Luumu 1 vuotta!

Köllöteltiin mamin kanssa aamulla melkein puoli tuntia. Sitten kävin pihalla näyttämässä puskalle ja vähän naapurin gööttipapalle kuka on tämän paikan todellinen kingi. Olen muuten huomannut, että kannattaa tulla sisälle silloin kun mami huutaa. Siitä saa namia. Jos en heti lähde tulemaan kun huuto kuuluu, mami tulee kiukkuisena perään ja nappaa ällösti kainaloon ja väkisin vie sisälle. Se on ihan tyhmää. Ei kannata jäädä kuhnimaan.

Aamupissan jälkeen kiipesin takaisin yläkertaan mamin paikalle sänkyyn jatkamaan päivätorkkuja, kun mami taas parkkeerasi itsensä moneksi tunniksi siihen valoisan ruudun eteen. Kovasti se sinne aina tuijottaa, mutta vielä en ole ymmärtänyt mikä siellä on niin mielenkiintoista. Välillä yritän saada sen huomion tunkemalla kuonon kanssa sen jalkojen välistä. Joskus pitää kiivetä syliin asti ennen kuin se ymmärtää laittaa sen ruudun kiinni. Aina ei toimi sekään. Miksi Napsu saa olla sylissä pidempään? Ärsyttää. Kostan sen välillä hyppäämällä sen päälle, kun sillä on just joku makea uni meneillään. Sitten saan kyllä siltä tassua. Piru että sillä on terävät kynnet!

Muutaman tunnin ehdin kauneusunista tänään nauttia, kun huomasin että mami alkaa tehdä lähtöä. Ruutu piti sen saman äänen, jonka se aina pitää, kun mamiin tulee jälleen energiaa. Valo sammui, ja äkkiä mamin perään alakertaan. Ettei se vaan unohda mua kotiin, kun silleekin on joskus käynyt. Avaimet meni laukkuun ja se pyörii ympäri keittiötä tavaroitaan keräillen. Auton avain! Jos menen valmiiksi eteiseen, ni ei se varmaan laita mua olohuoneeseen ja jätä kotiin?

Hyvä taktiikka. Eteisessä kannattaa istua nätisti paikoillaan ja työntää kuono takin pääaukosta sisälle. Nykyisin ei yhtään osaa arvata mamin housuista että mihin mennään. Kun syksyllä se laittoi aina ne tietyt, jos mentiin metsään. Ajettiin autolla kaupan pihalle. Tää on ihan tyhmä paikka, kun joudun usein odottamaan mamia, kun se menee pois. Hyppään etupenkille vahtimaan, kun sieltä näkee paremmin milloin mami tule takaisin. Tänään sillä ei kestänyt kauaa. 

Muistan että tätä lenkkiä ollaan kävelty joskus aikaisemminkin. Ainakin joskus sen haukkuvan Meri-koiran kanssa. Ja hetkinen. Täällä oli se kamala silta! Sieltä alta meni autoja! Muistin tämän vasta, kun ensimmäinen silta oli jo ohitettu, mutta seuraavalla pistänkin sellaisen show'n pystyyn. Ja jos mua ei huvita tulla, ni sit en tuu. 

Hitto. Ei toiminut. Jouduin kainalokyytiin, ja se on kamalaa. Mut tästä kun selvittiin, ni huomasin yhtäkkiä siinä ihan lähellä pienen koiran. Tai en kyllä tiedä mikä se oli. Siinä se tuijotti meitä takaisin, vähän oli mua pienempi, punertavan värinen ja melkoinen häntä sillä oli. Mut kun se ei tehnyt muuta kuin tuijotti, ni mäkin tuijotin sitä vaan takas. Sit se jo menikin matkoihinsa. Kumma otus. 

Mami päästi mut onneks vapaaksi. Olin niin iloinen, et loikin vähän aikaa, ja sit huomasin, et hetkonen. Täällä haisee ihan hevoselta! Ja kun oikein kunnolla haisteli, ni siitä oli mennyt vaikka kuinka paljon hevosia! Tuoksut oli niin hurmaavat, et oli ihan pakko hieroa sitä takkiini ja joka puolelle. Nam. Oon muuten huomannut, et aina kun on irti, ni kannattaa vähän väliä käydä mamin luona, kun siltä saa usein nannaa. Varsinkin jos se huutaa, ni sit se on tosi iloinen jos tulen oikein kovin se luo. Mut välillä kyllä kun huomaan, et se keräilee hihnaa taskusta, ni silloin haistelen vielä hetken. Tiedän et se ärsyttää sitä. Lällislää. Mut en mä uskalla tehdä sitä kauheen kauaa. Kun pitää kuitenkin olla suht nätisti, et pääsee taas uudestaan irti. 

Tällee ku ottaa vauhtii, ni saa ne hajut oikeen kunnolla kiinni.

Löysin mä kepinkin. Ne on aina kivoja.

Ja ihan ku olisin yhtäkkiä kuullu jotain, mut ei siel ollutkaan mitään. 

Juokseminen on ihan mun lempipuuhaa.

Oltiin jo kävelty aika kauan, ja olin taas hihnassa, kun kuului melkoinen pauke. Hevonenhan siinä meni ohi, ja sillä oli jotkut kärrytkin perässä. No mä oon nähnyt noita jo niin paljon, et jäin vaan katselemaan perään. Ja vähän haistelin tietty, ja pärisytin huulia. Sillee tulee viel paremmat aromit. 

Mut just kun olin päässyt fiilistelemästä tätä heppaa, ni eikö sieltä tullut seuraava silta! Mä oon ennen kävellyt kyl tän sillan, mut silloin alla oli vettä. Nyt en kävele, ja näytinkin sen mamille peruuttamalla. Ja jos ottaa oikein pelokkaan ilmeen, n eihän se voi vastustaa mua. Nytkin se päästi mut irti, ja lähti ite vaan kävelemään sitä siltaa. Se oli sellainen riippusilta, mut silti tosi pelottava. Mä meinasin monta kertaa lähteä sen perään, mut sit mä tajusin. Mähän kävelen siinä veden päällä. Se kantoi tosi hyvin se vesi, ihan eri tavalla kuin kesällä. Ihme juttu! Ja hitsi, mä olin toisella rannalla ennen mamia! Näin se kannattaa aina tehdä. 

Kokeilin ensin tällee kiertää kaukaa...

Mut ei se auttanu, ihan yhtä kamala se oli!

Mut onneks tajusin, et pääsen mä täält alhaaltaki. 

Ja meninki mamia vastaan toiselt puolelt!

Ihan kamala silta. 

Hyi.

Ja kun mä tajusin tän siltahomman, ja oikein päätin, etten enää yhdestäkään sillasta tule, niin eikö sieltä taas tullut silta vastaan. Nyt se oli sellainen, mistä kulki alta autoja. Mut hitsi. Jouduin taas kainaloon, ja kuvitelkaa - mami laski mut alas keskellä sitä siltaa! Mut sit kun mä olin siellä maassa, vaikka olikin vielä siltaa jäljellä, ni eihän se ollutkaan niin kamala juttu. Mut kyl mä silti ens kerralla vielä näytän. Näytän etten tykkää silloista, ja et en halua kainaloon. Ihan tyhmää. Mut onneks sit oltiinkin jo autolla. Autoon on aina niin kiva mennä.

Kotona mami laittoi sen kamalaa ääntä pitävän käsivempaimen päälle. Mut se on ihan kiva laite, kun sitten kun ääni loppuu, ni mä saan vähän kermavaahtoa. Se on tosi hyvää. Harvoin se sitä käyttää kuitenkin, onkohan tänään jotenkin erikoinen päivä? 

Oli jo tullut pimeää kun mami otti taas auton avaimen esille! Ja Teemukin tulee. Äkkiä eteiseen. Jee, nyt laitettiin fleecetakki päälle. Se haisi vielä ihan siltä hallilta, jossa oltiin eilen ja sitä edellisenä päivänä. Nyt automatka kesti vähän kauemmin. Välillä ajettiin tosi kovaa. Tykkään kyllä olla autossa, kun yleensä pääsee johonkin kivaan paikkaan. Olen mä ollut monesti eläinlääkärilläkin, mut mä tykkään kyllä siitäkin, kun pääsee morjenstamaan uusia ihmisiä. Varsinkin mun fysioterapeutti on tosi kiva. 

Mut tänään me ajettiin eläinlääkärin ohi. Ei pysähdyttykään. Muistin tän paikan kyllä, oltiin täällä kerran, mut täällä ei saanut tehdä mitään kivaa. Piti vaan olla paikoillaan, ja usein maassa kyljellään. En tykännyt siitä kauheesti. Mieluummin haistelisin vaan koko ajan ympärilleni. Ärsyttää, kun joku pitää kiinni eikä saa liikkua. Mut nyt täällä oli ihan eri meininki. Ihan eri nainenkin. Vähän mua jännitti kun yhden huoneen nurkassa oli joku iso sininen kumipallo siellä ihan liikkumattomana. Haukuin sille pari kertaa, mut kun se ei vastannut, ni ajattelin et se on niin lälly tapaus, et ei siihen kannata hukata energiaa. 

Mut just kun olin tottunut siihen huoneeseen, ni sinne tuli lisää koiria. Joku karvakasa ja sit joku laiha musta. Ihan kurkkuun sattui kun mami ei tajunnut päästää mua niitä haistelemaan. Oon yrittänyt kouluttaa sitä, että silloin kun vedän hihnasta, ni silloin mennään siihen suuntaan kun mä haluan. Mut hitsi et noi ihmiset on hitaita oppimaan. Ei onnistunut tänäänkään. 

Mulla oli kamala nälkä, kun en ollut koko päivänä syönyt mitään. Mamilla oli niitä punaisia superherkkuja, mut jouduin tekemään kaikkea ihan ala-arvoista niiden saamiseksi. Jouduin seisoskelemaan milloin minkäkinlaisen pallon päällä, ja vähän alkuun ahdisti, kun ne pallot antoi jalkojen alla myöten. Välillä oli niin hutera olo, et yritin hiukka huijata. Mut ei se onnistunut kuin pari kertaa. Kaikkein kivointa oli etsiä nameja sellaisten keppien välistä. Tyhmintä oli kävellä sellaisen huojuvan tason päällä. Yritin vielä lopussakin kertoa mamille, että haluan mennä haistelemaan niitä koiria, mut meillä on selvästi joku kommunikaatio-ongelma. Pitäis vissiin viedä se johonkin kurssille.

Sit kotona mami pyöri ja hyöri taas koko ajan ympäriinsä. Laittoi takkahuoneeseenkin paljon kynttilöitä. Yhtäkkiä ovikello soi. Niin siis silloin pitää haukkua. Vaiks sielt aina tulee joku tosi kiva ihminen, ni silti pitää haukkua. Ja taas se kannatti! Sielt tuli Nalle, mamma, Jape ja Jimi! Voi jee! Siit olikin jo monta päivää kun viimeks pääsin mielistelemään Nallea. Aina mä yritän kaikkeni, et se tykkäis musta enemmän, mut ei se koskaan toimi. Pari kertaa se on haistellu mua takas, ja ne on ollu ihan mun elämän kohokohtia. 

Ne toi mulle paketinki! Pahvilaatikko oli vähän jännä, mut onneks mamma auttoi avaamaan. Ja voi että! Siel oli uus lelu! Mut mami perkula otti sen multa just kun olin kovalla vaivalla saanut sen suolestettua. Mikä vaiva, ja sit se viedään multa pois! Oli siel paketis onneks puruluitaki ja sellanen pihvitikku. Mä näin mihin mami laitto ne luut, mut sen pihvitikun sain onneks syödä jo heti. Nalle sai samanlaisen synttärikakun ku mäkin. Se oli niin hyvää! Miksei mami tee tällast joka päivä? Mä aina yritän sil näyttää, et vaan rasvaa tai heppaa, ni silloin menee heti alas. Äläkä laita niit öljyi joukkoon, tai merilevää, saati sitä kasvismössöö tai valkosipulia. Silloin saat pitää ite ruokas. Tänään oli mun ihan lempparia - lampaan rasvaa! Ja lihapulla! Ja frolikkimuruja. Oi nam. Mä söin melkein yhtä nopeesti ku Nalle. Se voitti vaan ihan vähällä. 

Sit mä olinki jo kaikest täst juhlimisesta niin väsynyt, ettei mua hirveesti kiinnostanu mitä ne ihmiset söi siel pöydän äärellä. Makasin vaan pöydän alla, ja heti kun ne lähti pois, ni kiipesin yläkertaan mamin paikalle taas sänkyyn nukkumaan. Ihan kiva päivä. Vähemmän siltoja ja enemmän suolestettavia leluja, kiitos.

Terkuin Luumu

Kaupunkikoira Luumu

Meillä alkoi nyt kotona hullut päivät - tavaraa lähtee jakoon sitä mukaa kun uusia koteja löytyy. Olen myynyt muun muassa Facebookin kirppariryhmässä kaikenlaisia vaatteita - tänäänkin sain vihreän villakangastakin myytyä eurolla. Vetoetju oli tosin rikki. Moni tuntuu olevan kiinnostunut myymistäni asioista; tänne Vanhalinnaan vaan tuntuu joillakin olevan vaikeuksia tulla. Olenkin kiltisti kuskannut tavaroitani ympäri Turkua. Muumuu takapenkillä ja lenkki upouudella alueella on melkein kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Tänään vihreän, yhden euron takin ostaja odotteli meitä Turussa Tuomiokirkon edessä. Jätin auton jo hyvissä ajoin ennen keskustan ahtautta Hämeenkadulle Assarin Ullakon pihaan, josta sitten kävelimme Luumusen kanssa kirkolle. 

Muumelolla oli taas panta erityisen kireällä, ettei vaan pääse solahtamaan kaupungin vilinään pieni poika. Ja pitää kyllä olla ihan hirveän ylpeä tästä maalaispojusta, sillä kävelyt Hämeenkadun vilkkaalla kävelytiellä sujuivat oikein mallikkaasti! Luumu askelsi määrätietoisesti eteenpäin, välillä minulta katseella tukea hakien. Lisäksi jouduimme kävelemään milloin ihan jonkun kantapäillä, milloin jonkun vieressä, mutta Luumu kääntyi haisteluaikeissa vain parin ihmisen puoleen. Tarkkana sain siis joka tapauksessa koko ajan olla, ettei joku poloinen saa yhtäkkiä melko lailla yhtäkkistä staffirakkautta osakseen.

Kun takki oli luovutettu uudelle omistajalleen ja Muumelo oli vähän päässyt vähän halimaan takin uutta omistajaa, päätin jatkaa meidän kaupunkikierrostamme Tuomiokirkkosillan yli kirjastolle ja sitten Aurajoen vartta pitkin Aurasillalle ja joen toista puolta takaisin. Luumu käyttäytyi ihan uskomattoman hyvin. En voi ihan sanoa että "kuin olisi aina kaupungissa kävellytkin", koska kyllä se haisteluidensa välissä kääntyi katsomaan minuun tavallisen monta kertaa. Yhtään paniikkikohtausta ei tullut, vaikka jouduimme Aurasillallakin bussin ohittamaksi ihan suunnilleen metrin päästä. Huomaa Luumun huomioväriset vermeet - tämänvärinen mussukkahan voi muuten hukkua kaupungin harmauteen!

Mumu ja vastarannalla Pinella

Mumu taitaa vielä katsella vesikoiran perään,
kun mami keskittyy jo takana näkyvään kirjastoon.

Näitä patsaita en muista itsekään ennen nähneeni.
Tällä kertaa patsas ei saanut aikaan haukkuja, ihan mielenkiintoa vaan.

Kulturelli koira Aboa Vetuksen edessä.

Ja ilmeestä päätellen ollaan loppumatkasta jo niin sofistikoituneita,
että Vanhalla Suurtorilla poseeraus aiheuttaa jo nyrpistelyjä.

Meillä mörköillään välillä kotona edelleen. Tai sellaiset paniikinomaiset peruuttamiset ovat kyllä toooodella harvassa, mutta noita haukkumisia nyt tulee milloin mistäkin. Ironista tässä meidän Turku-päivässä olikin, että ainut kerta kun Luumu vähän pompahti radaltaan kauhuissaan oli kun ohitimme sen pienen Hämeenkadulla sijaitsevan koiratarvikekaupan - ulkoständin tuulessa pomppuilevat ilmapallot ne vasta olivat kummia! Ja ohitimme sentään kaiken maailman ajoneuvoja, muun muassa ihan korvan vieressä huutavat kaksi ambulanssia!

Hienosta reissusta huolimatta on silti vähän pakko avautua. Ja mistäpä muusta kuin kanssa-koiranomistajista! Sain vähän maistiaisia siitä, miksi ohituksista pidetään niin suurta haloota. Meillä täällä Vanhalinnassa nyt on oikeastaan ihan perus-kotikoiran näkökulmasta se ja sama osaako koira ohittaa muut koirakot nätisti vai ei. Tilaa ohituksiin on paljon, eikä muita häiriöitä tai vaaratilanteita vaan pääse syntymään (täällä - ah - lintukodossa). Ensimmäinen vastaamme sattunut koira oli jonkinmoinen vesikoira. Kummatkin koirut olisivat halunneet tehdä lähempää tuttavuutta, mutta kummatkaan omistajat eivät katsekontaktia välttämällä tehneet koirujen haaveista totta. Tai enpä tiedä missä sen toisen koiranomistajan katseen kohde oli, mutta minun välttelevään katseeseeni se ei ainakaan osunut. Ihan mukiinmenevä tilanne siis.

Ja se avautuminen: no eikö sitten vilkkaalla Hämeenkadulla tullut paluumatkallamme vastaan joku varhaiskeski-ikäinen mies (!) labradorinsa kanssa, ja jo kaukaa katsoin kun labbis meni keskelle pyörätietä makaamaan ja odottamaan lähestyvää Luumua. Kuulin sinne kaukaisuuteenkin, että "voi kun sieltä tulee nyt sulle kaveri" ja tuituitui. Katsekontaktin vältteleminen tuntuu tylyltä, mutta se on ainoa toimiva taktiikka. Olisimme saattaneet aiheuttaa vaaratilanteen tässä, koska minun oli pakko ohittaa tämä koirakko kävelemällä pyörätien ja autotien välistä kapeaa kaistaletta. Onneksi takaa tuleva pyöräilijä oli sen verran valveutunut, että hidasti vauhtia ja odotti kun olimme päässeet tämän odottamalla ohittavan koirakon ohi. 

Är ja mur. Hitsi kun kaikki olisivat yhtä täydellisiä koiranomistajia kuin minä itse ;) Ei kai... moni ei kuitenkaan ajattele asiaa yhtään sen pidemmälle, vaan toimii hetkessä - sen mukaan mitä se oma koiru haluaa. Vaikka Luumu haluaisi kuinka mennä tutustumaan johonkin randomkoiraan ihan soveliaassakin paikassa (mitä keskellä pyörätietä ei ole), me ollaan edelleen noudatettu haistelemattomuuden linjaa, kuten pikkupentuinakin. Näistä parista leikkitreffittömästä kuukaudesta huolimatta Luumulla on ne kaverit, joiden kanssa leikitään, ja on paikkoja, joissa ei leikitä kenenkään kanssa. Näitä ovat muun muassa hihnalenkit ja koulutustilanteet. Alun perin tämä hihnassa toisten haistelemattomuus lähti sitä, että halusin suojella penneliä mahdollisilta epämukavilta kohtaamisilta, mutta näin myöhemmin ajateltuna tapamme toimia on myös käytännöllinen. Muumelo teoriassa tietää milloin kontakti muihin koiriin on sallittua - käytännössä tämä varmaan toteutuu iän myötä ;)

Syksy saapuu Muumuulaaksoon

Minä sitten rakastan syksyä! Vaikka meillä menee vanhan rintamamiestalon lämmittämiseen kylmien kuukausien aikana satoja euroja, syksy on silti ihanaa aikaa takkatulineen, villasukkineen ja haudutettuine teineen (!). Syksyisin saan aina uutta intoa käsitöihin, jotka nyt tänä vuonna ovat jostain kumman syystä olleet hyvinkin koiramaisia ;) Tämä on ensimmäinen syksyni koiran omistajana, ja eilinen kaatosateinen sunnuntai osoitti koiranomistajuuden myös einiinmukavat puolet. Vaikka Mumukka on miehistynyt täällä landella sen verran, ettei enää sipsuttele lätäköiden ohi kaukaa kiertäen, vaan jopa tykkää loiskutella menemään ojanpohjillakin, on pikku koiru vielä sateen sattuessa melkoinen prinsessa. Kun nurmikko on märkää, koipia nostellaan kuin kouluratsastuskisoissa, ja niskaan tippuvia pisaroita pitää ravistella pois ihan koko ajan.

Pimeyskin luo omaa jännitystään täällä ei minkään reunalla. En voi sanoa keskellä ei mitään, koska meidän talostamme alkaa Hakkisten omakotitaloalue, jossa on jotain, mutta toisella puolella meillä on naapurina hyvinkin synkkä ja pimeä ja joskus myrskyisäkin metsä, valaisematon hiekkatie ja pimeään aikaan erittäin pelottavan näköinen Vanhalinnan kartano. Viime vuonna teimme Japen, Jimin, äitin ja Nallen kanssa paljonkin retkiä Vanhalinnan metsiin otsalamput ojossa, ja keskusteluja värittivät aiheet, kuten "Mistä hinnasta viettäisit yön kartanossa yksin?". Kahden käden sormet eivät riitä laskemaan kertoja, joina olemme pelästyneet pimeydessä milloin mitäkin: laukauksia, metsästä yhtäkkiä ilmestyvää ukkoa, poliisiauton sireenin ääntä kaukaisuudessa, jonkun (?) perään raivoisasti haukkuvaa Nallea jne. Tapoihimme on kuulunut myös milloin kenenkin säikyttely - usein kohteeksi joutui tietysti äiti!

Syksyn kauhufilmiromantiikka tuoreena mielessä lähdimme Luumun kanssa pelkojani uhmaten viemään yhdelle asiakkaalleni papereita postilaatikkoon kävellen - ja pimeässä! Reittimme määränpää sijaitsi juuri tämän pimeän hiekkatiepätkän, Vanhalinnan kartanon ja vielä pimeämmän hiekkatiepätkän päässä, mutta hyvin varustautuneena ajattelin selviävämme tästä ilman sydänkohtauksia.

Rationaalisena ihmisenä kun pidän itseäni, pimeän pelko on jännä juttu. Sama tie, sama kartano, samat polut... ja pimeässä ne saavat ihan uudenlaisen tunnun. Etenkin omaa varjoansakin välillä säikkyvän ja haukkuvan koirateinin kanssa matkamme osoittautui välillä hyvinkin mielenkiintoiseksi. Mukana minulla oli taskulamppu, ja kummallakin päällä niin paljon heijastimia, ettei paljon heijastamatonta pintaa löytynyt. Luumu varmaan sai minusta jotain säikkyenergiaa, koska vähän väliä se kuvitteli näkevänsä pellolla/tiellä/kartanon pihalla milloin mitäkin. Taskulampusta oli patterit jo loppumaisillaan, ja yritin sydän pamppaillen tihrustaa Luumun haukulle jotain kohdetta - turhaan. Selviydyimme kuitenkin postilaatikolle, ja kyllä olisi tehnyt mieli olla palaamatta samaa reittiä. Olisimme päässeet kotiin toista, valaistua reittiä, mutta matkaa olisi kertynyt liikaa Luumun vielä toipuvalle jalalle. Ei muuta kuin nieleskellen takaisin samaa, pimeää ja pelottavaa reittiä. Yritin siellä pimeydessä lauleskella jotain rempseitä lauluja, jotta hiljaisuus ei olisi tuntunut ihan niin kauhistuttavalta. En muista milloin olisin ollut niin kiitollinen päästessämme jälleen kotiin!

Näissä pimeissä retkissä on varmaan jotain samaa kiehtovuutta kuin kauhuelokuvissakin. Se on sellaista turvallista pelkoa, kun kuitenkin tietää, ettei mitään todellisuudessa voi tapahtua! Fiilistelyn (ja kuvien!) vuoksi lavastimme samanlaisen pimeän retken Teemun, Luumun ja Napsun kanssa tällä kertaa Vanhalinnan kartanon pihalle. Tässä kuvasatoa ;)

Aurinko kun päätti retken...

Muumulla on kaikenlaisia heijastinvermeitä,
tässä päällä kolmiohuivi ja heijastava hihnanjatke.

Vanhalinnan kartanon viereisellä kummulla on joku muinaiskalmisto.
Tässä sen kyltti - sopii juurikin tähän kauhuteemaan!

Mumua yritetään saada poseeraamaan - tai edes naama kameraan päin.

Naperokin solahtanut samaan kuvaan Muumeloisen kanssa.

Loppuun vielä vähän "kauhuttomia" ja "pelottomia" otoksia meidän arjesta. 

Ei mene enää päälle Ikean lelukoiran "supermiesviitta"... 

Vertailun vuoksi pistin tähän kuvan pikku-Luumusta samainen viitta päällä  6.4.2012

Tässä katsellaan agilityä telkkarista. Luumu vissiin neuvoo miten tuo kannattaisi tehdä...
Tästä on myös video.

Teemun kanssa on kivaa olla sohvalla!

Tämmöisellä ilmeellä odotetaan jotain tehtävää
ja etenkin tehtävän suorittamisesta saatavaa palkkaa.

Jalka nousee

Postauksissa on ollut vähän hiljaisempaa, koska meidän elämänmenommekin on ollut itse asiassa paljonkin hiljaisempaa. Luumu on ollut levossa nyt reilu kaksi viikkoa, ja nyt alan itsekin tottua tähän, ettei kalenterissa ole juuri mitään merkintöjä Luumun osalta. Penneli on päässyt kuluneena kahtena viikkona harjoittelemaan yksinoloa varmaan enemmän kuin elämänsä aikana koskaan aiemmin... Koiruli on saanut aina ruhtinaallisen sylikyydin ala- ja yläkertaan (mitä tuskin kuitenkaan arvostaa...), ja irtiolo on rajoittunut tuohon omaan pihaan. Energiaa olisi vaikka koko Vanhalinnan valaistukseen, ja välillä se purkautuukin ponimaisina riemunpukitteluina, käpyonparasleluikinä-leikkeinä ja kissaperkulanytsaatkyytiä-jahteina. Pentujatkokurssilla olemme lihas- (ei hermo-)lomamme aikana käyneet yhden kerran, koska kurssin aikatauluun tulee jatkuvasti merkillisiä muutoksia... 

Näyttelykurssi jäi meidän osaltamme kesken, koska a) Luumua ei ollut enää mielekästä ottaa sinne juoksentelemaan ja b) minun ei ollut mielekästä mennä sinne joka kerta puolustamaan omia näkökulmiani... jotka ilmeisesti olivat täysin vääriä - sillä eihän pelkkä koiranomistaja nyt mitään voi tietää... Kauniisti sanottuna en ollut kaikista kouluttajan harjoittelumetodeista samaa mieltä, ja kun alettiin arvostella esimerkiksi (virallisen!) nahkaisen staffi-pannan käyttöä näyttelyssä sen perusteella, että nahkainen panta kielii koiran hallitsemattomuudesta, annoin kurssin kulua loppuunsa ilman meitä. 

Luumu on tässä kuluneen kahden viikon aikana kehittänyt itselleen ihan kunnon esimurrosiän. Jotkut kyseenalaistavat koirien kehitysvaiheiden luokittelun "ihmismäisiin" ikäkausiin, kuten esimurrosikään, murrosikään jne. ja itsekin olen ottanut Luumun henkisen (ja näköjään myös ruumiillisen/miehisen) kehityksen avoimin mielin vastaan. Tulee mitä tulee, se on kuitenkin sama Luumu, on se sitten teini, esi-teini tai ihan vaan Luumu. Mutta kyllä on vaan uskottava että teini-ikä se on koirillakin - tai ainakin tällä. Mörköjä näkyy edelleen, etenkin siltojen alla, mutta nyt niitä on muuttanut myös imuriin, sähkövatkaimeen, hassusti tuulessa heiluviin heiniin, ihmisten pihoille jätettyihin jätesäkkeihin... ja myös pentujatkokurssimme kouluttajan namirasiaan ;) Ollaan yritetty olla ihan hirrrrrveen kannustavia... Lenkillä jos tulee vastaan jotain mörkömäistä, mennään ohi vaan vaikka hihna pitkänä taakse ja koira hangoittelevana sen päässä (tietty tilanneriippuvaisesti, esimerkiksi silloin ohikulkutien kävelysillalla tällainen olisi ollut vähän vaarallista). Luumu ei ole koskaan ollut ihan hirveän innostunut imurista, mutta on sietänyt sen läsnäolon... nyt imurikin sai osakseen hirveät huudot, joista selvisimme istumalla kymmenen minuuttia lattialla imurin vieressä, naudanmaharouhetta suuhun tuputtamalla ja asteittain imurin osia enemmän liikuttamalla. 

Ja arvatkaa mitä - jalka nousee! Niin siis Luumu osaa jo pissata kolmella jalalla seisten (ei olla ihan vielä niin taitavia, että sujuisi yhdellä jalalla - kuten Facessa taannoin riemuitsin;)). Merkkailu alkoi noin viikko sitten, ja jotenkin ihan yllättäen. Ensin ajattelin että olikohan se vahinko, mutta kun sama toistui saman päivän aikana useamman kerran, pakko se oli uskoa - Muumuu on kohta iiso mees! Merkkailun ja hajujen ihanuuden lisäksi sitä piputöhnää on kaikki paikat täynnä. Viisaammat taas onneksi kertoivat sen olevan etenkin staffeilla ihan hirmu normaalia, ja ehdin mä näyttää sitä silloin viimeksi eläinlääkärillekin ;) Ihan turha ajatellakaan meille enää mitään vaalean väristä tai edes yksiväristä sohvaa... ja kun meiltä lähtee ihmisten ilmoille, vaatteet kannattaa vaihtaa, koska sellaiset kellertävät laikut ei ole vissiin ihan muodissa. Ihana teini-ikä, ihana koira...

Välillä vaan tekisi mieli huokaista - pentuni pieni, tule takaisin! Nyt varsinkin kun lepoaika edellyttää minulta jatkuvaa varmaantosikivojen juttujen kieltämistä, tuntuu että meidän suhdekin olisi kärsinyt tästä. En ole enää kiva, mielenkiintoinen ihminen, vaan hirveä nalkuttava akka, joka ei anna tehdä mitään kivaa. Eilen käytiin pitkästä aikaa koirien ilmoilla katselemassa Kupittaalla järjestettyä mätsäriä ja Lottaa ja Doraa, jotka osallistuivat pienten aikuisten luokkaan (ja olivat hienosti punaisten kehän viidensiä!). Mutta kyllä oli raskas reissu taas. Mietin, että jos nyt pitäisi esittää Luumu tuolla kehässä, olisin joussut jo kauan sitten paikalta. Ensimmäinen tunti meni ihan sähläämiseksi hajujen ja hihnakäyttäytymisen/-käyttäytymättömisen (?!) kanssa... ja vasta sitten Luumu alkoi ihan oma-aloitteisesti tarjota kontaktia. Kyllä minä edelleenkin (onneksi!) saan sen kontaktin kaiken maailman tempuilla ja käskyillä, mutta olen pyrkinyt kannustamaan sitä häiriötilanteissa oma-aloitteiseen operanttiin kontaktiin... eli siis käytännössä annan sen tuhtata omiaan, mutta heti jos kääntää katseen minuun - namia naamaan. 

Sen lisäksi tietysti että Lotta ja Dora saivat menestystä ja kunniaa kehässä, tapahtui ihan uskomaton sattuma! Kaksi naista halusi tulla tervehtimään Luumua, ja kävi ilmi että naiset olivat Turun FWPA:n taakanvetoporukasta! Siis justiin siitä samaisesta, johon me olimme ajatelleet menevämme ainakin tutustumaan saikun ja levon jälkeen! Taakanveto olisi hyvää lihaskuntotreeniä muun juoksentelun vastapainoksi (siis sitten joskus - ei nyt vielä pitkään aikaan...), mutta voisimme nyt jo mennä mukaan porukoihin totuttelemaan valjaisiin ja vaikka ihan kilon painoiseen lastiin. Naiset olivat ihan hirmu mukavia, eikä uuteen harrastusporukkaan astuminen tunnu enää yhtään niin jännittävältä! Way to go!

Sairaslomalla ollaan opiskeltu lampaista yhdessä Juliuksen (1 v. 1 kk) kanssa

...suhde Naperoon on kehittynyt läheiseksi...

...ollaan harjoiteltu sadetakin pitämistä (vielä tosin sisätiloissa)...

... ollaan poseerattu väsyneenä muotokuvissa...

...ollaan kehitetty edelleen suhdetta Napsuun...

...ollaan pidetty saksantuliaishuivia ja poseerattu jälleen...

...ollaan poseerattu makuuasennossa...

...ollaan poseerattu huivi kaulassa Nallen kanssa...

...ollaan katsottu lammasaiheisia elokuvia (Shine of Rainbows)...

... ja odotettu Hamtin kanssa mamia Kupittaan mätsärissä Lotan ja Doran ollessa kehässä.
Että sellainen sairasloma... toivottavasti pitkään aikaan viimeinen sellainen!

Blogin pitäminen on ollut minulle ihan tosi palkitsevaa. En koskaan uskonut, että blogini saisi lukijoita, joita en entuudestaan tunne, saati että oikeasti tutustuisin uusiin ihmisiin blogini kautta! Käyn lähes päivittäin katsomassa lukijatilastoja (kuinka moni on lukenut mitäkin tekstiä ja missä maassa lukijat asuvat) ja tarkistamassa onko tullut kommentteja. No eihän niitä kommentteja kovin usein tule, mutta sitäkin enemmän jok'ikinen kommentti lämmittää mieltä ja näpyttelysormia. 15 lukijaa (joista puoliakaan en tunne oikeasti) on ihan hirmu hyvin blogille, jonka tähtenä on kuitenkin vain yksi koira... mutta toivoisin silti, että kaikki anonyymit luenvainsillointällöin-ihmiset liittyisivät lukijoiksi, koska on vaan niin hienoa katsoa lukijoiden sankkaa joukkoa blogitekstien vierellä. Tämä blogi toimii osaltaan Luumun päiväkirjana, jota minä kirjoitan. Ja koska meidän elämämme nivoutuvat todella tiiviisti yhteen, on se myös minun päiväkirjani (ja valokuva-albumini). Tässä teillekin nähtäväksi muutamia hauskoja hakusanoja, joiden avulla ihmiset ovat löytäneet blogini (joidenkin kohdalla saa todella nauraa!):

staffi palkitseminen näyttelyssä
minkä kokoinen koira saa olla matkustamossa
koira söi luita nyt kakoo
muumuu
kuinka perustella koirakuume [mun suosikki!]
staffihymy
minkälainen panta staffi-pennulle
barffauksen huonot puolet
milloin ensimmäinen tyttöystävä [myös ihan hauska]
staffi näyttelyhihna englanti
muumilautaset
kissan turvonnut naama
akita vahtii vauvaa
kärpäsen purema
barbarian horses
Jirka Vierimaa

I LOVE HÄME

Vietettiin viikonloppu Hämeenlinnassa. Retken perimmäinen syy oli Hämeen linnan pihapiirissä järjestettävät keskiaikaiset markkinat, mutta odotin kyllä ihan yhtä lailla kävelyitä Aulangon ihanissa maisemissa. Olimme vuokranneet pikkuisen mökin Aulangon leirintäalueelta, ja koirulit saivatkin jäädä mökkiin harjoittelemaan kahdestaan yksin oloa markkinoiden ajaksi. Luumu jäi ihan käytännön syistä mökkiin odottelemaan, ja markkinoille mennessämme huomasimme, ettei sinne (toisin kuin Turun keskiaikaisille markkinoille) olisi joka tapauksessa saanutkaan ottaa koiraa mukaan. Facebookissa alkoikin ihan mielenkiintoinen keskustelu tästä aiheesta - pitäisikö koira saada ottaa mukaan "julkisiin" tapahtumiin, joissa on paljon ihmisiä? 

Itse olen sitä mieltä, että tällaisen ulkoilmatapahtuman ollessa kyseessä, tulisi olla oma päätökseni otanko koiran mukaan vai en. Ymmärrän toki, etteivät kaikki pidä koirista, eikä mielestäni koirattoman tulisi koskaan väkisin joutua kohtaamaan vierasta koiraa / toimimaan ikävässä vieraaseen koiraan liittyvässä tilanteessa. Vaikka olen itsekin koiranomistaja, vältän viimeiseen asti kohtaamisia/tilanteita vieraiden koirien kanssa. Pyrin aina käyttäytymään oman koirani kanssa julkisilla paikoilla huomaavaisesti ja siten, ettei koirastani ole kenellekään haittaa. Odotan huomaavaista käytöstä myös muilta koiranomistajilta - valitettavan usein turhaan. 

On kuitenkin kaikille osapuolille (koiralle, omistajalle ja ulkopuolisille) mukavampaa, että koira on hallinnassa. Jotta koira olisi aina ja kaikissa tilanteissa/paikoissa hallinnassa, tarvitaan harjoittelua - ja paljon! Juuri tästä syystä olisin suonut, että halutessani olisin voinut ottaa Luumun markkinoille mukaan. No, Luumu ei edes kokeillut markkinoille pääsemistä, koska tiesin etten itse pystyisi kaahopetterin kanssa keskittymään kunnolla markkinoiden antimiin, vaan aikani olisi kulunut koiran hyvän käytöksen valvomiseen ja siihen nimenomaiseen yleisötapahtumissa olemiseen totuttamiseen. 

Hämeenlinnan keskiaikaiset markkinat poikkesivat Turun vastaavista ohjelmatarjonnallaan,
joka sisältyi 10 euron pääsymaksuun. Tässä esitellään muinaisia taistelukäskyjä.

Barbarian Horses -esitys oli hieno hevosmiestaitoesitys,
jossa sekä ratsastajien tasapaino että vatsalihakset joutuivat koetukselle.

Käyhän se vesillä matkustaminen näinkin ;)

Markkinoiden jälkeen lähdettiin Luumun kanssa kävelylle
Aulangon golfratojen tuntumaan (oli ihan sallittua!) Ei saatu pallosta päähämme.

Niemen päässä oli hienot tekosaaret grillikotineen.
Luumu sai tässä kohtaa taas mörkökohtauksen. Siltako sen taas aiheutti vai mikä...

Mörkökohtauksesta viis ja tekosaarille siis.

Mökillä Luumu sai iltapuhteiksi solmuluun.
Ps. Etsi kuvasta Jimi ;)

Seuraavana päivänä menimme grillaamaan Aulangon luonnonsuojelualueen kupeessa olevaan kotaan. Kodan miljöö ei ihan vastannut odotuksiamme, sillä kuvaajan selän takana on parkkipaikka...

Vähän sai Luumukin olla irti - tässä olemme matkalla näkötornille.
Koirakäyttäytymisestä vielä, että Luumu on irti ollessaan hallinnassa, eikä muutenkaan juoksentele säikyttämässä metsän eläimiä. Mami on Muumuulle niin tärkeä, ettei poika vieraassa paikassa kauas lähde.

Pojat kiipesivät näkötorniin, ja me jäimme pitelemään sadetta näkötornin juurelle.

Hämeenlinnan jäädessä taakse koukkasimme Nuutajärven lasikylän, Urjalan makeistukun ja Loimaan Hesburgerin kautta kotiin. Nuutajärven lasikylästä tarttui mukaan muutama Iittalan Lumi-sarjan pullalautanen. Luumu ei tästä visiitistä ollut kovin innoissaan, kun aina piti vaan odotella...