Mitä tänne jää kun mä lähden täältä

Meinasin laatia ylläripostauksen ja kirjoittaa välillä jostain ihan muusta kuin koirista. Käytiin torstaina Salon iltatorilla ostoksilla ja ennen kaikkea kaikkien käsikranaattivertauskuvien isän, Cheekin keikalla. Tarkoitukseni oli kirjoittaa kuinka mukavalta tuntui astua vaihteeksi oman pienen polkuanturan muotoisen maalaiskuplani ulkopuolelle, ja kuinka viihdyttävää oli olla vaan. Ilman koiraa. Halusin liittää kirjoitukseeni muutamia nappiotoksia sekä herra Poskesta, että kivan kesäisestä Salon torimiljööstä. Enpä kuitenkaan tee sitä. En kirjoita, en näytä kuvia. Muistikortti hajosi matkalla kotiin, eikä ole mitään mitä näyttää. Ja jos ei ole kuvia, mitä siitä kirjoittamaankaan?

Ja sitten asiaan - tuttuun ja turvalliseen! En ole vieläkään tehnyt meille treenipäiväkirjaa, mutta treenattua tuli loppuunkuluvalla viikollakin kolmesti. Vaihdoin meidän maanantaisittaiset vuositreenimme keskiviikoksi, ja vaikka halli oli sama, nyt meillä oli haasteena uusi ryhmä. Tai mikä haaste se nyt oli... suurimman kompastuskiven meille asetti äiti luonto, sillä oli melkoisen kuuma! Taisi olla keskiviikon ja torstain tienoilla, kun oli ne yli 30 asteen helteet. Hullun touhua mennä sitten vielä treenaamaan. Teimme sen kuitenkin sekä keskiviikkona että torstaina ja vielä perjantainakin! On se Luumu vaan niin huippu! 

Keskiviikkona meidän ryhmässä oli kaikilla ohjaajilla joko treeniliivi tai "-essu" (mikä se on se puolihametyylinen treeniverme..?), eli ne treenaa siis aivan tosissaan ;) Ja vaikka me oltiin Luumun kanssa ainoat liivittömät (Helsittarelta postia odotellessa), Luumu oli silti porukan ainoa, jota voi pitää koko tunnin irti! Vaikka vaihdettiin vielä kesken tunnin "paikkaa" hallin toiselle puolelle esteelle, kakara ei lähtenyt vaeltelemaan yhtään! Kerran meinasi nenä viedä, mutta karjahtamalla se sieltä tuli taas, into niin piukassa, ettei meinannut sisällä pysyä.

Torstaina vedettiin lyhyenläntä treeni Hamtin ja Noan kanssa Raisiossa, ja uudella kentällä oli ihan superia helteestä huolimatta. Seuruut alkaa näyttää jo hirmu hyvältä. Lisäksi olen alkanut kantaa meidän kangashäkkiämme mukana treeneissä, ja sielläkin osataan odottaa omaa treenivuoroa oikein mallikkaasti - ja mamin mieli (ja käsivarsi) lepää.

Perjantaina oli meidän uuden porukan treenit jälleen Impparissa, ja vaikka meillä oli ryhmässä tällä kertaa kaksi Luumun koirakaveria (Noa ja Rhonda), tyyppi oli kiinnostunut minusta ja minun kanssani tekemisestä. Kerran lipesi jossain liikkeiden välissä Rhondan luo, mutta nopeasti se sieltä taas poiskin tuli. Äänihuulet koetuksella, kyllä se oppii. Tehtiin ihan huippuseuraamiset, ja luoksepäästävyyskin oli edellistä kertaa parempi. Huomasin kuitenkin, että nyt tarvitaan tehotreeniä ryhmäpaikallamakuuseen. Nyt kun käytössä on takapalkka, edellinen ongelmamme on korjattu (Luumu ei lähde hiipimään minun perääni), ja vaihdossa saimme uuden, ehkä jopa hankalamman ongelman. Nyt Mumelo ei malttaisi ollenkaan maata paikoillaan, vaan lipeää takapalkalle omine lupineen. Lääkkeeksi tähän nyt paljon treeniä edelleen (satunnaisella?) takapalkalla, ja siten, että palkka on kannellisessa rasiassa. Nyt loppui varastelu omalla luvalla!

Nyt kun Luumusta on tullut minulle mitä mainioin tokokaveri, sitä tulee pohdittua paljonkin staffin ominaisuuksia harrastuskoirana. En tiedä miksi HARRASTUSkoiran ja KOTIkoiran väliin on tehty niin suuri ero. Kotikoira se Luumukin on, ja moni "pelkästään kotikoira" harrastaa jossain määrin jotain. Ensimmäistä koiraa kouluttaessa sitä tulee tehtyä kaikenlaisia kömmähdyksiä, ja alkuun ajattelinkin monesta asiasta, että nyt se on pilalla. Jos en ollut vienyt sitä 16-viikkoiseksi mennessä IHAN joka paikkaan, se on pilalla. Kun ensimmäisellä "hihnalenkillä" postilaatikoille naapurin koira tuli meitä haukkuen irti vastaan - nyt Luumu ei luota koskaan enää johtamistaitoihini. Pilalla siis. 

Siinä missä Luumu oppii, minä olen oppinut moninkertaisesti. Kun olen erehdysten ja yritysten kautta oppinut löytämään Luumun sisäisen moottorin ja polttoainetyypin, tiedän millä sen kone hyrrää ja kehrääkin. Tai vaikka räjähtää. Luumu kiihtyy nollasta sataan silmänräpäyksessä (kissaa nyt kannata yrittää sanoakaan...), kun polttoaine on oikeaa, ja se tankataan oikeaan aikaan. Mutta kuten huippuluokkaisten urheiluautojenkin ratissa, nämäkin hevosvoimat on saatava kiihtymisen jälkeen hallintaan. Ja nehän saa. Luumu on erityisen loistava "harrastusominaisuuksiltaan" siinä, että vaikka se lähtee kuin raivoisa sonni, se rauhottuu ja luopuu, kun sen aika on - ja ihan pyynnöstäkin :) 

Säännöllisesti törmään eri treeniryhmissäni joskusvielähaluanbordercollien-ajattelumaailmaan. Kenties huutelen täällä taas ennenaikaisesti (onhan minulla koira"harrastamista" takana vasta rapiat vuoden), mutta en tunnusta kuuluvani itse tähän klaaniin. Onhan niitä todella hienoa katsoa (tilastotietoja sen paremmin tietämättä tokon erikoisvoittajaluokassa rotuhan on melko paljon esillä ;)) tekemässä sitä mihin ne on jalostettu - töitä. Usein "klaanilaisten" suusta kuulee myös ajatuksia kuten "jos olisi bordercollie, se tekisi aina töitä. Ei olisi päiviä, jolloin sitä ei vaan huvittaisi." Minusta staffin viehätys harrastuskoirana on juuri sen motivoinnin vaikeus. Tai eihän se ole vaikeaa, ensin kun löytää ne narut, mistä kannattaa vetää. Ihan konkreettisestikin. Luumun superhyperüberpalkka on punottu narulelu, jota vedetään palkkana vauhdikkaista liikkeistä. 

Ennen kuin aloitin itse blogin kirjoittamisen, en lukenut aktiivisesti yhtäkään blogia. Sitten aloin lukemaan tuttujen blogeja, ja kuten huomaatte sivun oikeasta reunasta - repertuaarini on laajentunut huomattavasti! Kaikkien blogien perässäpysyminen vie muuten yllättävän paljon aikaa! Janni kirjoitti siitä, miten rikastuttavaa on omistaa erirotuisia koiria ja harrastaa niiden kanssa. Ymmärrän kyllä tämänkin puolen, ja mielenkiinnolla opin aina uutta muiden rotujen erikoisuuksista ja ominaispiirteistä. Kuitenkin aina - AINA - verrattuani näitä piirteitä omaan rotuuni, olen iloinen että valintani on juuri se mikä on. 

Minulla ei ole haaveita SM-tason kisaamisesta, tai jos olisikin, haluaisin päästä sinne staffin kanssa. Koska staffi on tarmokas, utelias, energinen eikä säikähdä vähästä, se on helppo treenikaveri. Voin kämmäillä itse minkä ehdin, ja staffi antaa anteeksi. Se oppii asiat nopeammin kuin minä itse, ja usein liikkeessä etenemisen hitaus on todellakin vain siitä hihnan inhimillisestä päästä kiinni. Mikä riippakivi olenkaan! Vähästä säikähtämisestä esimerkkinä olen lukuisia kertoja heittänyt Luumua lelupalkalla vaikkapa päähän, ja tämä tahvo se vaan innostuu, että osuipa lähelle tällä kertaa. Jos olen seuruussa tallonut vaelluskengällä sen varpaat, se kiljaisee ja jatkaa tekemistä. Lisäksi Luumu kestää painetta ihan käsittämättömän hyvin. Tai mikä on paine, se saattaisi kysyä. Kun muiden kanssa joutuu treenaamaan tiivistä eteentuloa (voi olla hankalaa, jos koira paineistuu ohjaajan läheisyydestä), Luumu kiipeää siinä ajassa jo kymmenen kertaa syliin ja pesee kirsikkana treenin päälle vielä naaman korvia myöten. Mikä paine tosiaan...?

Lisäksi staffi on hirveän huumorintajuinen. Tai ehkä paremmin sanottuna se on sen huumorin kukka. Kaunis kukinto, joka vaikkapa röyhtäisemällä kesken liikkeen saa koko treeniporukan repeämään liitoksistaan. Tai juoksemalla palkka suussa lällättelemässä kaikille muille - katos mitä mulla on, minä olenkin eri etevä koira. Uteliaisuus taas tekee kaikesta tekemään ryhtymisestä vaivatonta. Toisaalta uteliaisuus saa Luumun tuijottamaan muita (mitä se tekee, mahtaisiko se leikkiä mun kanssa kenties?), minkä taas moni muunrotuinen ottaa haasteena - mitäs kyttäät pallonaama? Alan tosissaan kuulostaa juuri siltä miltä en halua - eli oma koira maailman paras koira. 

En kuitenkaan mielestäni ole jämähtänyt yhden rodun pauloihin ihan syyttä suotta, vaan tutkimustyötä rodun käyttöön soveltumisesta on tehty jo paljon ennen aikaa ennen Luumua. Kun jotkut pennunostajat lukevat vielä oikean koirarodun valinnassa opastavia kirjoja, minä olin jo opiskellut Riitta Ahon Tavoitteena terverakenteinen koira -kirjan kannesta kanteen. En mielestäni yritä tehdä Luumusta (joka on staffi, joka on koira, joka on eläin) harrastusvälinettä johonkin, mihin se ei sovellu. Ihanteeni mukainen staffi on rodunomainen jäntevä ja kestävä koira niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. En ota kantaa tässä nyt sen kummemmin jalostukseen, koska en ole perehtynyt genetiikkaan. Nyt kun koirien terveys ja jalostuksen plussat ja erityisesti ne miinukset ovat olleet erityisen paljon tapetilla, haluaisin omilla valinnoillani tukea rodun terveyttä, terveystutkimuksia, kestävää rakennetta - rotumääritelmää kunnioittaen. Enemmän kuin koskaan ennen koen olevani koiranomistajana myös kuluttaja, joka kysynnällään määrää tarjonnan määrän ja laadun. Kuulostaa kaupalliselta, mutta blogiani lukeneet ja meidät tuntevat tietävät, että Luumu on minulle enemmän kuin eläin tai koira tai edes staffi - eikö jokaisen kultamussukka ole?

Postauksen alkuun palaten ja Cheekin sanoin: mitä tänne jää kun mä lähden täältä? Moni haaveilee pystyvänsä elämänsä aikana jättämään jäljen itsestään tuleville sukupolville. On niitä muitankin haaveita tulevan historian kirjoittamisesta, mutta yksi sellainen voisi olla "oman" rodun terveen rakenteen ja kestävyyden tukeminen ja eteenpäinvieminen omilla valinnoillaan. En pidä ollenkaan mahdottomana, että jonakin päivänä toisin Suomeen staffin joltakin sellaiselta kasvattajalta, joka on tehnyt jalostusvalintansa koiran harrastusominaisuuksia painottaen. Tällaisia valintapäätöksiä kohtaa muiden (etenkin palveluskoira-) rotujen kohdalla koko ajan. Vaikka staffia ei ole käyttökoiraksi luokiteltukaan, miksi emme haluaisi korostaa sen käyttöominaisuuksia? Niitä, jotka oikein tuettuna ja oikealla motivoinnilla ovat (staffin) painon arvosta kultaa?

"The Stafford is an athlete. Everything about him should mark him as such. There should be no exaggeration in his make-up.

He needs enough bone/substance, enough muscle, enough strength of limb etc; but not too much of any of these features. He will need strength and vigor, allied to speed and suppleness, with endurance and stamina in abundance. He should feel hard to the touch, never soft.

The cloddy, heavy boned, over muscled dog may look impressive but he’ll lack the speed, agility and stamina of the athlete.

The light-boned, racy dog will lack strength and power.

The one in the middle will get the job done."

(The Stafford Knot Magazine Sep Oct 2012)

Lipsahdinko taas jeesustelun puolelle? Toivottavasti en sentään. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa lukea aiheesta ja aiheen vierestä tämä ja tämä postaus. Ja vaikkei hirveästi kiinnostaisikaan, jokaisen koiranomistajan kansallisvelvollisuus on katsoa tämä dokumentti.

Loppuun muutama Hamtin ottama kuva parin viikon takaa meidän pieleenmenneestä hyppytreenistä. Tämäkään treeni ei kuitenkaan jättänyt meitä aivan tyhjin käsin > muista aina, että älä anna koirien riehua keskenään ENNEN treeniä ;)

Treenaa tämän riehumisen jälkeen sitten.
Ei se voi mitenkään olla yhtä kivaa! 

Koira perseilee, ollaan silti hirveen tyytyväisiä. 

Wuippee - perusasento onnistui! 

Ja en muuten hyppää... 

Näytin kuulemma ihan larppaajalta.
Nyt tiedän miltä larppaajat näyttävät! 

Napsu ei ainakaan vielä avannut sydäntään Noalle.
Kyntensä kyllä. 

(C) Hamti Helama