Loving Luumu: Koiranpentu - yhteistä omaisuutta?

Kirjoitan nyt aiheesta, jota pohdin jo ennen Luumun meille tulemista. Olin jo päättänyt, ettemme tule haistelemaan hihnassa ollessa muita koiria. Tämä johtuu siitä, että koskaan ei todella voi tietää, millainen vastaantuleva koira on. Usein on niitä, jotka kertovat koiransa olevan kiltti, mutta eivät kuitenkaan osaa täysin lukea koiransa lähettämiä merkkejä. Pelkään Luumun saavan yhdestäkin huonosta kokemuksesta kammon tai pelon, joka laukaisee aggressioita myöhemmässä elämässä. Lisäksi koiran on saatava olla joka tilanteessa varma siitä, että tilannetta johtaa se hihnan toisessa päässä oleva ihminen. Jos koiran päästää haistelemaan tuntematonta koiraa, mitä seuraavaksi tapahtuu ei ole enää juurikaan ihmisen hallinnassa. On enemmän sääntö kuin poikkeus, että etenkin urosstaffien varoitetaan muuttuvan jossakin vaiheessa aikuiselämäänsä koira-aggressiivisiksi. Tiedän moniakin tapauksia, jotka ovat kilttejä kuin enkelit, mutta on tiedettävä mitä saattaa olla edessä. Emme ole Luumun kanssa vielä kovin paljon kävelleet ihmisten tai koirienkaan ilmoilla, vaan olemme pääasiassa harjoitelleet ulkoilua metsässä. Luumu on tällä hetkellä sitä mieltä, että kaikki vastaantulevat koirat ja ihmiset ovat luotuja osoittamaan hänelle rakkautta. Muutaman kerran olemme kuitenkin retkillämme kohdanneet muitakin kanssakulkijoita. Koirakoiden ohittaminen on tällä hetkellä suuren työn takana, ja arvostankin jokaista koiranulkoiluttajaa, joka ymmärtää Luumun ilmeisestä söpöydestä huolimatta ohittaa meidät suuremmitta puheitta. Hihnassa haistelun välttämisestä ja ihmisen roolista koirakon johtavassa asemassa voi lukea lisää vaikkapa Tuire Kaimion Pennun kasvatus -kirjasta.

Sitten toinen tähän vähän liittyvä asia. Staffia ei mielestäni tarvitse erityisesti sosiaalistaa ihmisiin. Varsinkin näin rohkean tapauksen kanssa tärkeämpää on harjoitella, ettei ihan jokaista vastaantulevaa ihmistä tervehdittäisi. Minun on yleensä kovin vaikeaa sanoa ei, mutta sitäkin tulee nyt harjoiteltua. En kiellä pentuuni koskemista silkasta itsekkyydestä tai ilkeydestä. Jos Luumu tässä vaiheessa oppii siihen, että vieraita ihmisiä saa tervehtiä missä ja milloin vaan, mitä se on sitten, kun Luumu on 17-kiloinen, suurisuinen ja ei-läheskään-niin-söpö aikuinen staffi, mahdollisesti kurainenkin? Staffirakkaus on tuju annos voimakkaita haleja, jossa mustelmien saaminen päänkolahtamisista ei ole yhtään harvinaista. Mitähän kadulla vastaantulevat mummot sitten sanoisvat, vaatteet kurassa, huuli mahdollisesti auki ja naama kuolassa? On toki niitäkin, jotka kysyvät että saako pentuani tervehtiä. Ihanaa, tällaisiakin ihmisiä on. Nämä ihmiset ovat kuitenkin tähän mennessä olleet harvassa, ja olenkin ottanut taktiikakseni kulkea Luumun kanssa vaan eteenpäin, mahdollisimman tiukka ilme naamalla, ettei kukaan vaan uskalla sanoa meille mitään. Inhottavaahan tämä on, olen inhottava, mutta minun on pakko ajatella tulevaisuutta, jolloin nyt ylisöpö pentuni on jotain ihan muuta.

Sen lisäksi että moni ottaa asiakseen tutustua pentuuni ilman lupaani, asia joka ottaa päähän, on omien lupien ottaminen myös pentuni syöttämisessä. Vaikka barffaamme, en ole tarkka sen suhteen, millaisia makupaloja koirani saa. Pääasiassa koulutuspalamme ovat BARF-periaatteen mukaisia, esimerkiksi kuivattua ankkaa tai munuaisia. Mutta koska haluan koirani mahan kestävän aikuisena kaikenlaista, olen syöttänyt sille välillä nappulaakin aktivointipallosta tai silloin tällöin jonkun dentasticksin tai puristeluun ajanvietteeksi. Minusta olisi kuitenkin kohteliasta, että kun VIERAS ihminen haluaa antaa Luumulle makupalan, hän kysyisi ensin minulta onhan se OK. Kukaan ei voi tietää, vaikkapa mitä allergioita tai muita sairauksia Luumulla saattaisi olla. Olen taas inhottava. Viinirypäleet ovat koirien kiellettyjen listalla. Ei saa antaa. "Mutta kyllä meillä kotona koirat tykkää..." Joo, ei. Luumu ei syö viinirypäleitä.

Koiranpentujen läsnäollessa tuntuu pätevän vähän sellainen jokamiehen oikeus. Minulle on useampaan kuin yhteen otteeseen huomautettu Luumun erikoisesta nimestä vähän väheksyvään sävyyn. Eilenkin LUUMULTA kysyttiin, että etkös ole vähän pahoillasi kun olet saanut tuollaisen nimen. IHAN OIKEESTI! Mitä ihmisillä pyörii päässä...? Luumu ei ole Musti, ei Rekku eikä Peni. Luumu on Luumu eikä muuksi muutu. Kenelle tulisi mieleen arvostella jonkun vanhemman lapselleen antamaa nimeä. "Marjukka, et nyt sitten parempaa keksinyt?" Minusta tämä on ihan sama asia. Mielipide-eroista voi toki kiistellä, vai miten se meni, mutta vähän taas voi ensin miettiä ennen kuin sanoo tiettyjä asioita.

Tässä tämänkertainen palopuheeni, mutta loppuun vähän iloisempia asioita, uusia kuvia Luumusta :) Ainiin ja Luumuhan meni myös maailmanlaajuiseen staffien tietokantaan: SBT Pedigree.