Loving Luumu: Syksy saapuu Muumuulaaksoon

Minä sitten rakastan syksyä! Vaikka meillä menee vanhan rintamamiestalon lämmittämiseen kylmien kuukausien aikana satoja euroja, syksy on silti ihanaa aikaa takkatulineen, villasukkineen ja haudutettuine teineen (!). Syksyisin saan aina uutta intoa käsitöihin, jotka nyt tänä vuonna ovat jostain kumman syystä olleet hyvinkin koiramaisia ;) Tämä on ensimmäinen syksyni koiran omistajana, ja eilinen kaatosateinen sunnuntai osoitti koiranomistajuuden myös einiinmukavat puolet. Vaikka Mumukka on miehistynyt täällä landella sen verran, ettei enää sipsuttele lätäköiden ohi kaukaa kiertäen, vaan jopa tykkää loiskutella menemään ojanpohjillakin, on pikku koiru vielä sateen sattuessa melkoinen prinsessa. Kun nurmikko on märkää, koipia nostellaan kuin kouluratsastuskisoissa, ja niskaan tippuvia pisaroita pitää ravistella pois ihan koko ajan.

Pimeyskin luo omaa jännitystään täällä ei minkään reunalla. En voi sanoa keskellä ei mitään, koska meidän talostamme alkaa Hakkisten omakotitaloalue, jossa on jotain, mutta toisella puolella meillä on naapurina hyvinkin synkkä ja pimeä ja joskus myrskyisäkin metsä, valaisematon hiekkatie ja pimeään aikaan erittäin pelottavan näköinen Vanhalinnan kartano. Viime vuonna teimme Japen, Jimin, äitin ja Nallen kanssa paljonkin retkiä Vanhalinnan metsiin otsalamput ojossa, ja keskusteluja värittivät aiheet, kuten "Mistä hinnasta viettäisit yön kartanossa yksin?". Kahden käden sormet eivät riitä laskemaan kertoja, joina olemme pelästyneet pimeydessä milloin mitäkin: laukauksia, metsästä yhtäkkiä ilmestyvää ukkoa, poliisiauton sireenin ääntä kaukaisuudessa, jonkun (?) perään raivoisasti haukkuvaa Nallea jne. Tapoihimme on kuulunut myös milloin kenenkin säikyttely - usein kohteeksi joutui tietysti äiti!

Syksyn kauhufilmiromantiikka tuoreena mielessä lähdimme Luumun kanssa pelkojani uhmaten viemään yhdelle asiakkaalleni papereita postilaatikkoon kävellen - ja pimeässä! Reittimme määränpää sijaitsi juuri tämän pimeän hiekkatiepätkän, Vanhalinnan kartanon ja vielä pimeämmän hiekkatiepätkän päässä, mutta hyvin varustautuneena ajattelin selviävämme tästä ilman sydänkohtauksia.

Rationaalisena ihmisenä kun pidän itseäni, pimeän pelko on jännä juttu. Sama tie, sama kartano, samat polut... ja pimeässä ne saavat ihan uudenlaisen tunnun. Etenkin omaa varjoansakin välillä säikkyvän ja haukkuvan koirateinin kanssa matkamme osoittautui välillä hyvinkin mielenkiintoiseksi. Mukana minulla oli taskulamppu, ja kummallakin päällä niin paljon heijastimia, ettei paljon heijastamatonta pintaa löytynyt. Luumu varmaan sai minusta jotain säikkyenergiaa, koska vähän väliä se kuvitteli näkevänsä pellolla/tiellä/kartanon pihalla milloin mitäkin. Taskulampusta oli patterit jo loppumaisillaan, ja yritin sydän pamppaillen tihrustaa Luumun haukulle jotain kohdetta - turhaan. Selviydyimme kuitenkin postilaatikolle, ja kyllä olisi tehnyt mieli olla palaamatta samaa reittiä. Olisimme päässeet kotiin toista, valaistua reittiä, mutta matkaa olisi kertynyt liikaa Luumun vielä toipuvalle jalalle. Ei muuta kuin nieleskellen takaisin samaa, pimeää ja pelottavaa reittiä. Yritin siellä pimeydessä lauleskella jotain rempseitä lauluja, jotta hiljaisuus ei olisi tuntunut ihan niin kauhistuttavalta. En muista milloin olisin ollut niin kiitollinen päästessämme jälleen kotiin!

Näissä pimeissä retkissä on varmaan jotain samaa kiehtovuutta kuin kauhuelokuvissakin. Se on sellaista turvallista pelkoa, kun kuitenkin tietää, ettei mitään todellisuudessa voi tapahtua! Fiilistelyn (ja kuvien!) vuoksi lavastimme samanlaisen pimeän retken Teemun, Luumun ja Napsun kanssa tällä kertaa Vanhalinnan kartanon pihalle. Tässä kuvasatoa ;)