Jalka nousee

Postauksissa on ollut vähän hiljaisempaa, koska meidän elämänmenommekin on ollut itse asiassa paljonkin hiljaisempaa. Luumu on ollut levossa nyt reilu kaksi viikkoa, ja nyt alan itsekin tottua tähän, ettei kalenterissa ole juuri mitään merkintöjä Luumun osalta. Penneli on päässyt kuluneena kahtena viikkona harjoittelemaan yksinoloa varmaan enemmän kuin elämänsä aikana koskaan aiemmin... Koiruli on saanut aina ruhtinaallisen sylikyydin ala- ja yläkertaan (mitä tuskin kuitenkaan arvostaa...), ja irtiolo on rajoittunut tuohon omaan pihaan. Energiaa olisi vaikka koko Vanhalinnan valaistukseen, ja välillä se purkautuukin ponimaisina riemunpukitteluina, käpyonparasleluikinä-leikkeinä ja kissaperkulanytsaatkyytiä-jahteina. Pentujatkokurssilla olemme lihas- (ei hermo-)lomamme aikana käyneet yhden kerran, koska kurssin aikatauluun tulee jatkuvasti merkillisiä muutoksia... 

Näyttelykurssi jäi meidän osaltamme kesken, koska a) Luumua ei ollut enää mielekästä ottaa sinne juoksentelemaan ja b) minun ei ollut mielekästä mennä sinne joka kerta puolustamaan omia näkökulmiani... jotka ilmeisesti olivat täysin vääriä - sillä eihän pelkkä koiranomistaja nyt mitään voi tietää... Kauniisti sanottuna en ollut kaikista kouluttajan harjoittelumetodeista samaa mieltä, ja kun alettiin arvostella esimerkiksi (virallisen!) nahkaisen staffi-pannan käyttöä näyttelyssä sen perusteella, että nahkainen panta kielii koiran hallitsemattomuudesta, annoin kurssin kulua loppuunsa ilman meitä. 

Luumu on tässä kuluneen kahden viikon aikana kehittänyt itselleen ihan kunnon esimurrosiän. Jotkut kyseenalaistavat koirien kehitysvaiheiden luokittelun "ihmismäisiin" ikäkausiin, kuten esimurrosikään, murrosikään jne. ja itsekin olen ottanut Luumun henkisen (ja näköjään myös ruumiillisen/miehisen) kehityksen avoimin mielin vastaan. Tulee mitä tulee, se on kuitenkin sama Luumu, on se sitten teini, esi-teini tai ihan vaan Luumu. Mutta kyllä on vaan uskottava että teini-ikä se on koirillakin - tai ainakin tällä. Mörköjä näkyy edelleen, etenkin siltojen alla, mutta nyt niitä on muuttanut myös imuriin, sähkövatkaimeen, hassusti tuulessa heiluviin heiniin, ihmisten pihoille jätettyihin jätesäkkeihin... ja myös pentujatkokurssimme kouluttajan namirasiaan ;) Ollaan yritetty olla ihan hirrrrrveen kannustavia... Lenkillä jos tulee vastaan jotain mörkömäistä, mennään ohi vaan vaikka hihna pitkänä taakse ja koira hangoittelevana sen päässä (tietty tilanneriippuvaisesti, esimerkiksi silloin ohikulkutien kävelysillalla tällainen olisi ollut vähän vaarallista). Luumu ei ole koskaan ollut ihan hirveän innostunut imurista, mutta on sietänyt sen läsnäolon... nyt imurikin sai osakseen hirveät huudot, joista selvisimme istumalla kymmenen minuuttia lattialla imurin vieressä, naudanmaharouhetta suuhun tuputtamalla ja asteittain imurin osia enemmän liikuttamalla. 

Ja arvatkaa mitä - jalka nousee! Niin siis Luumu osaa jo pissata kolmella jalalla seisten (ei olla ihan vielä niin taitavia, että sujuisi yhdellä jalalla - kuten Facessa taannoin riemuitsin;)). Merkkailu alkoi noin viikko sitten, ja jotenkin ihan yllättäen. Ensin ajattelin että olikohan se vahinko, mutta kun sama toistui saman päivän aikana useamman kerran, pakko se oli uskoa - Muumuu on kohta iiso mees! Merkkailun ja hajujen ihanuuden lisäksi sitä piputöhnää on kaikki paikat täynnä. Viisaammat taas onneksi kertoivat sen olevan etenkin staffeilla ihan hirmu normaalia, ja ehdin mä näyttää sitä silloin viimeksi eläinlääkärillekin ;) Ihan turha ajatellakaan meille enää mitään vaalean väristä tai edes yksiväristä sohvaa... ja kun meiltä lähtee ihmisten ilmoille, vaatteet kannattaa vaihtaa, koska sellaiset kellertävät laikut ei ole vissiin ihan muodissa. Ihana teini-ikä, ihana koira...

Välillä vaan tekisi mieli huokaista - pentuni pieni, tule takaisin! Nyt varsinkin kun lepoaika edellyttää minulta jatkuvaa varmaantosikivojen juttujen kieltämistä, tuntuu että meidän suhdekin olisi kärsinyt tästä. En ole enää kiva, mielenkiintoinen ihminen, vaan hirveä nalkuttava akka, joka ei anna tehdä mitään kivaa. Eilen käytiin pitkästä aikaa koirien ilmoilla katselemassa Kupittaalla järjestettyä mätsäriä ja Lottaa ja Doraa, jotka osallistuivat pienten aikuisten luokkaan (ja olivat hienosti punaisten kehän viidensiä!). Mutta kyllä oli raskas reissu taas. Mietin, että jos nyt pitäisi esittää Luumu tuolla kehässä, olisin joussut jo kauan sitten paikalta. Ensimmäinen tunti meni ihan sähläämiseksi hajujen ja hihnakäyttäytymisen/-käyttäytymättömisen (?!) kanssa... ja vasta sitten Luumu alkoi ihan oma-aloitteisesti tarjota kontaktia. Kyllä minä edelleenkin (onneksi!) saan sen kontaktin kaiken maailman tempuilla ja käskyillä, mutta olen pyrkinyt kannustamaan sitä häiriötilanteissa oma-aloitteiseen operanttiin kontaktiin... eli siis käytännössä annan sen tuhtata omiaan, mutta heti jos kääntää katseen minuun - namia naamaan. 

Sen lisäksi tietysti että Lotta ja Dora saivat menestystä ja kunniaa kehässä, tapahtui ihan uskomaton sattuma! Kaksi naista halusi tulla tervehtimään Luumua, ja kävi ilmi että naiset olivat Turun FWPA:n taakanvetoporukasta! Siis justiin siitä samaisesta, johon me olimme ajatelleet menevämme ainakin tutustumaan saikun ja levon jälkeen! Taakanveto olisi hyvää lihaskuntotreeniä muun juoksentelun vastapainoksi (siis sitten joskus - ei nyt vielä pitkään aikaan...), mutta voisimme nyt jo mennä mukaan porukoihin totuttelemaan valjaisiin ja vaikka ihan kilon painoiseen lastiin. Naiset olivat ihan hirmu mukavia, eikä uuteen harrastusporukkaan astuminen tunnu enää yhtään niin jännittävältä! Way to go!

Sairaslomalla ollaan opiskeltu lampaista yhdessä Juliuksen (1 v. 1 kk) kanssa

...suhde Naperoon on kehittynyt läheiseksi...

...ollaan harjoiteltu sadetakin pitämistä (vielä tosin sisätiloissa)...

... ollaan poseerattu väsyneenä muotokuvissa...

...ollaan kehitetty edelleen suhdetta Napsuun...

...ollaan pidetty saksantuliaishuivia ja poseerattu jälleen...

...ollaan poseerattu makuuasennossa...

...ollaan poseerattu huivi kaulassa Nallen kanssa...

...ollaan katsottu lammasaiheisia elokuvia (Shine of Rainbows)...

... ja odotettu Hamtin kanssa mamia Kupittaan mätsärissä Lotan ja Doran ollessa kehässä.
Että sellainen sairasloma... toivottavasti pitkään aikaan viimeinen sellainen!

Blogin pitäminen on ollut minulle ihan tosi palkitsevaa. En koskaan uskonut, että blogini saisi lukijoita, joita en entuudestaan tunne, saati että oikeasti tutustuisin uusiin ihmisiin blogini kautta! Käyn lähes päivittäin katsomassa lukijatilastoja (kuinka moni on lukenut mitäkin tekstiä ja missä maassa lukijat asuvat) ja tarkistamassa onko tullut kommentteja. No eihän niitä kommentteja kovin usein tule, mutta sitäkin enemmän jok'ikinen kommentti lämmittää mieltä ja näpyttelysormia. 15 lukijaa (joista puoliakaan en tunne oikeasti) on ihan hirmu hyvin blogille, jonka tähtenä on kuitenkin vain yksi koira... mutta toivoisin silti, että kaikki anonyymit luenvainsillointällöin-ihmiset liittyisivät lukijoiksi, koska on vaan niin hienoa katsoa lukijoiden sankkaa joukkoa blogitekstien vierellä. Tämä blogi toimii osaltaan Luumun päiväkirjana, jota minä kirjoitan. Ja koska meidän elämämme nivoutuvat todella tiiviisti yhteen, on se myös minun päiväkirjani (ja valokuva-albumini). Tässä teillekin nähtäväksi muutamia hauskoja hakusanoja, joiden avulla ihmiset ovat löytäneet blogini (joidenkin kohdalla saa todella nauraa!):

staffi palkitseminen näyttelyssä
minkä kokoinen koira saa olla matkustamossa
koira söi luita nyt kakoo
muumuu
kuinka perustella koirakuume [mun suosikki!]
staffihymy
minkälainen panta staffi-pennulle
barffauksen huonot puolet
milloin ensimmäinen tyttöystävä [myös ihan hauska]
staffi näyttelyhihna englanti
muumilautaset
kissan turvonnut naama
akita vahtii vauvaa
kärpäsen purema
barbarian horses
Jirka Vierimaa