Mooin kahdet treenit

Ääk kääk en ollut mitenkään aktiivisesti unohtanut ilmoittaneeni kummatkin koirat viikon päästä Oilille tänne TSAUlle, mutta jotenkin tuudittauduin siihen harhaluuloon, että helmikuuhunhan on vielä aikaa. Hauskaa sinänsä viedä Luumu pitkästä aikaa kenenkään muun silmien alle kuin omien tai omien treenikavereiden. Aluksi ajattelin, että Oili voisi katsoa sen yleismielentilaa, mutta nyt kun olen saanut sen aika kivaksi, luulen että tehdään kuitenkin ruudun eteenlähetystä ja puhutaan erityisesti ruudusta luopumisen näkökulmasta. 

Vähän sinänsä hirvittää sitä varten, kun edellisestä visiitistä Mooin kanssa on sentään puolisen vuotta, eikä me olla edistytty niissä meidän elokuussa käsittelemissä asioissa yhtään. Oikeesti. Kun tähän väliin tuli toi alokasluokan paketointi ja kisahommat siihen liittyen. Ni ei sit olla tehty oikeastaan yhtään mitään muuta. Ni en jotenkaan kehtaisi ottaa ainakaan samoja aiheita (tunnaria, perusasentoa, seuraamista, jääviä...), ni mitä meille sit oikeastaan jää? Useat meidän "ongelmista" on joka tapauksessa sellaisia, et ne varmasti etenisi kun vaan treenaisi. 

Treeneihin menossa joskus alkutalvesta, kun ei ollut vielä lunta. 

Ekaa kertaa Qublis-hallissa. 

Kenraaliharjoituksissa TSAUlla marraskuun lopussa. 

Väsynyt tokomuija.

Ollaan me sentään sitä perusasentoa tahkottu tässä kuussa, kun se oli meidän "uutiskirjeen" tammikuun treenihaastekin. Mä lähdin tähän haasteeseen omalta osalta vähän sillee et onhan tässä hiomista, mut suurin työ on tehty. Vähänpä tiesin siinä kohtaa, sillä me ollaan käyty kyllä aika syvissä vesissä tän asian kanssa. Mun on ollut vaikeaa myöntää itsellenikin, että tämä on vaan meille nyt tavallista haastavampaa. Että Mooi ei osaa sitä vielä. Ja ihan sama kuinka paljon mä ruikutan että me ollaan oikeesti tehty hommia enemmän kuin keskiverrosti varmaan kukaan ikinä tän asian kanssa (mikä ei varmasti edes pidä noin kirjaimellisesti paikkansa), niin jos se ei vaan riitä, niin sit niitä hommia on vaan yksinkertaisesti tehtävä lisää. Mä nykyään aika helposti jo nöyrryn havainnoimaan sitä osaamista suht objektiivisesti, mut tämän tajuaminen mulla kesti vähän shaakelin kauan.

Myllyn kauppakeskuksessa tekemässä paikkista ja mun kanssa olemista ennen kisoja. 

Tuli guuma!

Voidaankin puhua Mooin alkuvuoden treeneistä, niistä muutamasta hassusta "oikeasta" mitä ollaan tehty ja sit siitä perusasennon hinkkaamisesta. Perusasennossa tosiaan Mooi on ollut parempikin. Ehkä sen takia mun on ollut vaikeaa ymmärtää todella, ettei se osaa sitä vielä, kun sillä on ajoittain tosi hyvä pa, jos me ollaan just tehty sitä jotenkin kuurina. Mut koska se osaaminen on kovin ohutta, se ei jotenkaan jää sinne pysyvään muistiin. Eikä Mooi osaa ollenkaan yleistää sitä. Ni sit kun tulee treenitaukoa vähän enemmän, Mooi roiskaisee sen sivulletulon minne sattuu (usein mun vasemman säären taakse ns. kello kymppiin). Mä yritin kauheesti alkuun ajatella et noilla korokehommilla ja takapäänkäyttöduunilla saadaan tää nopeesti kuntoon. Mut vaikka niistä varmasti oli apua jotenkin (en tiedä miten, ei näy tällä hetkellä missään ;)), ni se ei vaan yhdistynyt siihen kokonaiseen liikkeeseen, joka on sivulletulo.

Sen lisäksi et tää Ikean koroke on Kirputtimen käsienpesukoroke,
kirjalukualusta potalla ja Luumun ruokakipon koroke,
se on ihan täydellinen norsutemppuun tämmöisen pikkukoiran kanssa. 

Mooin kanssa testattiin doboa yks sunnuntai.
Hauskaa oli! 

Vieläkään ei nää selffiet onnistu Ritvan kanssa...

Mun oli palattava aika reilusti taaksepäin. Mun oli kehitettävä taas joku rutiini siihen kuinka paljon mä autan kädellä oikeaan paikkaan ja kuinka paljon mä annan yrittää itse. Kun Mooin kanssa on oltava tosi tarkkana sen motivaation kanssa, vaikka kestäähän tuo sentäs toistoja, mut se onnistumisen balanssi on sen kanssa paljon tärkeämpää mitä Luumun. Luumu kun ei ole koskaan ottanut itseensä, jos se on useammankin toiston jäänyt palkatta, mut Mooin kiinnostuksen mä menetän nopeammin. Sen takia erityisesti Mooin kanssa mun on tarvinnut oikeesti heti yhden epäonnistumisen jälkeen auttaa se onnistumaan (kehua oikein reilusti mutta jättää ilman konkreettista palkkaa) ja sit pikkuhiljaa jättää ne avut, jotta se onnistumisprosentti on pysynyt korkealla. 

Juoksemassakin ollaan sentään pari kertaa käyty... 

Näille Icebugin juoksulenkkareille kyl iso peukku!
Erikoisvarusteluna heijastavat nauhat cittarista. 

Väsynyt juoksupossu.

Suurin ongelma sen treenitauon ja oikeesti unohtamisen lisäksi on ollut mun harmaat kriteerit. Nehän ne aina, hah. Ei vaan siis vaikka kuinka kuvittelin palkkaavani vain hyvistä, ni kyllä niitä vinoja ja väljiäkin tuli palkattua - koska Mooi niin kovasti yritti ja itse halusin niin kovasti päästä palkkaamaan. Näin Mooille ei kuitenkaan koskaan käynyt kovin selväksi et mikä se oikea perusasento nyt on mitä mä haluan, ja välillä kun yritin olla kriteerin kanssa tarkempana, turhautumista tuli sen takia enemmän (puolin ja toisin). Ja oikeesti nyt kun olen ollut jatkuvasti tarkempi ton kriteerin kanssa (ja toki myös siis pyrkinyt auttamaan Mooia ymmärtämään sen!), ni tehtävä on Mooille myös paljon tärkeämpi. Me tehdään nää peeaat aina treenin aluksi, jolloin sillä on vielä reilusti paukkuja hihansuussa, ni kun se huomaa ettei mulle ihan mikä vaan sivulleroiskaisu kelpaakaan, se ihan oikeesti yrittää. Ihan tosissaan oikein. Hauska pieni eläin. 

Treenitauon ja lipsuneen kriteerin ohella ongelmalliseksi on osoittautunut kuinka kiinni Mooi oikeasti on mun vartaloavuissa. Toki niitä on paljon (jaiks, pitäisipitäisipitäisi jaksaa nostaa se vartalopeili tonne olkkarin puolelle joka kerta), mut väittäisin et Mooi on niissä mun avuissa myös enemmän kiinni mitä Luumu on ollut. Tai sit vaan aika kultaa, huunous. Ehkä tässä näkyy erityisesti se, että Mooilla on kuitenkin kohtalaisen vähän mitään kropanhallintatreeniä takana, niin se ei oikeesti ajattele yhtään sen jalkoja kun se tulee siihen perusasentoon. Sen nenä ja katse jotenkin seuraa vaan mun kättä tai hartiaa tai mitä ikinä mutkaa, jota en tajua edes tekeväni kropallani. Ja kun se ei aktiivisesti ajattele sivulle tulemista koko vartalollaan neljä jalkaa mukaan lukien, sen kuono saattaa tulla oikeaan kohtaan, mut muu kroppa on ihan missä sattuu.

Vaikka näillä on täysin eri perusasentokäsky,
niin ne tulee kuitenkin kummatkin kummankin käskyllä,
koska niissä käskyissä on sama nuotti.
Tällä kertaa Mooi oli nopeampi.

Noo, tätä kaikkee mä tein ihan liian pitkään ilman mitään kunnollista suunnitelmaa. Mä ajattelin, että kun vaan kovasti tekee, ni kyl se siitä. Mut ei se kyllä, siitä. Mä meinasin jo saada sen mun vasemman säären takana kenotuksen suoristumaan tosi kivasti palkkaamalla nopeasti oikeasta kädestä, niin että Mooi sai siis mun jalkojen edestä kiertää hakemaan sen palkan tai sitten niin, että mulla oli namialusta noin metrin päässä mun varpaista kello yhdessä. Tämä toimikin, kun sen treenin sai ensin rullaamaan tosi nopeesti. Se edellytti kuitenkin (namialustan tilanteessa) siitä etäpalkasta luopumista ja tietty teknisiä onnistumisia, jotta ylipäänsä pääsi palkkaamaan ja että tästä etäpalkasta tai oikean käden palkasta olisi ollut se palkansuunnallinen hyöty. No, kun tämä kuitenkin toimi ihan kivasti kerran, pari, ei se tietty toiminut yhtään silloin kun oltiin tossa viikko sitten koko treeniporukalla hallilla ja mun piti näyttää että miten se pa on kolmessa viikossa edistynyt.

Lopulta se meni siihen että mä oon siellä kentällä ihan kädet pystyssä kaikkien niiden neuvojen kanssa ja sanon että yritetty on ja että kyllä se kotona osaa ja kyl te tiedätte... saa tulla kokeilemaan kuka haluaa, ei se niin helppoo oo. No, tästä jo vakioksi muodostuneesta perusasentoon liittyvästä treenihajoamisesta oli kuitenkin se hyöty, että sain oikeesti tosi hyvän ja konkreettisen ohjeen kotiin viemisiksi (arvatkaa ollaanko tehty, no mitään ei oo "keritty"). Eli siis peilin edessä näin:

1. Lähtöasento on niin että Mooi istuu/seisoo mun takana (perusasennon linjassa toki) muutaman kymmenen sentin päässä, ja mä kädellä ohjaan/imutan ilman namia sen siihen oikeaan kohtaan mun viereen. Tässä ei voi epäonnistua, sillä mä itse ohjaan sen oikeaan kohtaan.

2. Kehun kovasti ja samalla suoristan vartalon jäykkään tokoposeen ja katson peiliin.

3. Sitten kumarrun takaisin Mooin puoleen palkkaamaan.

4. Pikkuaskel eteenpäin, Mooille odottamiskäsky ja vaiheita toistetaan taas alusta.

Tää oli kyllä hyvä treeni. Sopivan semmoinen rautalankamalli, jossa ei voi tosiaan mennä pieleen. Mooi saa myös tässä koko ajan helpoista jutuista palkkaa, jolloin sen motivaatio pysyy korkealla. Mä voin raportoida miten tämä tästä edistyy vaikka ihan videon kera kunhan nää työprojektit tästä vähän helmikuun toisella viikolla helpottaa ja on aikaa tehdä muutakin kuin repiä hiuksia päästä.

Kuten sanottu, perusasento ei ole mikään helppo homma, vaikka se erityisesti tuommoisen läpikoulutetun Luumun kanssa tuntuu ihan läpihuutojutulta. Aika tosiaan kultaa. Kerrankin, kerrankin mä olen voinut käyttää Luumua välillä terapiakoirana tässä, kun peeaat on Mooin kanssa tökkineet.

KAIKEN sen säätämisen jälkeen kummallakin on nyt hyvin istuvat botit.
(Tai jos joku vielä haluu vaihtaa, niin ton 43n vois vaihtaa 40een) 

Jep. Tuo on tosiaan ollut meillä tammikuun tärkein treeniaihe Mooin kanssa. Kaikki mitä sen lisäksi on tehty, on ollut vähän semmoista no jos nyt jotain muuta ku sitä perusasentoa -treeniä. Ollaan muun muassa muistuteltu ruutua. Siinä joudutaan käytännössä aloittamaan ihan puhtaalta pöydältä, koska Mooille ei ole koskaan vielä tehty mitään muuta kuin motivaatiota ruutua kohtaan. Suunnitelmana on lähestyä ruudun paikkatreeniä samalla tavalla kuin Luumun kanssa joskus, eli kutsut, kosketusalusta, näyttö ja lelu. Mun kriteeri on sellainen väljä neliö siellä takanauhasta hiukan keskemmälle. 

Mooilla on musta ihan kiva ajatus itse kosketusalustasta, siten että siihen laitetaan kummatkin etutassut, ja tehtävässä on myös kestoa (toisin kuin Luumulla koskaan), mut ihmetyksekseni huomasin viimeksi, että nää kosketusalustan kriteerit hämärtyykin hassusti, kun sen yhdistää sinne ruutuun. Huh. Lisäksi Mooilta puuttuu (apua en ees kehtaa sanoa) sellainen pysähtymis- tai odotuskäsky. Et kun mä saisin sen menee sinne kosketusalustalle, niin mulla ei oikein oo mitään apua siihen että saisin sen pysymään siellä. Toki siis arjessa osaa odota ja ei tuu sekä universaalin "liikennepoliisin pysähtymiskäsimerkin", mut kun treeneissä on vire muutenkin korkeammalla, ei nää siellä toimi. (Joo kyllä mun varmaan pitää opettaa pysähtyminen ja siihen kestoa mahdollisimman pian nyt kun oikein ajattelen...)

Kiertämistä ollaan tehty kans hyvin satunnaisesti, mut kesän Koirakoutsin leirin jälkeen saatiin se kyl ihan hyvään nousuun. Lähtee mielellään kiertämään, mut ei oikein kunnioita sitä tötsää. Tässä on myös varmaan liikaa palkkaodotusta, koska tosiaan yrittää välillä tulla sen tötsän läpi, varmaan kiire palkalle. 

Mooi selvästi jo arvaa tän ruudun perimmäisen tarkoituksen, eli mennä maahan tänne.
Viis siitä et mitä tälle kosketusalustalle pitikään tehdä. 

Näpsäkkä neiti siellä.

Kierrossa on oikeastaan sama kuin noudossakin, et periaatteessa "valmis" liike, mut loppuperusasennot pissii. (Valmis siis siinä määrin missä mikään liike voi koskaan olla valmis...) Ja noudosta siis. Ei olla oikeastaan sen Riitan marraskuisen koulutuksen jälkeen tehty (koska kisat ja joulu ja ja ja...), ni nyt testattiin viikko sitten, ja se oli oikeastaan samanlainen kuin silloin marraskuussa, varsinainen ihme. Eli malttaa odottaa noutokäskyä, mut sit tarttuukin kapulaan aika härskisti. Palauttaa myös hyvin, paitsi lopussa puree eikä onnistu tulemaan perusasentoon. Ton ilmeisen perusasento-ongelman lisäksi tässä suurimpana nousi esille toi ruma nosto, mihin Elina keksikin tällaisen hyvän treenin harjoitella sitä jonkun fyysisen objektin takaa. Hyvin toimi, tosin videolla näkyy tossa viimeisessä toistossa taas uus treeninaihe: treenaa Mooin kanssa enemmän sillee, että lelu on näkyvillä ja joutuu luopumaan siitä aidommin. 

Noista Mooin viime kisoista jäi kyllä kaiken suhteen tosi kiva fiilis, mutta näkyyhän siinä kisapalkkauksessa nyt just se suvantovaihe mihin näin tuoreen kisakoiran kanssa helposti ajautuu. Grännassa vaikka oltiin harjoiteltu alkukesä kehän ulkopuolelle jätettävää etäpalkkaa, en kuitenkaan uskaltanut käyttää sitä. Ja koska ylipäänsä koko kisapalkkaamisen ajatus oli Mooille niin uusi, se oikeesti kuvitteli koko sen suorituksen ajan, että se palkka voi tulla mun taskusta koska vain. Ni se imu oli jotenkin mahtava, ja mun onneksi, opportunisti kun on tuo narttu, se kesti sen koko suorituksen ajan. Nyt joulukuun alun kisoissa Mooille oli tutumpi se asia, että tää nyt on sitä että se palkka tulee vasta siellä lopussa, ja vaikka se keskittyi sillee ihan kivasti osittain, erityisesti liikkeidenväleissä huomasi, että se terävin särmä siitä puuhasta oli mennyt. 

Ni päätin että ennen seuraavia kisoja (ehkä joskus ens vuonna sit avoimeen...) me tehdään se etäpalkkajuttu valmiiksi. Ja sitä varten mun pitää nyt hajottaa koko tää kisatreeni- ja kehäänmenohomma. Pitäisi vaan muistaa kaikki treenit aloittaa tolla etäpalkalla (kuten videossa), ja sit pikkuhiljaa rakentaa siihen väliin enemmän tehtäviä. Mä haluan nyt että sillä etäpalkalla on suuri vetovoima, ja että Mooi joutuu oikeesti tekemään nyt töitä siitä luopumiseksi. Mut ei niin paljon kuitenkaan, että se unohtaa sen olemassaolon. Vaan että ne hommat tehdään mulle (ei mun taskussa olevalle palkalle), ja sit mun kautta tulee jossain kohtaa se armoitettu vapautus sinne kehän ulkopuolelle palkalle - ja se voi tulla koska vaan. Nyt alkuun mun ajatuksena on antaa Mooin olla pikkuisen härski tässä, koska kokemuksen syvällä rintaäänellä: kyllä se sit hallinnan kautta jotenkin lutviutuu kovassakin kisavireessä :DD

Jep jep sellaisia. Tunnarin olen kans kaivellut arkistosta. Lämmitin taloa pari päivää ihan mukavasti noilla ehkä viis vuotta vanhoilla kapuloilla, joissa on jokaisessa L-kirjamia ja hampaanjälkiä ristiin rastiin. Itse asiassa kummatkin koirat on saaneet tunnarin kanssa puuhastella nyt muutaman olkkaritreenin aikana. Mooi nenätyöskentelyssä ja Luumu kapulan pitämisessä ja sivulletulossa. Palaan tähän taas, it's a promise! (Ehkä jopa seuraava treenihaaste..?)

Ääh. Mut mä en edelleenkään tiedä et mitä me siellä Oilin koulutuksessa Mooin 20 minuuttisella tehtäisiin. Perstuntumasta tulis että ruutua, mut todennäköisesti kuitenkin tota fakin... eiku alati kiehtovaa perusasentoa.

Siis kolme tuntii ollaan odotettu et päästään täält häkistä... 

Mut ONNEKS Kirppu tuli vapauttamaan!
(Luumu oikeesti punnersi tuolta sillee oikeesti gorillan raivolla, vitsi kun olis tullut videolle...)

Olosuhteiden prinsessa

Kyllä mietin tuossa aiemmin viikolla, kun treenikentän laidalla istuin autossa ja odotin rankkasateen rauhoittumista, että onko tässä mitään järkeä. Rauhoittuihan se vähän, mutta läpimärkinä me siellä silti tehtiin. Seuraavana aamuna vedin taas ne samat märät kengät jalkaan ja taas tehtiin. Nyt ei sentään enää satanut. Ja ei aina niin järkeä tarvitse ollakaan, kun on hauskaa ja kun kehitytään. Entinen minä olisi jättänyt lauseen tuohon "...kun on hauskaa". Nykyinen minä hakee joka treenikerralta myös sitä kehittymistä. Oikeasti!

Ollaan tehty aika häiriöpainotteisia treenejä nyt viime viikot. Edelliskerralla kirjoitin tuosta maassa olevien häiriöiden vaikeudesta. Siitä ongelmasta päästiin neljässä päivässä. Sunnuntaina ongelma ilmeni, maanantaina ja tiistaina puututtiin, ja keskiviikkona Luumu ei enää mennyt kertaakaan. Kyllä se keskiviikkonakin vähän häiriintyi niistä huiveista, kasseista ja leluista siellä maassa. Seuruu oli väljää, kun silmännurkalla piti vähän katsoa ja olla katsomatta samaan aikaan. Mutta ei mennyt luokse ja oli muutenkin ihan eri tavalla läsnä. Pätevä ukko.

(C) Erja Andersson

Paikallaoloista on nyt todella varma olo. Luumu tietää mitä me ollaan menossa tekemään. Voin vaikka suoraan autosta laittaa sen siihen, ja siinä se pysyy. Hermojensa äärirajoilla varmasti, mutta palkan kuva silmissä se siinä pysyy. On niin vakavan näköinen ja tehtäväänsä keskittynyt. Kerran oli lähellä olevan työmaan huomattavan kovat äänet aiheuttaneet hiukan levottomuutta, ja kerran oli toisella kerralla noussut istumaan, kun märkä (lähes lammikkoinen) hiekkakenttä ei vaan houkuttanut makaamaan koko aikaa paikoillaan. Kävin korjaamassa takaisin maahan (piilon nurkalta matalaoktaavinen maahan), ja siellä se oli loppuajan maannut nätisti, naamallaan tosi sellainen marttyyrimarttojen ja pikkuprinsessojen perusilme. On se rankkaa pikkukoiran elämä välillä. Noinkin kalju pikkumassu sinne kylmään märkään hiekkaan laittaa... ei ole reilua ei. Eihän se elämä aina.

(C) Erja Andersson

Olen ollut kamalan tyytyväinen meidän yhteistyöhönkin. Kun ollaan tehty näitä erilaisia häiriöjuttuja, Luumu on jotenkin hoksannut, että nää on taas mami näitä sun juttuja, mää tiiän nää jo. Se katsoo minua sellainen avoin, innokas ilme pyöreällä naamallaan, ja odottaa palkkaa jo ihan siitä. Sitten kun vähän vaatii siihen päälle jotain liikkeen osaa - a vot! Voisin kirjoittaa häiriötreeneistämme konkreettisemmin vaikka tuossa vielä ennen kisoja, mutta sivutaan aihetta nyt vaikka ihan näin että enpä olisi uskonut. Kun siltä on vaadittu, Luumu on osoittanut olevansa paljon kestävämpää tekoa kuin olisin villeimmissä unelmissanikaan osannut kuvitella.

Yleisfiilis ja sellainen "kisamaisuus" ovat olleet agendalla joo, ja niissä ollaan kehitytty. Ollaan tehty liikkeiden välejä ja kehäänmenoja. Luumu tietää mitä on olla mun kanssa, ja vaikka en niin kovasti siitä trendikkäästä "kuplasta" välitäkään, sitä me ollaan luotu ja lujitettu. Tarkoitus oli enää vain viilata niitä pieniä liikekohtaisia tekniikanpalasia. Tarkoitus tosiaan, sillä eilen illalla MATO-treeneissä kävi niin, että suutuin todella (meni ihan kohtuuttomasti henkilökohtaisen hermojen menetyksen puolelle), Luumu lensi kuvitteellisella niskap*rseellä autoon ja minä lähes heitin ne kuvitteelliset tokohanskat tiskiin... Keskusteltiin Luumun kanssa, tehtiin, vaikkei kummallakaan ollut kivaa, ylitettiin kynnys, ja yhtäkkiä oltiinkin paremmassa paikassa kuin varmasti koskaan ennen. Toko on kivaa, mutta joskus on vaan käytävä se epämukavampikin keskustelu.

(C) Erja Andersson

Mitä siis tapahtui? Luumu on hiljattain ollut vähän haluton noukkimaan noutokapulaa maasta ja pudottelee ennen aikojaan. Se on varmasti johtunut siitä, kun sateen jälkeen hiekka tarttuu kapulaan aika hyvin, eikä se tunnu suussa kovin mukavalta. Ja kun Luumu on osoittanut epämukavuutensa kapulaa kohtaan, me ollaan tehty jotain kivoja vauhdikkaita iskuja, jotta saadaan vaan siitä kapulasta tehtyä jälleen kiva juttu. Eilen kävi sama juttu. Ihan perusharjoituksessa "Luumu noukkii kapulan matkalta luokseni" se yksinkertaisesti sivuutti kapulan noukkimisen, toisella muistutuksella saattoi noukkia, mutta sittenkin pudotteli. Kun tarkoitus kuitenkin oli harjoitella nimenomaan sivulletuloa ja kapulan luovuttamista, annoin kapulan Luumulle suuhun, ja pyysin tulemaan vierelle. Ja sehän tiputti. Myönnän nyt, että ihan kohtuuttomasti paloin käämit, ja kun Luumu ihan tasan tarkkaan tarkoituksella sen kapulan siihen maahan sylkäisi, karjaisin jumalautat siihen niin lujaa kuin pystyin. 

Lyhyestä virsi kaunis. Treenikaverit palauttivat jälleen maan pinnalle, ja kun Luumu sai jälleen tulla autosta kokeilemaan uudelleen, minulla oli selkeät ohjeet siitä, mitä seuraavaksi tehtiin. Sama toistui, Luumu väisteli kapulaa jo kun olin laittamassa sitä sen suuhun. Mutta tällä kertaa Luumu ei saanutkaan valita. Ihan lähellä ollen vaadin sitä istumaan (ja kun istui, rauhallinen hyvä istu), ja uudelleen kapula suuhun. Ja ihan sormilla suun avaten laitoin sen kapulan sinne, ja kummatkin siinä melkein itkua vääntäen taisteltiin että saako sitä kapulaa tiputtaa omin luvin vai ei. Pakko myöntää, että tässä vaiheessa manasin treenikaverit alimpaan helvettiin. Mitä hittoa tässä nyt viikkoa ennen kisoja kehitätte meille tällaisia ongelmia, meillä ei ollut mitään ongelmia tätä ennen ja ihan varmasti Luumu ei ikinä suostu hakemaan sitä kapulaa enää eikä luota minuun enää jne. jne. Vaan kuinkas ollakaan. Kun Luumu tajusi, että näillä tempuilla (väistäminen, marttyyrius) ei enää saakaan sitä tyhmää tehtävää vaihdettua kivempaan, niin sen ilmekin muuttui täysin. Se piti varmasti ja pureskelematta kapulaa, kun annoin sen sille suuhun ja muutamia askelia siinä Luumusta poispäin otin. Ja kun pyysin irrottamaan kapulasta, se teki sen käskystä eikä yhtään aikaisemmin. 

(C) Erja Andersson 

(C) Erja Andersson 

(C) Erja Andersson

Oikeasti en ole koskaan aiemmin voinut käyttää tällaisia "pakotteita" koulutuksessa. Koska Luumu "paineistuu" ja menee kasaan kuin pieni lakastunut kukka. Höpöhöpö. Se ei paineistu, koska se pystyy edelleen toimimaan. Ja kun se pystyy toimimaan, sen ensimmäinen ajatus on päästä pois inhottavasta tilanteesta. Mutta kun joskus pikkukoiran vaan pitää tedä niitä vähän inhottavampiakin juttuja, kuten pitää suussaan aavistuksen hiekkaista kapulaa. Keskustelun ja hoksaamisen jälkeen Luumu sai nätisti pitämisestä palkaksi ensin rauhallisen namin ja sitten se sai juosta ja iskeä heitetylle kapulalle. Eikä muuten tiputellut enää! Ja mikä into. En voi tarpeeksi ylistää Luumussa sitä ominaisuutta, mikä tekee siitä jälleen kerran niin mahtavan tokokumppanin. Kun sille voi sanoa. Se ymmärtää ja se korjaa itse. Ja se ei pahastu. Tämä jälleen vähän kovemmanpuoleinen korjaustoimenpide toimii meillä juuri siksi, kun se ei silti vie Luumun intoa tehdä töitä minun kanssani ja edelleen se lähtee sinne kapulalle just niin täysillä kuin tarvitaankin. Nyt se on jopa aavistuksen nöyremmällä asenteella kuitenkin. Sillä tavalla aavistuksen, että ihan kuin kerrankin se ottaisi minutkin tosissaan. 

(C) Erja Andersson

No, eipä tämä eilisiltaisen oivalluksen onni loppujen lopuksi kuitenkaan kauaa kestänyt, sillä tänään aamutreeneissä jouduttiin käymään sama keskustelu läpi. Toisaalta Luumussa on se puoli ja se "staffi-ilme", että sille "kasvaa otsaan 5 cm luuta lisää", että en muuten varmana tee (quote!). Toisaalta se osaa ottaa sellaisen välttelevän surkean hakatun rescuekoiran ilmeen, jonka takia en ole siltä koskaan mitään "ällöttävää" osannut vaatiakaan. Mutta tänäänkin parin keskustelun ja turvasta kiinnipitämisen (hyvä istu, hyvä ota, onpa hyvä) jälkeen se piti kapulaa rauhallisesti, pureskelematta ja nöyränä. Tämä on yksi tehtäviä, joka nyt vaan pitää tehdä, että pääsee tekemään niitä kivempia juttuja. Ja niinhän se pääsikin. Pidosta sai palkaksi rauhallisen naudanmaksan palan, ja siitä suoraan juoksemaan kapulalle ja iskemään. Tehtiin kolme sarjaa näitä, kahdessa ensimmäisessä vapautin heti kapulaan tarttumisen jälkeen ja kolmannessa otin vielä kisamaisemmin sivulle. Ihan käsittämättömän täydellinen. Ja vielä noihin pitoihin sain tänään Hennalta hyvän vinkin, että välillä kannattaa lähestyä kapulaa pitävää koiraa, mutta lähteäkin sitten taas kauemmas. Ettei koira totu siihen, että aina kun ihminen lähestyy, kohta saa luovuttaa kapulan. 

(C) Erja Andersson

Hirrrrmu tyytyväinen. Jotenkin se eilinen oli kuitenkin sellainen henkinen erävoitto ja käännekohta. Vaikka tänään jouduttiinkin muistuttamaan samasta asiasta (ja varmaan joudutaan huomennakin), kohta se pitäminen on juttu muiden joukossa. Ja tässä pääsen käyttämään niin hienosti sitä Korrienkin ajatusta palkkaa liikkeestä toisella liikkeellä. Pitämisestä noutamisella. Hipheijaa, onpa jotenkin puhdistautunut olo. 

Mitäs tänne muuta? No ei todellakaan oikein yhtään mitään muuta. Nyt ollaan treenattu joka päivä, ja tokosta loman pitäminen edes päivän ajaksi ei oikein tunnu hyvältä ajatukselta. Juhannuksen jälkeen maanantaina (kun täysin treenittömiä päiviä oli alla kaksi kappaletta), Luumu meinasi oikeasti repiä multa vaatteet päältä kun mentiin kentälle treenaamaan. Toki me rauhoitutaan sitten kisojen jälkeen, ja hakeudutaan taas normaalimpaan viikkorytmiin (3-4 treeniä viikossa..?), mutta nyt annetaan palaa ja toisaalta myös nautitaan tästä. Nyt kun treenataan näin älyttömästi, edistymistäkin tapahtuu ihan silmissä. Tuo meidän maassa olevien häiriöiden ongelmakin olisi tavallisissa olosuhteissa kestänyt varmaan kuukauden ellei ylikin. Nyt me selvitettiin se neljässä päivässä. Ja joka ikisen treenin jälkeen jää sellainen olo, että tämä on vaan helkkarin mahtavaa. Me tehdään yhdessä, ja tämä on meille kummallekin maailman siistein juttu. Viikon päästä nähdään, mihin me tällä asenteella päästään, mutta valmistauduttu ollaan ainakin niin hyvin kuin oikeasti mahdollista. 

(C) Erja Andersson

All Your Perfect Imperfections

Ajeltiin viime viikonloppuna Mynämäelle kavereiden mökille. Mieli lepäsi kivinavetoiden, laiduntavien lehmien, koiranputkien ja kullanhohtoisten leinikkien vilahtaessa Skodan ikkunan ohi. Lähes ilmoja myöten täydellinen perjantai-ilta. Vesisade rauhoittui mitä myöhäisemmäksi ilta kasvoi. Luumukin rauhoittui, mitä enemmän sai hepuloida. Kameraa tuli käytettyä paljon, nyt kun päätin etten enää palaa automaattiin. Etenkin liikkuvan kohteen kuvaaminen osoittautui vaikeaksi. Myös aurinko toi omat haasteensa. Luumu oli komea joka kerta. 

Sunnuntaina treenattiin taas. Pidettiin kisamaiset treenit, jokaiselle arvottiin neljä liikettä, tilanne oli koemainen liikkureineen, tuomareineen ja palautelomakkeineen. Ajattelin, että Luumu ei varmaan ainakaan luoksarista pysähdy, ja varmaan maahanmenossa kääntyy taaksepäin. Mutta kuinkas ollakaan, Luumuhan teki liikkeet kutakuinkin teknisesti ihan hyvin, mutta mitä tapahtui: tyyppi karkasi ensimmäisessä liikkeenvälissä kentän nurkalle jätettyä kamerakassia morjenstamaan. Videolta kun jälkeenpäin katsoin, sehän on kiinni siinä kassissa saman tien, kun tulee kehään. Ennen ensimmäistä luoksetuloakin se vilkuilee sinne taaksepäin. Toisen liikkeen, noudon, teki ihan OK. Pudotti kyllä kapulan (??), ja meinasi taas karata kamerakassille. Nyt riitti suullinen rääkäisy pitämään sen aisoissa. Fiilis oli täysin erilainen kuin mitä viimeksi Kaarinan kisoissa. Vaikka se kyllä sielläkin kävi nuuskimassa niitä maassa olevia lautoja, mutta oli kuitenkin paljon enemmän mun kanssa. Nyt sunnuntaina se oli ihan siinä hilkulla, että lähteekö vähän väliä litomaan. Järkytys oli melkoinen.

Olin niin yllättynyt tämän kassiongelman uusiutumisesta, kun mehän ollaan palkattu tammikuusta lähtien AINOASTAAN minulta tulevalla palkalla, minun treeniliivini taskusta tulevalla hauskalla yhdessä leikkimisellä. Mutta mitä me oikeasti ollaan tehty, niin mehän ollaan vain kuopattu se ongelma, ja toivottu salaa, ettei kukaan jätä Luumun treenikassin näköistä kassia siihen kehän viereen. No, tuosta sunnuntain kisamaisesta vielä sen verran, että järkytykseni takia en osannut korjata karkaamista oikealla tavalla (olisi heti pitänyt puuttua ja puhutella), ja sitten vielä mela otsassa jatkoin ryssien seuruun ja melkein maahanmenonkin. Treenikavereilta sain palautteeksi, että ihme että Luumu ylipäänsä lähti seuraamaan minua, he eivät kuulemma olisi lähteneet. 

No niin. Ongelmien ilmaantuminen on oikein hyvä asia, kun niitä ilmaantuu nyt treeneissä. Maassa olevat häiriöt ovat Luumulle se ykköshäiriö. Se ei pysty keskittymään tekemiseen, ellei se pääse katsomaan mitä siellä on. Mutta kun toisaalta niitä häiriötekijöitä voi kisapaikalla olla siellä maassa, eikä niitä silloinkaan saa mennä katsomaan. Me harjoiteltiin heti maanantaina näitä tilanteita siten, että kokeenomaisesti liikkuri ohjasi meidän kehään, jonka laidoilla oli reppuja, valjaita, pyyhkeitä jne. Luumu lähti, ja minä rääyin perään minkä kurkustani pystyin. Välittömästi käskin Luumun maahan (jotta se ei ainakaan palkkaannu juoksemisesta enempää), ja ihan poskista pitelemällä katsoin suoraan silmiin ja puhuttelin: no kylläpäs olit tuhma, nyt en ollenkaan ollut tyytyväinen, ihan huono koira. Sitten kehästä remmissä pois. Parit hengenvedot jälleen ulkopuolella, virittelyt ja aidosti annoin uuden mahdollisuuden Luumulle mennä kehään uudestaan ja onnistua luopumaan häiriötekijöiden luokse juoksemisesta.

Mahdettiinko me päästä jo seuraavaan liikkeenväliin, kun Luumu lähti taas. Sama rääkymisnuotilla vienosti perään karjahdettu EI, koira maahan ja puhuttelu. Nyt tämä kävi jo nopeammalla tahdilla. En muista kerkisikö Luumu edes häiriölle asti, kun jo käskin sen maahan. Ja taas, ulos kehästä > rauhoittuminen > virittely > aidosti uusi mahdollisuus onnistua. En muista tarvittiinko vielä kolmas puhuttelu, mutta nopeasti Luumu tajusi jutun juonen. Päästiin jopa hiukan seuruuttamaan siinä häiriöiden ympärillä, ja Luumu teki todella hienosti. Ja näin hienosta tekemisestä ja häiriöistä luopumisesta tuli myös sen mukainen palkka. Kehästä ulos ja maailmanloppua muistuttavat bileet. 

Niin tota sellanen kääntyvä näyttö olis kiva... 

Olis toi kohdekin siinä missä pitäis... 

Ei tullut edes yhtään paha mieli, vaikka sillä tavalla karjuin Luumun perään. Minusta on reilumpaa, että ne asiat, jotka ovat kiellettyjä, todellakin ovat kiellettyjä. Ja kun se koira tekee hyvin, silloin palkataan suurenmoisesti. Osaltaanhan tämä tukee myös Gerard O'Shean ajatusta kieltämisestä. Että ei jatkuvasti nillitetä vähän kaikesta, vaan se kieltäminen on todellakin sellainen häivähdys helvettiä. En nyt löydä mitään lähdettä tähän GOS-viittaukseen, mutta Dog Management -seminaarissa hän ainakin käsitteli aihetta fraasilla Glimpse of Hell. (Nyt kun äkkiä silmäilin nuo yli vuosi sitten tekemäni muistiinpanot läpi, niin sieltä tuli esiin myös yksi toinen tähänkin probleemaamme liittyvä ajatuksentynkä: Dogs are basically selfish bastards.)

Toki voisin kuluttaa loputtomia tunteja vastaehdollistamiseen ja aina vaan sen positiivisen kautta rakentaa sitä läsnäoloa ja kannattavuutta tehdä asioita kanssani. Mutta kun Luumu ottaa tämän palautteeni vastaan niin hyvin. Se ymmärtää kyllä, että hupsan, noin ei saanutkaan tehdä, eikä tämä jyrkkä negatiivinen palautteeni mitenkään vie tehoa siitä, etteikö se silti yrittäisi heti seuraavalla kerralla yhtä hyvin tai jopa paremmin. Ja vaikka palkka on aina meillä iso juttu, nyt se todellakin on sitä. 

Tällanen aksarata meillä oli! 

Lisäksi tämä harjoitus on minulle erittäin toimiva. Kun otan tämän nimenomaan häiriöharjoituksen kannalta, pystyn harjoittelemaan omia tunnetilojani ja säätelemään niitä sen mukaan, miten milloinkin minunkin tulee käyttäytyä. Kun tässä harjoitellaan nimenomaan näiden häiriöiden sietämistä, ei haittaa, jos Luumu epäonnistuu. Sitten vaan annetaan palautetta, korjataan ja aidosti yritetään uudelleen. Ihan samalla tavalla kuin vaikka seuruussa. Jos se ei heti alusta pidä sitä kontaktia, annetaan vähän palautetta (höpöhöpö), ja aidosti annetaan sille koiralle uusi mahdollisuus yrittää pitää sitä kontaktia heti alusta. 

Tänäänkin korjattiin häiriöihin höplään menemistä. Oli uusi (nurmi-)kenttä, uudet ihmiset, uudet häiriöt (myös leluja!). Kerran jouduin kunnolla rääkäisemään ja puhuttelemaan, mutta heti jo seuraavalla kerralla oli oikeasti enemmän minun mukanani. Lyhyestä luoksetulosta jäi taakseni haistelemaan lelua, ja taas korjattiin. Se oli kuulemma jopa kerran jo ottamassa lelua, sitten katsahtanut minuun, että saiko tämän ottaa vai miten se oli. Eikä ollut ottanut. Näitä tehtiin niin erimittaisia pätkiä, että menee itselläkin muisti pätkiksiksi, mutta onneksi on video. Tuossa ensimmäisessä kisamaisessa videossa ei kuulu äänet, mutta tässä jälkimmäisessä tämänpäiväisessä (todellakin) kuuluu! (Näiden videoiden välissä ollaan harjoiteltu siis näitä liikkeiden välejä ja kehääntuloja häiriössä yhden kerran..). 

Näillä eväillä minulla on nyt turvallinen olo harjoitella sitä Sari Kärnän ajatusta, josta viimeksi kirjoitin. Eli että jos ei kisoissa jokin asia onnistu syystä, että koira ei kestä häiriötä, se on sinun vikasi - ei koiran. Nyt me ainakin harjoitellaan. Jos vielä tämäkin tehokuurin jälkeen häiriö vetää pikkupoikaa puoleensa enemmän kuin minun kanssa tekeminen, sitten me vaan tehdään enemmän. Luumu on kyllä vielä siitä niin täydellinen koira juuri minulle, kun se todellakin kestää tällaisen vähän rankemman palautteen. Ja kun se kestää, me kehitytään kumpikin tässä. Luumu malttaa, ja minäkin maltan tavallani. Ollaan yhdessä täydellisiä kaikkine epätäydellisyyksinemme. 

Aikast päheenvärinen krokettisetti 

Mitäs ne nyt on kylväny tänne..? 

Kattilallinen lemmikkejä 

Sisällä kuvaaminen on kamalan vaikeaa.
Pitää(kö?) ostaa sellainen kattoon käännettävä salama. 

Huippumalli. 

Leinikki.