiltaan ja työmotivaatioltaan aivan kuin Luumu. Tiedän, että menen tässä suoraan metsään, sillä joojoo, koirat ovat muuta kuin rotunsa, ne ovat yksilöitä ja kaikki yksilöt toimivat eri lailla eri tilanteissa ynnä muuta. Mietityttääkin, että miten paljon esimerkiksi työmotivaatio tai reaktionopeus ovat opetettavissa olevia asioita? No työmotivaatio ainakin, mutta voisiko määrätietoisella treenaamisella saada hitaammanlaisesta koirasta reaktiivisemman, räjähtävämmän? Perusluonnettahan ei voi muuttaa, mutta missä määrin sitä voi jalostaa omiin tarkoitusperiin sopivaksi treenaamalla?

Toisaalta amstaffeissa kiinnostaa niiden ympärille rakennettu harrastava miljöö. No täytyy myöntää, että täällä Turussa vähemmänlaisesti on tarjolla nimenomaan amstaffeillekaan suunnattuja harrastusmahdollisuuksia, mutta kaiken kaikkiaan meininki on paaaaljon harrastuksiin kannustavampaa. Olisiko sitä sitten vähemmän yksin noiden harrastusjuttujen kanssa, jos harrastuskumppanina olisi amstaffi? Toisaalta mikäli tämä minun henkilökohtainen harrastusskeneni pysyisi uuden koiran hankinnasta huolimatta samanlaisena kuin nyt, ei meillä siltikään olisi enemmän niitä (am-)staffeja treenikavereina. Ainakaan tokossa. Mikä tulee se meidän kuninkuuslajimme olemaan jatkossakin, tulee sieltä minulle seuraavaksi koiraksi staffi, amstaffi, käyttölapukka, malikkapalikka tai vaikka shih tzu. Aksan puolella täällä Turussakin (tai oikeastaan ihan jopa tässä meidän kulmilla, jossa kaikki aksahallit sijaitsevat) on muutamia harrastavia staffeja, kun taas vepeä joutuisimme menemään Saloon asti harrastamaan. 

Entä staffi sitten. Staffissa on rotutyypillisesti aivan kaikki mitä harrastuskoiraltani haluan. Ainut on, että vepeen siitä ei tule olemaan. Minua ei staffissa häiritse edes niiden amsuihin verrattuna kovin hysteerinen luonne. Sitäkin pystyy jalostamaan. En ehkä ole Luumun kohdalla onnistunut tässä aivan prikulleen kaikissa tilanteissa, mutta alusta asti on ollut selvää, missä tilanteissa edellytetään sosiaalisuutta ja missä tilanteissa sosiaalinen kanssakäyminen on kiellettyä. Se on auttanut meitä paljon. Treenatessa ei tarvitse pelätä sen yltiösosiaalisuudestaan huolimatta kiinnostuvan muista treenikavereista (ihmisistä tai koirista) enemmän kuin käsillä olevasta tehtävästä. Toki voisihan se hysteerisyydessään olla rauhallisempi, kun meillä on kotona vieraita. Aina ei tarvitsisi olla Luumu Show päällä 24/7, kun meillä on käymässä kuka tahansa maailman ihanimmasta appiukosta vaikkapa putkimieheen. 

Kaikenlaisia ajatuksia sitä mielessä pyörittelee, kun on perhesuunnittelusta kysymys. Kun olen Luumua lähtenyt hankkimaan, etsin itselleni koiraa. Nyt kun olen hankkimassa toista koiraa, etsin harrastuskoiraa. Joku saattaisi kysyä ja on itse asiassa kysynytkin, että jos kerran etsit harrastuskoiraa, mikset saman tien ota bortsua tai malia. No en. Malista en osaa sanoa, kun en niitä yhtään henkilökohtaisesti tunne, mutta etsin harrastuskoiraa, joka sopii minulle. Minun käteeni. Minun ohjaustapaani. Minun tapaani palkata. Minun tapaani kannustaa. Minun tapaani antaa palautetta. Minun tapaani treenata. Minun tapaani kilpailla. Minun tapaani. 

Vaikka tässä kovasti puhun toisen koiran hankkimisesta (vrt. ajattelusta hankkia), meillä ei ihan tuo toinen perheen kaksijalkainen ole vielä viimeistä siunaustaan projektille antanut. Teemun tuntien se tulee olemaan pitkä tie. Ja vaikka kuinka puhun harrastamisesta ja harrastusominaisuuksista ja treenaamisesta ja viime kädessä kilpailemisestakin, kaiken ytimessä on meidän perhe. Harrastuskoirakin tulee ensi sijaisesti perheenjäseneksi, ja sellaisena sen on sovittava ominaisuuksiltaan meille kaikille. Ja mikä on rakkaampaa kuin perhe? Ei mikään. 

Päätös on tehty. 

Amstaffihan ei mitenkään mahtuisi näin sopivasti kaikkiin
ihmiskehon mutkiin ja kuoppiin. 

Näitä toisen koiran hankintaan liittyviä ajatuksiahan ei mitenkään ole
pönkittänyt Floran tuore pikkuveikka käyttölapukkapennulainen Oiva! 

... jonka mielestä oli ihan ookoo nukahtaa meikäläisen varpaiden päälle. 

... joka ei pysynyt edes sen vertaa paikoillaan, että olisin siitä yhden istuvan kuvan saanut. 

... jonka ilme jo noin vauvana kertoo enemmän kuin tuhat ihmisen sanaa. 

... ja jonka isosisko, mammakoira Flora on edelleen ihanin, suloisin
ja parhaiten käyttäytyvä lapukka kenet tiedän!

Mitä tänne jää kun mä lähden täältä

Meinasin laatia ylläripostauksen ja kirjoittaa välillä jostain ihan muusta kuin koirista. Käytiin torstaina Salon iltatorilla ostoksilla ja ennen kaikkea kaikkien käsikranaattivertauskuvien isän, Cheekin keikalla. Tarkoitukseni oli kirjoittaa kuinka mukavalta tuntui astua vaihteeksi oman pienen polkuanturan muotoisen maalaiskuplani ulkopuolelle, ja kuinka viihdyttävää oli olla vaan. Ilman koiraa. Halusin liittää kirjoitukseeni muutamia nappiotoksia sekä herra Poskesta, että kivan kesäisestä Salon torimiljööstä. Enpä kuitenkaan tee sitä. En kirjoita, en näytä kuvia. Muistikortti hajosi matkalla kotiin, eikä ole mitään mitä näyttää. Ja jos ei ole kuvia, mitä siitä kirjoittamaankaan?

Ja sitten asiaan - tuttuun ja turvalliseen! En ole vieläkään tehnyt meille treenipäiväkirjaa, mutta treenattua tuli loppuunkuluvalla viikollakin kolmesti. Vaihdoin meidän maanantaisittaiset vuositreenimme keskiviikoksi, ja vaikka halli oli sama, nyt meillä oli haasteena uusi ryhmä. Tai mikä haaste se nyt oli... suurimman kompastuskiven meille asetti äiti luonto, sillä oli melkoisen kuuma! Taisi olla keskiviikon ja torstain tienoilla, kun oli ne yli 30 asteen helteet. Hullun touhua mennä sitten vielä treenaamaan. Teimme sen kuitenkin sekä keskiviikkona että torstaina ja vielä perjantainakin! On se Luumu vaan niin huippu! 

Keskiviikkona meidän ryhmässä oli kaikilla ohjaajilla joko treeniliivi tai "-essu" (mikä se on se puolihametyylinen treeniverme..?), eli ne treenaa siis aivan tosissaan ;) Ja vaikka me oltiin Luumun kanssa ainoat liivittömät (Helsittarelta postia odotellessa), Luumu oli silti porukan ainoa, jota voi pitää koko tunnin irti! Vaikka vaihdettiin vielä kesken tunnin "paikkaa" hallin toiselle puolelle esteelle, kakara ei lähtenyt vaeltelemaan yhtään! Kerran meinasi nenä viedä, mutta karjahtamalla se sieltä tuli taas, into niin piukassa, ettei meinannut sisällä pysyä.

Torstaina vedettiin lyhyenläntä treeni Hamtin ja Noan kanssa Raisiossa, ja uudella kentällä oli ihan superia helteestä huolimatta. Seuruut alkaa näyttää jo hirmu hyvältä. Lisäksi olen alkanut kantaa meidän kangashäkkiämme mukana treeneissä, ja sielläkin osataan odottaa omaa treenivuoroa oikein mallikkaasti - ja mamin mieli (ja käsivarsi) lepää.

Perjantaina oli meidän uuden porukan treenit jälleen Impparissa, ja vaikka meillä oli ryhmässä tällä kertaa kaksi Luumun koirakaveria (Noa ja Rhonda), tyyppi oli kiinnostunut minusta ja minun kanssani tekemisestä. Kerran lipesi jossain liikkeiden välissä Rhondan luo, mutta nopeasti se sieltä taas poiskin tuli. Äänihuulet koetuksella, kyllä se oppii. Tehtiin ihan huippuseuraamiset, ja luoksepäästävyyskin oli edellistä kertaa parempi. Huomasin kuitenkin, että nyt tarvitaan tehotreeniä ryhmäpaikallamakuuseen. Nyt kun käytössä on takapalkka, edellinen ongelmamme on korjattu (Luumu ei lähde hiipimään minun perääni), ja vaihdossa saimme uuden, ehkä jopa hankalamman ongelman. Nyt Mumelo ei malttaisi ollenkaan maata paikoillaan, vaan lipeää takapalkalle omine lupineen. Lääkkeeksi tähän nyt paljon treeniä edelleen (satunnaisella?) takapalkalla, ja siten, että palkka on kannellisessa rasiassa. Nyt loppui varastelu omalla luvalla!

Nyt kun Luumusta on tullut minulle mitä mainioin tokokaveri, sitä tulee pohdittua paljonkin staffin ominaisuuksia harrastuskoirana. En tiedä miksi HARRASTUSkoiran ja KOTIkoiran väliin on tehty niin suuri ero. Kotikoira se Luumukin on, ja moni "pelkästään kotikoira" harrastaa jossain määrin jotain. Ensimmäistä koiraa kouluttaessa sitä tulee tehtyä kaikenlaisia kömmähdyksiä, ja alkuun ajattelinkin monesta asiasta, että nyt se on pilalla. Jos en ollut vienyt sitä 16-viikkoiseksi mennessä IHAN joka paikkaan, se on pilalla. Kun ensimmäisellä "hihnalenkillä" postilaatikoille naapurin koira tuli meitä haukkuen irti vastaan - nyt Luumu ei luota koskaan enää johtamistaitoihini. Pilalla siis. 

Siinä missä Luumu oppii, minä olen oppinut moninkertaisesti. Kun olen erehdysten ja yritysten kautta oppinut löytämään Luumun sisäisen moottorin ja polttoainetyypin, tiedän millä sen kone hyrrää ja kehrääkin. Tai vaikka räjähtää. Luumu kiihtyy nollasta sataan silmänräpäyksessä (kissaa nyt kannata yrittää sanoakaan...), kun polttoaine on oikeaa, ja se tankataan oikeaan aikaan. Mutta kuten huippuluokkaisten urheiluautojenkin ratissa, nämäkin hevosvoimat on saatava kiihtymisen jälkeen hallintaan. Ja nehän saa. Luumu on erityisen loistava "harrastusominaisuuksiltaan" siinä, että vaikka se lähtee kuin raivoisa sonni, se rauhottuu ja luopuu, kun sen aika on - ja ihan pyynnöstäkin :) 

Säännöllisesti törmään eri treeniryhmissäni joskusvielähaluanbordercollien-ajattelumaailmaan. Kenties huutelen täällä taas ennenaikaisesti (onhan minulla koira"harrastamista" takana vasta rapiat vuoden), mutta en tunnusta kuuluvani itse tähän klaaniin. Onhan niitä todella hienoa katsoa (tilastotietoja sen paremmin tietämättä tokon erikoisvoittajaluokassa rotuhan on melko paljon esillä ;)) tekemässä sitä mihin ne on jalostettu - töitä. Usein "klaanilaisten" suusta kuulee myös ajatuksia kuten "jos olisi bordercollie, se tekisi aina töitä. Ei olisi päiviä, jolloin sitä ei vaan huvittaisi." Minusta staffin viehätys harrastuskoirana on juuri sen motivoinnin vaikeus. Tai eihän se ole vaikeaa, ensin kun löytää ne narut, mistä kannattaa vetää. Ihan konkreettisestikin. Luumun superhyperüberpalkka on punottu narulelu, jota vedetään palkkana vauhdikkaista liikkeistä. 

Ennen kuin aloitin itse blogin kirjoittamisen, en lukenut aktiivisesti yhtäkään blogia. Sitten aloin lukemaan tuttujen blogeja, ja kuten huomaatte sivun oikeasta reunasta - repertuaarini on laajentunut huomattavasti! Kaikkien blogien perässäpysyminen vie muuten yllättävän paljon aikaa! Janni kirjoitti siitä, miten rikastuttavaa on omistaa erirotuisia koiria ja harrastaa niiden kanssa. Ymmärrän kyllä tämänkin puolen, ja mielenkiinnolla opin aina uutta muiden rotujen erikoisuuksista ja ominaispiirteistä. Kuitenkin aina - AINA - verrattuani näitä piirteitä omaan rotuuni, olen iloinen että valintani on juuri se mikä on. 

Minulla ei ole haaveita SM-tason kisaamisesta, tai jos olisikin, haluaisin päästä sinne staffin kanssa. Koska staffi on tarmokas, utelias, energinen eikä säikähdä vähästä, se on helppo treenikaveri. Voin kämmäillä itse minkä ehdin, ja staffi antaa anteeksi. Se oppii asiat nopeammin kuin minä itse, ja usein liikkeessä etenemisen hitaus on todellakin vain siitä hihnan inhimillisestä päästä kiinni. Mikä riippakivi olenkaan! Vähästä säikähtämisestä esimerkkinä olen lukuisia kertoja heittänyt Luumua lelupalkalla vaikkapa päähän, ja tämä tahvo se vaan innostuu, että osuipa lähelle tällä kertaa. Jos olen seuruussa tallonut vaelluskengällä sen varpaat, se kiljaisee ja jatkaa tekemistä. Lisäksi Luumu kestää painetta ihan käsittämättömän hyvin. Tai mikä on paine, se saattaisi kysyä. Kun muiden kanssa joutuu treenaamaan tiivistä eteentuloa (voi olla hankalaa, jos koira paineistuu ohjaajan läheisyydestä), Luumu kiipeää siinä ajassa jo kymmenen kertaa syliin ja pesee kirsikkana treenin päälle vielä naaman korvia myöten. Mikä paine tosiaan...?

Lisäksi staffi on hirveän huumorintajuinen. Tai ehkä paremmin sanottuna se on sen huumorin kukka. Kaunis kukinto, joka vaikkapa röyhtäisemällä kesken liikkeen saa koko treeniporukan repeämään liitoksistaan. Tai juoksemalla palkka suussa lällättelemässä kaikille muille - katos mitä mulla on, minä olenkin eri etevä koira. Uteliaisuus taas tekee kaikesta tekemään ryhtymisestä vaivatonta. Toisaalta uteliaisuus saa Luumun tuijottamaan muita (mitä se tekee, mahtaisiko se leikkiä mun kanssa kenties?), minkä taas moni muunrotuinen ottaa haasteena - mitäs kyttäät pallonaama? Alan tosissaan kuulostaa juuri siltä miltä en halua - eli oma koira maailman paras koira. 

En kuitenkaan mielestäni ole jämähtänyt yhden rodun pauloihin ihan syyttä suotta, vaan tutkimustyötä rodun käyttöön soveltumisesta on tehty jo paljon ennen aikaa ennen Luumua. Kun jotkut pennunostajat lukevat vielä oikean koirarodun valinnassa opastavia kirjoja, minä olin jo opiskellut Riitta Ahon Tavoitteena terverakenteinen koira -kirjan kannesta kanteen. En mielestäni yritä tehdä Luumusta (joka on staffi, joka on koira, joka on eläin) harrastusvälinettä johonkin, mihin se ei sovellu. Ihanteeni mukainen staffi on rodunomainen jäntevä ja kestävä koira niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. En ota kantaa tässä nyt sen kummemmin jalostukseen, koska en ole perehtynyt genetiikkaan. Nyt kun koirien terveys ja jalostuksen plussat ja erityisesti ne miinukset ovat olleet erityisen paljon tapetilla, haluaisin omilla valinnoillani tukea rodun terveyttä, terveystutkimuksia, kestävää rakennetta - rotumääritelmää kunnioittaen. Enemmän kuin koskaan ennen koen olevani koiranomistajana myös kuluttaja, joka kysynnällään määrää tarjonnan määrän ja laadun. Kuulostaa kaupalliselta, mutta blogiani lukeneet ja meidät tuntevat tietävät, että Luumu on minulle enemmän kuin eläin tai koira tai edes staffi - eikö jokaisen kultamussukka ole?

Postauksen alkuun palaten ja Cheekin sanoin: mitä tänne jää kun mä lähden täältä? Moni haaveilee pystyvänsä elämänsä aikana jättämään jäljen itsestään tuleville sukupolville. On niitä muitankin haaveita tulevan historian kirjoittamisesta, mutta yksi sellainen voisi olla "oman" rodun terveen rakenteen ja kestävyyden tukeminen ja eteenpäinvieminen omilla valinnoillaan. En pidä ollenkaan mahdottomana, että jonakin päivänä toisin Suomeen staffin joltakin sellaiselta kasvattajalta, joka on tehnyt jalostusvalintansa koiran harrastusominaisuuksia painottaen. Tällaisia valintapäätöksiä kohtaa muiden (etenkin palveluskoira-) rotujen kohdalla koko ajan. Vaikka staffia ei ole käyttökoiraksi luokiteltukaan, miksi emme haluaisi korostaa sen käyttöominaisuuksia? Niitä, jotka oikein tuettuna ja oikealla motivoinnilla ovat (staffin) painon arvosta kultaa?

"The Stafford is an athlete. Everything about him should mark him as such. There should be no exaggeration in his make-up.

He needs enough bone/substance, enough muscle, enough strength of limb etc; but not too much of any of these features. He will need strength and vigor, allied to speed and suppleness, with endurance and stamina in abundance. He should feel hard to the touch, never soft.

The cloddy, heavy boned, over muscled dog may look impressive but he’ll lack the speed, agility and stamina of the athlete.

The light-boned, racy dog will lack strength and power.

The one in the middle will get the job done."

(The Stafford Knot Magazine Sep Oct 2012)

Lipsahdinko taas jeesustelun puolelle? Toivottavasti en sentään. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa lukea aiheesta ja aiheen vierestä tämä ja tämä postaus. Ja vaikkei hirveästi kiinnostaisikaan, jokaisen koiranomistajan kansallisvelvollisuus on katsoa tämä dokumentti.

Loppuun muutama Hamtin ottama kuva parin viikon takaa meidän pieleenmenneestä hyppytreenistä. Tämäkään treeni ei kuitenkaan jättänyt meitä aivan tyhjin käsin > muista aina, että älä anna koirien riehua keskenään ENNEN treeniä ;)

Treenaa tämän riehumisen jälkeen sitten.
Ei se voi mitenkään olla yhtä kivaa! 

Koira perseilee, ollaan silti hirveen tyytyväisiä. 

Wuippee - perusasento onnistui! 

Ja en muuten hyppää... 

Näytin kuulemma ihan larppaajalta.
Nyt tiedän miltä larppaajat näyttävät! 

Napsu ei ainakaan vielä avannut sydäntään Noalle.
Kyntensä kyllä. 

(C) Hamti Helama