PetExpo 2014

Henna oli voittanut liput PetExpo-lemmikkimessuille, ja siivellä pääsin minäkin ensimmäisen kerran elämässäni "lemmikin ystävän lempitapahtumaan". Sateista sunnuntaita oli ihan kotoisaa viettää ensin autossa matkalla Helsinkiin ja sitten messukeskuksessa erilaisia lemmikkejä, niiden vermeitä ja harrastuksia ihmetellessä. Paljon tuli siinä sivussa juteltua koirajuttuja ja oikeasti välillä ihan jotain muitakin juttuja.

Samaan aikaan lemmikkimessujen kanssa Helsingin messukeskuksessa oli myös lähiruokamessut, kädentaitomessut ja lapsimessut (sekä jotkut modelmessut, jossa oli kuitenkin vissiin jotain pienoismalleja, eikä muotijuttuja...). Muutamia yllätyksiäkin reissuun mahtui. Pysäköinnin maksun hoitamiseen ja oikean (eteläisen!) sisäänkäynnin löytämiseen liittyvien hankaluuksien lisäksi reissuun mahtui muutamia muitakin yllätyksiä. Oli yllättävää, miten nopeasti saimme lemmikkipuolen kierrettyä, ja oli yllättävää miten viihdyttävää meillä oli lapsimessuilla. Ruokamessuilla ja maistiaiskojuilla tuli kyllä vietettyä ihan ennalta-arvattavan hyvät tovit. Kiitos Henna kivasta päivästä ja messuseurasta!

Paikalla oli paljon erilaisia kissoja.
Napsu olisi varmaan myös halunnut olla paikan päällä XD 

Olikohan tämä veikeä otus abessinialainen..? En muista enää. Se tai somali.

Kaikenlaisia koiravermeitä tuli hipelöityä moneen kertaan.
Joskus vielä ostan Luumulle tuollaisen vaaleanruskean nahkaisen setin. 

Rotat olivat jotenkin yllättävän suuria! 

Tämä kaveri ei oikein ollut aksatuulella... 

Ihan karkinvärisiä sammakoita! 

Linnuillakin pitää olla valjaat päällä. 

 Nämä eloisat veikot olivat amerikankarvatonterrierejä.
Jotenkin tuli vilkkaudesta vähän Luumu mieleen! 

Tämä suloinen thai ridgeback oli osallistumassa pentunäyttelyyn.

Jotkut ottivat vähän lunkimmin kuin toiset. 

Lapsimessuilta löydettiin kaikenlaista jännää, kuten Muumitalo.
Henna kyllä kertoi vähän traumaannuttavia tarinoita
kesätyöstään Muumilaaksossa (tai Muumimaailmassa, mikä se on...)

Joskus vielä minäkin haluan olla tällainen maskotti.

Kaikella lämmöllä ja rakkaudella lapsia ja lapsenomistajia kohtaan... ;)
Lapsimessuilla oli lasten oma agiputki! 

Sekä lasten virikeluolasto! 

Luumu sai tuliaisiksi Hunterin nahkaisen Magic Star -pannan
(ihan sattumaa, että se tuli ekasta kojusta vastaan, mutta en mitenkään
voinut vastustaa, sillä hintaa oli alennettu ihan mielettömästi!).
Meinasinhan ostaa Luumulle sen punaisen Swiss-pannan jo yli kaksi vuotta sitten Saksasta,
mutta epäröin kuitenkin jos en osaa arvioida sen aikuismittaa oikein...
Luumuhan oli tuolloin vielä 7-viikkoinen taapero... 

Ei tää kuva nyt oikein tee oikeutta. Katsokaa Instasta parempi. 

Ja mä sain kädentaitomessuilta Elvarin ihanat appelsiininappikorvakorut.
Melkein tekisi mieli maistaa.
Onneks en ottanut niitä donitsinmallisia, kun ne mä olisin varmaan jo syönyt.

Siinäpä se. Viikonloppuna sain koottua uuden kirjahyllyn, mutta energia meni oikeastaan siihen, noihin messuihin ja lauantai-illan kolmen tunnin jälkireissuun. Niin että yhtään kirjaa en vielä kirjahyllyyn asti saanut. Jälkireissustakin on pari loisto-otosta, kun Annella oli kamera mukana. Laitan niitä myöhemmin. Nyt ompelemaan!

Jaa et tämmönen sitten... 

Vanha kuva parin kuukauden takaa.
Luumu aina niin innoissaan poseeraa... 

Mutta saa sitten kovasta työstään kuitenkin sen arvoisen korvauksen. 

Jotenkin vähän läheisriippuvaisia nää koirat..?
Yritän tässä selvittää matonkuteita käteviksi keriksi,
ja Muumelon on sitten ihan pakko lepuuttaa sitä päätä siinä mun liikkuvan käsivarren päällä! 

Vieläkö vähän lähemmäs pääsisin..?

Uskalla kehittyä - Sari Kärnän tokoseminaarissa

Tarinaa värittävät tokokuvat noin kuukauden takaa,
mutta miksikä se tästä miksikään muuttuisi. Toko.

Vaihteeksi sataa. Ja nyt todella vaihteeksi, sillä onhan ollut aurinkoisia päiviä ihan kylliksi. Suomalainen on tottunut sarkasmiin kuullessaan vaihteeksi sataa. Toisaalta suomalainen ajattelee myös, että pitäähän sen välillä sataakin, kyllä me jo muutama aurinkoinen päivä saatiinkin. Ollaan onnellisia siitä mitä olemme saaneet, nyt on muiden vuoro nauttia välillä auringosta. (Ja tästä pääsemme siihen, että...) Eihän se maapallo pyöri sillä tavalla, että kaikkialla olisi aurinkoista. 

Se on perjantai, ystävät! Olohuoneessa törröttää vihdoin kaksi pahvilaatikkoa, jotka sisältävät palat upouuteen kirjahyllyyn, jonka pitäisi pelastaa meidät noilta meitä jo kolme vuotta ilostuttaneilta kirjapahvilaatikoilta. En kyllä kolmen vuoden aikana ole tarvinnut niistä kirjoista yhden yhtäkään, mutta eihän niistä toki luopuakaan voi. Mutta jokin suunnitteluvirhe tässä varmaan on käynyt, sillä ei nyt ihan hahmotu, että miten noiden lähes kahdenkymmenen pahvilaatikon sisältämän kirjallisuuden pitäisi mahtua yhdeksän lokeroa sisältävään kirjahyllyyn? Hmm. Se nähdään viikonloppuna. 

Tietääkö muuten joku, että haittaako,
jos koira kaukoissa laittaa pään tollee maahan? 

Luumu näyttää, että teknisesti oikeanlaisessa istumaannousussa
todella tarvitaan koko kehon lihakset. Kieltä myöten.

Palataan nyt kuitenkin yksi viikonloppu ajassa taaksepäin ja Sari Kärnän tokoseminaariin. Itse olin siellä vain kuuntelijan roolissa, ja rentoutuneen sellaisen. Edes joskus on kiva jättää herra jästipää kotiin ja keskittyä satasella siihen asiaan. Eikä aina vaan korkeintaan viidelläkympillä, koska väkisinkin tohelon tarkkailuun ja suitsimiseen menee aina se toinen 50 prossaa ajasta ja keskittymiskyvystä. Toisaalta ehti jossain välissä vähän harmittaakin, etten kuitenkaan ollut ilmoittanut Luumua. Tykkäsin Sarin positiiviseen vahvistamiseen nojautuvasta koiralähtöisestä koulutustyylistä todella paljon, ja uskonkin, että semmasta olisi jäänyt enemmän käteen, jos siellä olisi tosiaan ollut yhdessä sen koirakon nelijalkaisen osapuolen kanssa. 

Ehkä kaikkein merkittävin asia, mikä minulle seminaarissa valkeni, on että minä todella olen aika... sanotaanko vaikka että aktiivinen ohjaaja. Meinasin kirjoittaa ensin että energinen, sitten hysteerinen, mutta sanotaan nyt aktiivinen. Kuulenhan sitä jatkuvasti. Ihan ensimmäisen kerran jouduin oikeasti pohtimaan omaa ohjaustapaani yli vuosi sitten Tuijan koirakoulun ALO/AVO-kurssilla, ja miettimään kumman vilkkaus se todellisuudessa onkaan, joka ruokkii sen toisen vilkkautta, minun vai Luumun. Jotenkin se vaan tässä Kärnän seminaarissa vielä korostui, vaikka enhän ollut siellä ohjaamassa yhden yhtäkään koiraa. Ihan kuin salamana kirkkaana taivaalta tajusin, että joo, olen vilkas, mutta että olen myös vilkkaampi kuin ohjaajat yleensä. Miten se vaikuttaa meidän tekemiseen? Miten se osaltaan hankaloittaa niitä virehaasteita, joita meillä Luumun kanssa on, eli sitä keulimisen hallintaa? Miten minun vilkkauteni tosiaan ruokkii sitä Luumunkin luontaista vilkkautta... sillä matematiikan sääntöjen mukaan kaksi vilkasta kun laskee yhteen, niin tuloksena ei mitenkään voi olla hallittu ja rauhallinen, jatkuvasti tiedostava kokonaisuus. Tai toki voi, mutta se vaatii helkkarinmoista tiedostavaa, ajatuksen kanssa tekemistä ja treenien suunnittelua niin, että se viretaso on siellä aina prioriteettina numero yksi. (Btw, nämä ovat ihan omia pohdintojani, ja aloitan niiden seminaarimuistiinpanojen ruotimisen ihan kohta...)

Toisaalta mietin myös niitä toisen ääripään ohjaustapoja. Toki aina on olemassa se kullanhohtoinen keskitie, mutta kyllä se kaikki negatiiviset puolet huomioon ottaenkin on vaan niin paljon houkuttelevampi tapa tehdä töitä. Siis mennä täysillä, jopa siinä keulimisen rajamailla. Kohta se irtoo se etupyörä kentästä, mutta ei ihan vielä, ei nyt. Pohdinnoissani pääsin niinkin pitkälle, että vaikka vähän olen itseäni valmis muokkaamaankin (kehittymään tiedostavana ihmisenä ja ohjaajana?), niin en mitenkään perustavanlaatuisesti. En täydellisesti. Kyllä me tullaan aina menemään siinä kuppi nurin -äärirajoilla, minä ja koirani. Ja jotta voin seistä tämän väittämän takana, minulla tarvitsee aina olla sellainen koira, joka on itsekin sellainen, ja jonka pää tätä virekarusellia kestää. Helppo se tietysti nyt on sanoa, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu juuri tältä. 

Taas se sama vilivilpertti-ilme, joka Luumulla on välillä tokoillessa.
Se vissiin tarkoittaa, että takataskussa on vielä vaikka kuinka paljon kepposia mun pään menoksi. 

Mut osaa se seistä ruudussa katu-uskottavastikin.

Puhuttiin siis ennen koirakkojen vuoroja hetken yleisistä treenaamiseen liittyvistä asioista. Yksi oli juuri tämä mielentila, jota on itsekin tullut pohdittua paljon. Enemmän pitäisi kiinnittää huomiota siihen, missä mielentilassa koira on, kun treeni aloitetaan. Jos koira on korkeassa vireessä ja vaikka hyppii kovasti (Luumu), se tottuu siihen, että kun se on tällaisessa mielentilassa, kivoja juttuja tapahtuu (treeni alkaa). Ja päinvastoin, jos koira on rauhallinen ja aloitat treenin, sen voi olla vaikeaa tottua siihen, että se yhtäkkiä joutuisikin tarjoamaan jotain. Sitä mielentilaa, jossa treenin aloitat, sitä vahvistat. 

Tässä varmaan haetaan takaa sitä sopivaa mielentilaa, joka ei ole flegmaattisuus eikä kuppi nurin. En minäkään ihan kuppi nurin halua mennä, sillä silloinhan se tärkein valuu sieltä kupista aivan muualle kuin pitäisi. Haluaisin sen koiran olevan kuitenkin asteikolla flegu-kuppinurin kuitenkin paljon paljon enemmän siellä kuppinurin-puolella kuin edes keskimailla. Onko minussa jotain vikaa? Olenko jotenkin kummallinen, kun haluan tehdä tokoa sisäisesti riemusta kiljuen. Tai kiljuakin on väärä sana. Karjua. Karjua vaikka sitä perkelettä. Kuvainnollisesti äänihuulet onnesta räjähdellen, koska se vaan on niin siistiä. Ja kuvainnollisesti siksi, koska ulospäinhän toko on kovin korrektia ja olevinaan rauhallista. 

No, mielentila oli ehkä tässäkin seminaarissa se ykkösjuttu minulle. Ja sitä on hyvä pohtia, kun se vaikuttaa kuitenkin ihan joka asiaan. Ja pikkuisten yksityiskohtien lisäksi se vaikuttaa siihen kokonaisuuteen. Siihen miltä se yhdessä tekeminen näyttää. Miltä se koira näyttää, kun se suorittaa jotain liikettä. 

En tiedä miksi mulle juuri tätä kuvaa katsellessani jotenkin valkeni,
että vaikka mä kuinka suunnittelen ja pohdin, varaan treeniaikoja ja ajelen paikan päälle,
maksan treenivuoroista, koulutuksista, varusteista ja panostan tähän lähes kaiken aikani,
niin silti mä en itse tee puoliksikaan niin paljon töitä kuin tämä pieni koira. 

Ja se vielä tykkää siitä ihan helkkaristi.

Joku muu sai varmaan seminaarista ihan erilaisia asioita irti, mutta palataan taas noihin muistiinpanoihini. Koiralle pitää aina muistaa merkata milloin se teki oikein tai milloin väärin. Tämä on erityisen tärkeää, sillä jos jätät merkkaamatta sekä oikeista että vääristä, miten se koira voi tietää mitä sen kuuluisi tehdä (jos jätät satunnaisesti palkkaamatta sekä oikeista että vääristä). Älä myöskään korjaa koiraa. Esimerkiksi jos se tulee vinoon perusasentoon, aloita aina alusta. Älä tee mitään korjaavia liikkeitä, sillä todella nopeasti koira oppii ketjuttamaan virheen liikkeeseen kuuluvaksi osaksi (vino > sitten suora). 

Muista aina uuteen treenipaikkaan mennessäsi helpottaa treenejä. Tee helppoja juttuja, motivaatiotreeniä. Häiriö on koiralle aina suurempi vieraassa paikassa kuin tutussa treeniympäristössä, ja siksi se myös epäonnistuu herkemmin, jos tehtävät ovat liian vaativia. Jos vaadit koiralta vieraassa ympäristössä liian vaikeita juttuja, joissa se epäonnistuu, koira helposti oppii, että vieraassa paikassa, jossa on vieraita ihmisiä, kaikki epäonnistuu, ei tule palkkaa ja ohjaajakin on tyytymätön > vertaa koetilanteeseen!

Puhuttiin myös palkan suunnasta. Palkan suunta vahvistaa toimintaa. Esimerkiksi jos palkkaat koiran ruudusta siten, että se saa aina tulla hakemaan palkan sinulta, vahvistat sitä sinuunpäin suuntautuvaa liikettä. Kun ruudussahan kannattaisi palkata koira sinne ruutuun, mikä vahvistaisi sitä ruudussa olemista. 

"Alkupalaverissa" puhuttiin myös kriteeristä ja sen pitämisestä. Koira ei voi tietää mitä sen pitää tehdä, jos sinulla ei ole selkeää kuvaa siitä, miltä liikken pitäisi näyttää. Käy katsomassa maajoukkuekarsintoja ym., joissa näkee lähes täydellisiä suorituksia. Lisäksi puhuimme positiivisesta vahvistamisesta, tarjoamiseen kannustamisesta ja aktiivisesta, tarjoavasta koirasta sekä palkan nopeuden merkityksestä, mutta en kirjoittanut näistä erityisesti mitään muistiinpanoja. 

Ollaan tultu noudossa ihan hitoksen paljon eteenpäin. 

Vaikka onhan siinä vielä paljon paljon tekemistä,
mutta nyt meillä on sentään joku pohja tässä.

Kuitenkin minulle tuon viretilan jälkeen ehkä tärkein juttu oli kehittyminen. Siis että pitäisi uskaltaa edetä, kehittyä. Se kuulostaakin jo niin loistavalta mantralta, että valitsin sen siksi tuohon otsikkoon, vaikka kieltämättä jäin tuota mielentilaa miettimään enemmän (no kuulostaahan tuo otsikko paremmalta kuin vaikka: "Rauhoitu hyvä nainen tai älä rauhoitu, mutta tiedosta vilkkautesi ja sen vaikutukset tuloksiin - Sari Kärnän tokoseminaarissa" :DD). Uskaltamisesta kehittyä vielä... Eli eteneminen on tärkeää, sillä koira helposti tottuu vahingossakin luomiisi kaavoihin. Jos aina palkkaat koiran vaikkapa seuraamisessa viimeistään viidennen askeleen jälkeen (joskus myös neljännen, kolmannen tai yhdenkin), koiran pakka hajoaa, kun yhtäkkiä yritätkin kasvattaa palkkaamistiheyttä vaikkapa kymmeneen askeleeseen. "Kun se palkka on AINA tullut viidennen askeleen jälkeen, niin nyt varmaan teen sitten jotain ihan väärin..?"

Loput noista muistiinpanoistani on noiden koirakkoharjoitusten aikana mieleentulleita ajatuksia. Ne on vähän yksityiskohtaisempia, joten voisin palata niihin joskus myöhemmin. Se kirjahylly siellä nimittäin vielä odottelee, ja me ollaan Luumun kanssa saamassa jälleen tänään iltalenkkiseuraa. Pitää tankata. Energiaa, kun sitä meillä ei kummallakaan ole vielä omasta takaa tarpeeksi ;)

Baletin lisäksi Luumu on alkanut harrastaa
mielikuvitushevosten lassoamista.

Paras iltalenkki ikinä!

En kirjoita mitään tokojuttuja tällä kertaa, vaan superihanasta iltalenkistä, jolta juuri tulimme. Tai ihan juuri tulimme suihkusta, sillä noin mutaista koiraa ei meillä ennen ole nähtykään. Eikun nyt valehtelin! Joku varmaan muistaa parin vuoden takaa Luumun ja Hugon metsäreissun ;)

Ennen iltalenkkiä oltiin sovittu Piian ja Lillen kanssa ohitustreenit meille tähän Vanhalinnaan. Samalla se oli vähän niinkuin tuomiopäivä, sillä kolmisen viikkoa ollaan nyt vältelty noita ohituksia täällä meillä parhaamme mukaan ja hiottu niitä kuntoon kaikkialla muualla. Viime viikolla Turussa Luumu oli ihan mielettömän hieno. Se vahingossa ajautui suurtorin nurkilla melkein nokakkain yhden koiran kanssa, mutta koira oli sille kuin ilmaa. Toisaalta taas täällä meillä tuli tuossa puistossa vastaan juuri tänään päivällä ajokoira, ja vaikka se käyttäytyi oikein mallikelpoisesti, ja me kierrettiin oikein kaukaa nurmikon poikki, sain silti tilanteesta ihan käsittämättömän farssin kehitettyä. Luumu oli ajokoirasta ihan hullun kiinnostunut, ja kun yritin siinä saada sitä hihnaa ja makkaroita ja koiraa johonkin järjestykseen, satuin tallomaan sitä varpaille niin että se vingahti. Ajokoiran kuljettaja varmaan ajatteli minun pahoinpitelevän koiraani, mutta päästiin sentään tilanteesta pelkällä kaaoksella ilman mitään ärinöitä tai häntien nosteluita tms. 

Silti ärsytti kun päästiin kotiin. Miksei se vaan voi jumankauta tulla toimeen ja selviytyä. Miksi sen täytyy olla niiden hajujenkin perään ihan maaninen. Lenkin kruunasi nimittäin vielä, kun Luumu olisi halunnut jäädä haistelemaan sen ajokoiran jälkiä ja minä olisin vaan mennyt eteenpäin, niin tyyppi päätti vetää kamalat itkupotkuraivarit siihen ja koitti peruuttaa pannastaan. Siinä ei kyllä sitten auttanut mikään muu kuin rauhallisesti teinin pää kämmenien väliin ja hitaalla, matalalla ja rauhoittavalla äänensävyllä pieni palautus maanpinnalle. "Nyt menee kuule kohta hermo sun kanssa. Koitas nyt vähän tsempata." Ja kyllä se sitten taas tsemppaakin, kun se pääsee hiukan siitä hajusta irti. Se vaan menee sellaisiin tiloihin joskus. Kun joku haju on niin hekumallinen, koko koira on ihan maaninen. 

En siis ihan parhaimmilla fiiliksillä lähtenyt muutaman tunnin päästä tuohon Vanhalinnan kartanon T-risteykseen ohittelemaan, mutta taidettiin kummatkin yllättää toisemme. Itse yllätin itseni pystymällä toimimaan järkevästi ja johdonmukaisesti, rauhallisesti ja positiivisesti koko harjoituksen ajan. Luumu yllätti pystymällä loppujen lopuksi jopa ohittamaan meille vieraan koirakon ihan suoralla hiekkatienpätkällä vilkaisematta kertaakaan koiraan päin ja olemalla oma iloinen itsensä. Sitä ennen toki oltiin tehty näitä etenemisiä niin, että vieras käveli T-risteyksen "yläviivaa" pitkin, ja me sieltä T-kirjaimen varresta lähestyttiin siellä edessä edestakaisin seilaavaa koirakkoa. Tässäkin huomasin, että Luumun pitää ensin saada nähdä mitä siellä on, mutta todella helposti se jää tuijottamaan, etenkin kun koira oli vielä niin kaukana, että mitään mainittavampia hajuja sieltä ei varmaan vielä ulottunut meihin asti. Mutta minun pitää olla tarkkana, ettei tämä utelias ja luonnollinenkin katsominen muutu tuijottamiseksi, koska sitten käyttäytymistä on vaikea katkaista. 

Päästiin tosiaan lopuksi mekin sieltä T:n varresta sinne "yläviivalle" ja todella hitaasti siedättäen mutta myös osaltaan kontaktia ja nätisti käyttäytymistä vaatien päästiin siihen tilanteeseen, että ohitettava koira oli sen hetken yhdentekevä. No eihän se yhdentekeväksi muuttuisi varmaan ikinä, mutta sen verran, että sen ohitushetken Luumu oli siinä minun kanssani, eikä se joutunut miettimään että miten tässä nyt oikein pitäisi käyttäytyä. 

Ihan loistofiilis. Näitä treenejä pitäisi nyt olla vaan vähän väliä, ja mieluiten kaikenlaisten koirien kanssa. Mietittiinkin siinä lopuksi, että onko ohitustreenin kannalta huono, jos koirat päästää yhdessä leikkimään, mutta eipä kai se yhteinen leikkihetki kuitenkaan vie tehoa siltä ohitustreeniltä..? Jotenkin ajattelisin, että kun Luumu kerran on jo joutunut työstämään niitä tunteitaan ja tekemään töitä sen selviytymisen eteen, niin mitä sen jälkeen tapahtuu (jotain positiivista toki kuitenkin), niin eihän se vaikuta siihen mahdollisesti opittuun ohituskäyttäytymiseen kuitenkaan..? Kun ei me tietysti niin hölmöjä oltu, että oltaisiin niiden siinä tilanteessa annettu yhtäkkiä alkaa riehua, vaan me käveltiin remmissä hetki, ja mentiin kokonaan toiseen paikkaan leikkimään. 

Oli ihanaa päästää koirat irti ja leikkimään. Ne selvästi nauttivat toisistaan, vaikka pakko myöntää, että hiukan olin alkuun nätisti sanottuna shaibat housuissa. Kun ei meillä ole Luumun kanssa pitkään aikaan ollut ketään uusia leikkikavereita, joiden kanssa saisi telmiä vapaana. Ja Lille on vielä narttu, joten aika luonnollista, että ne tulevat automaattisesti toimeen. Mutta vaikka Luumu on aina ollut aikuisten koirien kanssa todella sosiaalinen (jopa ärsyttävyyteen asti), niin huomaan, että tuo muuttunut hihnakäyttäytyminen ja ohitustilanteissa rähiseminen on syönyt sitä luottamusta muissakin asioissa. En kirjoita enempää. Kuvat kertovat paremmin. Niin paljon, paljon paremmin. Kiitos Piia ja Lille <3 Meillä on nyt aika väsynyt koira kotona!

Jos Luumu osaisi puhua, se huutaisi tässä kurkku suorana
aaaaaaaaaaaa!!!!! 

Onneks heil oli erilaiset kaulapannat, kun ihan kuin olis kaks Luumua tässä! 

Mikä ihastuttava nainen! 

Voitte varmaan kuvitella että Luumu oli jossain sadannessa taivaassa. 

Kyllä staffit vaan on niin kuvauksellisia, eikö? 

Luumu tarkasti aika moneen otteeseen,
että olihan tää tyttö, eikö ollutkin tyttö? 

Lille kertoi vissiin jonkun tosi hyvän vitsin. 

Jaa miten niin ei oo kuvauksellisia?

Hönöt 

Luumu kävi niin kuumana, että me mietittiin
voiko se saada tosta läähättämisestä jonkun kohtauksen :DDD 

Hei nainen eksä nää että mä vinkkaan sulle silmää täältä? 

Välillä meni vähän SM-touhuksi,
enkä nyt puhu niistä kesän kisoista :P 

Tui tui.

Satasella vai ysiysillä?

Lähdin eilen aamulla peurojen vielä mutustellessa aamupalaansa Aurajoen toisella puolella Liedon asemalle Sari Kärnän tokokoulutukseen kuunteluoppilaaksi. Otin jopa uuden A4-kokoisen Marimekon tummanvihreäkukallisen muistilehtiön mukaani, kun se edellinen kierrekantinen vaaleanvihreäkukallinen meni jo FitDogin fysiikkaluennolla melkein täyteen. Siitä tulikin mieleeni, että ovat ne(kin) muistiinpanot vielä siinä blokissa - kukahan ne siirtäisi tänne blogiin, kun tuntuu ettei aika nykyisellään riitä mihinkään?

En pureudu lauantain tokosemmaan nyt, sillä ensin piti käsitellä meidän menneiden viikkojen treenejä. On ollut meinaan ihan sikahyviä. Vähän vaikeaa tässä nyt sunnuntai-iltasella tiivistää muutamaan kappaleeseen kaikkea sitä edistystä, jota tässä on jo monen viikon aikana tapahtunut, mutta kerronpa nyt vaikka luoksetulon pysäytyksestä. Se on seuraamisen ohella ollut meillä nyt paljon tapetilla niiden ongelmien takia, ja ihmeellisesti ne ongelmat vaan välillä ratkeaa, kun niihin alkaa suhtautua ratkaisukeskeisesti. Suuri rooli on tietysti ollut myös sillä ulkopuolisella kolmannella silmäparilla, joka näkee meidän hölmöilyt ihan uudesta näkövinkkelistä. Tai meidän ja meidän - kuten seuraamisessakin, heti kun itse olen paremmin kartalla siitä mitä tehdään, koirakin kummallisesti suoriutuu paremmin. Käsittämätöntä. Suorastaan maagista.

Tässä video siitä miten ollaan viime treeneissä pysäytelty. Kunpa olisin ottanut videota myös ennen tätä edistymistä, sillä ongelmanahan oli, että kun matka vähänkään piteni, käsimerkkini jäi ilmaan heilumaan vailla reaktion hiventäkään luoksepinkovassa pikkustaffissa. Kiitos tästä jättiläismäisestä edistysaskeleestamme kuuluu jälleen Elinalle. Kiitos!

Ongelmadiagnoosimme oli seuraavanlainen: Matkan pidentyessä, kiihtyi myös Luumulla vauhti. Vauhtiveikko keskittyi juoksemiseen niin kovasti, että käsimerkillä vaan ei ollut mitään tehoa enää. Tai keskittyi mihin keskittyi, voi olla, että vauhdin hurmassa sillä ei raksuttanut päässä yhtään mikään - pääasia kun jalat vaan rullasivat. Ekana jouduin miettimään, että nyt sieltä tulee juna, että se koira nyt vaan ON saatava pysähtymään. Mikään ponnettomasti heilahtava käsimerkki ei vedä vertoja junalle! Tehostettiin käsimerkkiä lisäämällä toinenkin käsi, eteenpäin hyökkivä askellus ja vielä pysähtymishuuto. Pakko myöntää, että meni pari harjoitusta ihan harakoille, kun jouduin itse itsestäni hakemaan sitä hullusti huitovaa ja huutavaa olentoa, joka yrittää pelastaa koiransa junan alle joutumiselta. 

Mutta toimihan se! Ihan ensimmäinen kerta olisi kyllä pitänyt saada videolle. Itsekin olin vielä aika säälittävä tapaus, mutta Luumun reaktio oli ihan tautisen hauska. Kun tulinkin sieltä huutaen ja huitoen vastaan, se otti pari hämmentynyttä sivuaskelta siinä kohtaa, missä olisi pitänyt pysähtyä, ja katsoi minua isoja kysymysmerkkejä sisältävillä, suurilla ymmyrkäisillä silmillään. Voi vitsi että me räjähdettiin nauruun. Kaikki kolme! Kun Luumu tajusi, että tämäkin on taas joku mamin omituisista tempuista, se oli seuraavalla kerralla jo ihan mukana. Eikä se piru vie ajautunut junan alle!

Onhan tässä toki se, että saan sitten häivytellä noita mun käsiä, jalkoja ja ääntä, mutta näillä kun saadaan iskostettua nyt se salamannopea pysähdys pitkälläkin matkalla tuon turboveturin mieleen, niin eiköhän se taas siitä. Ollaan nyt viimeiset pari, kolme treeniä tehty näitä pysähdyksiä noilla mun toooodella omituisilla pysäytyseleillä, ja ne todella toimivat! Tuo video on kuvattu Nautelankoskelta viime keskiviikkona, ja tuota videopätkää ennen oltiin tehty jo pari kolme todella säpäkkää onnistunutta harjoitusta (kiitos Terhi treeniseurasta!). Tässä se ei nimittäin ihan lähde sata lasissa, kuten aiemmat pari kertaa, mutta toisaalta Pipa Pärssisenkin mukaan kannattaa miettiä että onko parempi, että se tulee sata lasissa, mutta vähän liukuu, vai että se tulee ysiysit lasissa, mutta pysähtyy kuin nappia painamalla. Nih. 

Nyt kun ollaan keskitytty jälleen siihen, että Muu ylipäänsä pysähtyy, on se alkanut taas ennakoida. On tämä vaan niin vaikea tämä tasapaino. Kun sille koiralle voisi vaan kertoa, että tee näin, näin on hyvä. Että älä ennakoi, vaan tee juuri niin kuin sanon. Mutta kun ei ne vaan toimi niin ne koirat. Kun ne on niin eteviä pikku perkeleitä, että ne jo tietävät kaiken etukäteen. Olen tässäkin koittanut pilkkoa mahdollisimman pieneksi palaksi tätä liikettä, ja varioinut sitä palkkaa niin, että se ennakointi olisi mahdollisimman vaikeaa. Kun se hidastaa, silloin juostaankin läpi ja nostetaan läpijuoksujen osuutta muutenkin ja päinvastoin. Vaikka yleensä käytetään takapalkkaa, olen näiden hidastumisten ilmetessä saattanut siirtää sen palkka-alustan minun taakseni, mutta silti vaatinut pysäytyksen. Aluksi ajattelin, että mennäänköhän taas ojasta toiseen kosteaan paikkaan, mutta yllättävästi palkkakupin omituinen sijainti ei vienyt kuitenkaan terävyyttä pysähdyksestä. Hieno homma!

Sain synttärilahjaksi 30 palasaippuaa! 

Saippuafetissistä kärsivälle mitä oivallisin lahja <3 Kiitos Milla!

Pakko kyllä nyt jättää tämä tokopostaus pikkaisen lyhyeksi tällä kertaa. Olen vaan niin tosi väsynyt. Ensi viikko on töiden puolesta todella raskas, ja pyrin keventämään sitä tekemällä töitä viime perjantaina lähes yömyöhäiseen asti ja taas tänään (sunnuntaina!). Siksi jäi tuosta Kärnän seminaaristakin se toinen osa kuulematta. Lisäksi oltiin lauantaina iltapäivällä Luumun kanssa tuossa meidän lähimetsässä, ja eikö se juuri askelta ottaessani juossut ne kuuluisat sataset ajolaseissa päin vasemman jalkani jalkapöydän sivustaa (mikä osa se on ihmisestä..?). Jumanpliuta että sattui hetken ja kovaa, vaikka oli paksut vaelluskengät jalassa, mutta kovakalloiselle tahvolle ei noussut äksidentistä edes kuhmua otsaan. Oli jalka lauantai-iltana niin kipeä, että Teemukin kysyi mitä siinä sohvalla läähätät - minulta! En edes huomannut puuskuttavani, mutta kyllä se vaan niin paljon juili. Lasillisella punaviiniä (okei - puolellatoista) ja tulehduskipulääkkeellä ennen nukkumaanmenoa en harkinnut enää tänään lääkäriinmenoa. Ehkä mulla vaan on sitten vähän heikommanpuoleinen kipukynnys, kun ei se jalkapöytä tai tuon koiran päänuppi edes turvonnut. 

Jatketaan noista tokojutuista ensi viikolla. Käytiin me kaupungillakin taas edustusvierailulla, mutta siitäkin joskus myöhemmin lisää, kun en ole näin pirun väsynyt ja työajatuksiin sotkeutunut. Voisikos tulla sellainen aloite joltakin noista meidän niin todella tärkeistä kansanedustajistamme, että vuorokauteen saataisiin jostain tunti - pari lisää...? Kiitos. 

Pönötipöm 

Kun vielä oli rapuilla lumiset reunukset 

Loistavaa, että tänne Vanhalinnaan oli puiston roskikseen liimattu kakkatarra.
Ei muuten olisi tullut mieleen, että sen kakkapussin voi tosiaan heittää roskiinkin... ;) 

Ihanko totta et anna mulle yhtään kevätrullaa? Edes puolikasta..?