Tunnari ja metallinouto

No ei Luumulla mitään spondyloosia ole. Äijällä eturauhanen vaivaa, ja sen takia on koko kroppa ollut enemmän tai vähemmän jännitystilassa. Myös kaularangassa oli jumia, mikä vaikutti myös kallon luihin. Kaikki saatiin kuitenkin helposti auki, eikä tarvetta uudelle ajalle ollut kuin vasta seuraavaksi helmikuussa. Helpotuksen huokaisu. Tunnen suunnatonta kunnioitusta fysioterapeuttien ammattitaitoa kohtaan. Että miten joku käsillään pystyy tuntemaan ja hoitamaan - aistimaan mitä toiselle kuuluu. 

Ihanat nartut ovat pistäneet pikkumiehen kropan täysin sekaisin. Lenkillä on menty suuri osa ajasta kuono maanisesti maata haistellen ja sulotuoksujen voimasta korskahdellen. Merkkailtu on enemmän kuin moneen kuukauteen, ja sitä ihanaa piputöhnää on taas tiputeltu tänne pisin kämppää. Menikin varmaan puoli vuotta, kun oli niin siistiä, niin siistiä. Eturauhasvaivojen lisäksi tai niistä johtuen (muna vai kana -dilemma) Luumulle nousi pipulin päähän tulehtuneen näköinen punainen paise, mutta siitäkin selvittiin onneksi parin päivän desinfioinnilla ja Vetramililla. Ihan itse keksin nämä hoito-ohjeet... eikö sitä hunajaa nyt voi lotrata melkein ihan mihin vaan? Mutta koska reagointi noihin hajuihin on nyt näköjään mitä on, tuleekin aiheelliseksi miettiä herra Muun eunukoitumista. Kirjoitan siitä joskus erikseen, nyt tokojuttuihin!

Kun taivas on sininen, ja aurinko paistaa havupuihin,
tulee ihan sellainen olo kuin olisi Alaskassa.
En ole koskaan siellä ollut, mutta tällaista siellä varmaan on.

Iltalenkki Naantalissa 

Kyllä pistää harmittamaan, kun järkkäri on kotona, kun sitä eniten tarvitsisi... 

Kauniista maisemista nautiskelun lisäksi harjoiteltiin siltojen ylittämistä.
Laituritkin kelpasivat näköjään harjoituskohteeksi. 

Muiden koirien ohittaminen muualla kuin kotimaisemissa
luonnistui ihan oppikirjamaisen tyylikkäästi. 

Luumulla on aika hyvä suojaväri.
Huivi miehen hengissä pitää. 

Naantalissa tulee usein piipahdettua kesällä,
mutta loistavat ravintolat ovat auki myös talvisin.
Tunsin oloni ihan tulitikkutytöksi,
kun katselin ikkunasta sisällä loimottavaa takkatulta ja notkuvia herkkupöytiä.

Ollaan olevinaan oltu treenilevossa viikko. Ei olla oltu ohjatuissa eikä omatoimitreeneissä missään hallissa, mutta täällä kotona ollaan aloiteltu tunnari- ja metallitreeni. Aloitettiin ensin metallilla, koska kahdesta pahasta se tuntui pienemmältä. Luumu ei ottanut kapulaa sellaisenaan suuhunsa, ja kieritinkin ympärille muutaman kerroksen maalarinteippiä. Tarjoamisen kautta yritin keittiön lattialla saada sitä edes tarttumaan kapulaan, enkä halunnut käyttää noutokäskyämme. Kun jos sille kehittyy metallikapulaa kohtaan antipatioita, niin eikö se sitten tärvelly se perusnoutokäskykin..? 

Ei edetty kirjaimellisesti puusta pidemmälle tällä tavalla, ja jouduin ottamaan noutokäskyn käyttöön. No sillähän se kapula nousi, ja pikku hiljaa nostin kriteeriä. Nyt se metalli palautuu jo käteen (vähän kyllä olen pyllistellyt ja auttanut.. aijai!), ja eilen kääräisin osan maalarinteipistä pois. Itsellä ei ole kyllä mitään käsitystä siitä, mitä seuraavaksi tuon metallin kanssa tehdään. Kaipa me pyrimme ottamaan loputkin teipit pois, ja heitellään sitä kapulaa sitten samalla tavalla kuin puistakin.

Tunnaria varten olin kerännyt tietoa useamman kuukauden ajan vaihtoehtoisista aloitustavoista. Kätevimmältä ja omasta mielestä järkeenkäyvimmältä tuntui hieroa tunnarikapulaa käteen samalla koiralle näyttäen ja hokien jotain tulevaan tehtävään valmistavaa. Olen miettinyt sopivaa tunnarikäskyä, ja pitkien pohdintojen päätteeksi meille valikoitui KEKSI. Se on vähän kuin ETSI, jonka Luumu osaa (nenätyöskentelyä!), mutta ei kuitenkaan ihan. Mentiin omalle pihalle, ja Luumu katseli vieressä kun hieroin kapulaa kämmeneeni ja hoin hieno keksi, mikä täällä hieno keksi jne. Luumu jäi kauemmas istumaan, kun kävin routaisesta maasta kuopimassa maahan pudonneita omenapuunlehtiä sieltä, täältä ja tuolta. Yhden kasan alle laitoin tunnarikapulan. Sitten osoitin Luumulle suunnan ja sanoin innostavasti KEKSI. No sehän oli jo innoissaan menossa katsomaan mitä ihmettä siellä maassa oli noin mielenkiintoista, ja ihmeellisesti se vaan poimi sen kapulan sieltä kasasta (kapulan pää näkyi vähän, joten mikä ihme se on...). Tiputti sitten siihen maahan, ja sai palkaksi namia. Tämä tehtiin saman tien myös toisen kerran, eri paikkaan vaan. Käytin samaa kapulaa, vaikka olen kyllä kuullut, että etsittävä kapula pitäisi joka kerta vaihtaa. Vaikka tarkoitus on opettaa koiraa etsimään minun hajua, samaa kapulaa käyttämällä se saattaa oppia etsimään myös omaa hajuaan. Niin että miksi käytin samaa kapulaa..? No enpä nyt keksi yhtään hyvää syytä!

Joutsenkin lenteli seuraamaan tunnaritreenejämme. 

Muumuu odottaa. 

Keksi siellä piilossa. 

Joko saan luvan? 

Muu 1 v 10 kk

Tehtiin näitä kapulatreenejä myös siten, että keksi oli erikseen kapulakasan vieressä. Tuntuu, ettei tässä ollut vielä kuitenkaan mitään järkeä. Kyllä Luumu sen oman keksin sieltä haki, mutta ei se sitä haistelemalla löytänyt. Taisi nähdä, että siihen sen laitoin. Palataan takaisin näihin yhden kapulan pihallepiilotusharjoitteisiin, ja vasta kun se haistelemalla löytää sen, kokeilen jotain muuta. 

On ihan ihmeellinen olo. En muista milloin viimeksi olisi ollut treenaamisen suhteen näin vapautunutta meininkiä. Kun meidän suurin tavoite on nyt saavutettu (kokeisin mars!) ja vielä tavoiteajassa (tämän syksyn aikana), ei meillä ole enää mitään hätää. Sanoinkin tiistaina fyssarille noista selkäoireista, ja podin huonoa omatuntoa siitä, että olenko suuruudenhullut tokotavoitteet mielessä treenannut Luumua yksinkertaisesti liikaa ja ajanut sen ihan rapakuntoon. No en sentään. Mutta nyt on niin eri meininki! Vaikka tässä ahmin treenisuunnitelmiimme harjoituksia ylemmistä luokista, niilläkään ei ole mikään kiire. Tällä hetkellä tavoitteena on päästä kisaamaan Poriin 12. tammikuuta, ja hakea sieltä se uupuva ykkönen. Sitten on puoli vuotta aikaa saada avoin luokka kisakuntoon kesän kokeita varten. Niin, ja tulihan sitä viime viikolla puhuttua SM-kisoistakin... Miten hienoa olisikaan saada kasaan staffijoukkue ja vielä mahtua siihen joukkueeseen? 

Niin mikä se oli se vapautunut treenaamisen meininki..? Nyt on sellainen olo, että me ollaan jo näytetty mihin meistä on. Vapautuneisuus näkyy siinä, että kaikki mitä me tästä lähtien teemme, teemme sen vain itsellemme. En ole kovasti koskaan kärsinyt ulkoisista paineista. Olen ajatellut, että kun on tällainen rotu, kaikki saavutukset ovat plussaa. Ymmärrän erilaisten "valion arvot kaulassa syntyvien" tokorotujen ohjaajien paineet, joita he luovat itse itsellensä suuren yleisön oletettavan arvostelun alla. Mutta vaikka eivät paineet olekaan tulleet ulkoa tai johtuneet niistä ulkoisista paineista välillisesti, olen kuitenkin luonut niitä paineita itselleni.

Ensin tehtiin paljon tekniikkaa lähestulkoon pelkästään namipalkalla. Sitten alettiin kiinnittää enemmän huomiota asenteeseen ja lopulta kisakestävyyteen. Nyt on mahtavaa palata takaisin pikkutarkkaan tekniseen näperrykseen ja huomata, että kyllä se perusta siellä jossain vieläkin on kunnossa. Jos ei yhtä hyvässä kuin joskus, niin onpahan ainakin petrattavaa. 

Tällaisetkin ostin, mutta näillä en osaa tehdä yhtään mitään! 

Tänään käytiin aamulenkillä Hennan ja Flooran kanssa.
Ohitukset, pennut ja jopa sillat menivät loistavasti, mutta föri oli paha.
Se oli todella paha. Ei muuta kuin harjoittelua sitten.
Kyllähän jokaisen varsinaissuomalaisen koiran tulee osata matkustaa förissä, eikö niin? ;)
(C) Henna Partanen

En ole hysteerinen

Reipas aamulekille lähtijä

En ole hysteerinen. Olen tarkka. Muistuttelen mieleeni taas entisen fyssarimme minulle lahjoittamaa mantraa. Entisen siksi, koska hän on täällä meillä päin töissä vain torstaisin, ja se sattuu juuri olemaan meidän tokotreenivuoropäivämme. Luumu oli Piipalla hierottavana alle kuukausi sitten, ja huomenna ollaan menossa Tanja Kotille Turun Koirafysioon. Viimeisestä fyssarikäynnistämme alkaa ollakin jo kolmisen kuukautta. Luumu on ollut tiukempi lannerangasta viimeksi fyssarilla sekä kun oli hierottavana. Kummallakin kerralla sen sai kuitenkin auki, ja fyssari oli sitä mieltä, että jos se on siksi juntturassa, kun Luumu on alkanut käyttää kroppaansa tasapuolisemmin. Se nimittäin on! Olen ollut hirmu tyytyväinen siihen, miten tasapainoinen se onkaan ollut. No ehkä kolme neljästä kerrasta se käyttää "tervettä" jalkaansa merkkaamisessa tukijalkanaan, ja yleensä myös takapäätään venytellessä vapauttaa heikomman jalan ensin pinteestä. Laukkaa kumpaakin laukkaa (vasenta ja oikeaa), mutta taivuttaa heikompaa jalkaa hiukan vähemmän. Mutta muuten. Kun se hyppää sohvalta, se laskeutuu milloin millekin jalalle (jos nyt takajaloille laskeutumisesta voidaan puhua), ja rappusia alastullessa se astuu jokaiselle askelmalle, vaikka viimeinen osuisi heikommalle jalalle. Aloitettiin tokossa treenaamaan merkkiä ja haeskeltiin Luumulle ominaisempaa puolta kiertää merkki. Olin ällistynyt, kun sillä ei ollut enää puolittaista eroa itsensä kiertämisessä. Siis joskus kauan sitten, kun olen namin kanssa pyörittänyt Luumua "oman akselinsa ympäri" sekä oikealle että vasemmalle kaartaen, toiseen suuntaan ympyrä on ollut huomattavasti tiiviimpi.

Vanhalinna. My Love.

No onneksi olin kaukaa viisas ja varasin Luumulle 3 kuukautta sitten ajan fysioterapiaan. Nimittäin nyt tuntuu, että se tulee todella tarpeeseen. Musta tuntuu, että Luumu on alkanut jälleen pomputtaa heikompaa takajalkaansa enemmän, ja musta tuntuu, että nyt on jotain vialla. Tuon hienoisen pomputtelun lisäksi, jota sitäkin tapahtuu ainoastaan laukasta raviin vaihdettaessa, eikä edes mitenkään joka kerta, niin sen lisäksi Luumu on vingahtanut nyt viime aikoina muutaman kerran jossain ihan harmittomassa tilanteessa. Esimerkiksi eilen Luumu oli sohvan vieressä lattialla, ja vaihdoin jalkojen asentoa siten, että toinen jalka kosketti Luumua selkään/kylkeen. En mitenkään potkaissut sitä, mutta ei se nyt ihan hipaissutkaan. Tyyppi vingahti. Mulla nousee heti puna poskille, ja ajattelen heti pahinta. No nyt sillä on tietysti spondyloosi. Se on varonut jalkaansa ja käyttänyt takapäätään väärällä tavalla reilun vuoden, ja nyt alkavat seuraukset näkyä selässä! Taas pitää muistuttaa itselle: En ole hysteerinen. Olen tarkka. On aika paljon todennäköisempää, että Luumu on vaan jumissa. Onhan toko staattisuudessaan tosi raskasta, ja ei kyllä olla tehty niitä harjoituksia oikealle puolelle läheskään siinä määrin, mitä sitä pakostikin tulee tehtyä vasemmalle. No, onneksi, onneksi meillä on huomenna se fyssariaika. Luumu on nyt elellyt rauhallista kotikoiran elämää perjantaista lähtien (no kävelty me ollaan kyllä, koska lääkärikin on sanonut, että aina saa kävellä), ja saa nähdä antaako Tanja meille luvan osallistua torstaina treeneihin. 

Sakheli kesken iltapesujen pitäis poseerata! 

Tässä taas näitä: olkaas nyt nätisti siinä samassa kuvassa. 

BoTtia pidettiin koko sunnuntai.

Mitäs tänne oikeastaan sen kummempaa. Viikonloppu meni ihanasti tehden ei yhtään mitään. Käytiin me pappaa moikkaamassa, ja samalla piipahdettiin Littoistenjärven rannalla Kuoviluodossa. Heti visiitin jälkeen saatiinkin vähän lunta, jos nyt läpinäkyvästä valkoisesta kerroksesta voi lumena puhua. Hain Toko-Obelta lisää tunnareita, metallikapulan ja ohjatun noudon kapulat, ja Luumu aloittikin metallitreenin meidän keittiön lattialla. Tunnaria olen jännittänyt tunnarikapulat visusti suljetussa muovikassissa treenikassin pohjalla viimeiset pari kuukautta, mutta nyt aloitettiin sekin. Kerron näistä kuitenkin omassa tokopostauksessaan. Pyhitettäköön tämä kirjoitus tarkkuudelleni (lue: hysterialleni) ja kuville. Aamen. 

Tänä aamuna sain laittaa ekaa kertaa uudet talvisaappaat jalkaani!

Tuire Kaimio katsoo koiraa

Lähes kuukausi on vierähtänyt siitä, kun ajeltiin Hennan kanssa eräänä sumuisena sunnuntaina Inkooseen kuuntelemaan eläintenkoulutusgurua Tuire Kaimiota. Luennon nimi oli Katso koiraa, ja kyse oli siis koiran viestinnästä. Ennakko-odotukset olivat vähän ympäripyöreitä tai niitä ei ollut... lähinnä menin kuuntelemaan Tuirea Tuiren vuoksi. Kyllähän tässäkin huushollissa luettiin Kaimion Pennun kasvatusta uskonlahkoille tyypillisellä hartaudella. Tein minä taas muistiinpanoja, mutta ahaa-elämyksiä en luennon tutun aiheen vuoksi kokenut montaakaan. Tietysti yksikin on ihan hyvä ahaa-saldo, ehkä minun kannattaisi kuitenkin osallistua siihen Kaimion suunnittelemalle ongelmakäyttäytymisen jatkoluennolle... Nämä "perusaiheet" on aika perusteellisesti tässä muutaman viime vuoden aikana koluttu läpi. Tässä kuitenkin jotain, mitä poimin Inkoosta mukaani:

Siedättäminen johonkin asiaan, esimerkiksi ääneen: 

Tee asiaa ensin niin pienellä teholla, ettei koiran käytös muutu ollenkaan. Esimerkiksi jos koira on syömässä, ja soitat jotain ääntä, koiran syömisnopeus ei saa muuttua. Seuraavaksi vahvista siedätettävää asiaa vain sen verran, että koiran käytöksessä tapahtuu pieni muutos (mikä vain pieni muutos: syömisnopeus muuttuu/korvien asento muuttuu tms.) Ja näin jatketaan. 

Ääniarkuudesta: Ympäristön vaikutus on pienempi > perimä vaikuttaa enemmän! Jos 20 % tai 10 % jostakin rodusta on ääniherkkiä, on todettava, että ääniarkuus on perimässä! Tämä tarkoittaa, että jalostusvalinnoilla pystytään vaikuttamaan ääniarkuuden vähenemiseen.

Siedättäminen sinänsä ei ole mikään uusi juttu, mutta enemmän sitä kai voisi "harrastaa" meillä kotonakin. Arki Luumun kanssa on suht toimivaa, mutta muutamia juttuja on, joiden toivoisin sujuvan näppärämmin. Yksi on ohitustilanteet. Olen muistaakseni ennenkin avannut hiukan tätä "ongelmaamme" täällä blogissa. Kyse on siis meillä kotinurkilla tapahtuvista ohituksista. Mitä lähempänä kotia, sitä vaikeampaa. Etenkin jos vastaantulija on terrieri tai suuri koira. Silloin Luumu saattaa pöhistä, nostelee karvojaan, tanssahtelee kroppa jäykkänä eteenpäin kuin mikäkin kouluratsu. Ollaan kokeiltu vaikka ja mitä. Kun pyydän namin kanssa Luumulta arkiseuraamista, ohitustilanteesta selvitään parhaiten. Raili Halmeen mukaan (en ole muuten muistanut niitäkään muistiinpanoja jakaa täällä! Raili Halmeen Koiran muisti -luento DoXX-areenalla 6.9.2013) teen kuitenkin todella väärin, jos pyydän koiralta katsekontaktia ohitustilanteessa. Koira kun on itsekin saaliseläin, ja sen tulee voida olla tietoinen kaikesta mitä sen ympärillä tapahtuu. Toisaalta itse mietin, että eikö sille pitäisi riittää, että sen suojelija (minä) on tietoinen kaikesta ympärillä tapahtuvasta, eikä anna mitään pahaa tapahtua sille? 

No, Halmeen mukaan meidänkin tilanteessa pitäisi lenkit kotinurkilla jättää kokonaan pois, ja ulkoilla ainoastaan metsässä, jossa ketään ei tule vastaan. Ohitustilanteita tulisi harjoitella kotinurkilla jonkun harjoittelukoirakon kanssa, ja siten, että koiraa siedätetään ohitustilanteeseen Kaimion luennollakin mainitun ohjeen mukaan. Eli periaatteessa kierretään niin kaukaa, että koiran käytös ei muutu ollenkaan. Ja sitten vähitellen lähestytään, ja edetään ihan pikkuhiljaa. Periaatteessa allekirjoitan tämän, mutta olen myös sitä mieltä, että koira kuin koira (tai ainakin Luumu) tajuaa hyvin nopeasti, että tämä onkin joku harjoitus, ja se tottuu harjoittelukumppaniin. Kyllä näitä ohitustreenejä vedettiin silloin pentuna monessakin erilaisessa ympäristössä ja täällä meilläkin, mutta ihan parin ohituksen jälkeen Luumu meni treenimoodiin. "Joo mä tiedän mitän tehdään, että saadaan nami." Mutta ei näillä harjoituksilla ole minusta mitään tekemistä tositilanteen kanssa. Kun sieltä viikon päästä tulee vieras koirakko, ja yleensä tietysti juuri jostain mutkan takaa, että kaikki tapahtuu aina vähän yllättäen, ei treeneillä ole tilanteessa mitään vaikutusta. 

Halme painottaa neutraalisuutta. Eli koiraa ahdistavasta tilanteesta pitää tehdä sille neutraali, ei niinkään positiivinen. Meillä ei ole lenkillä ollut mukana nameja pentuaikojen jälkeen (muuta kuin silloin, kun ajattelin arkiseuraamisella selviytyväni ohitustilanteista), eikä niitä tämän neutraalisuusperiaatteen mukaisesti tarvittaisikaan. Kaiken ei tarvitse olla hauskaa, vaan tilanteen tulisi olla koiralle yhdentekevä/neutraali. Sain silloin Halmeen luennolta kanssakuuntelijalta vinkiksi ohitustilanteissa vaihtaa suuntaa. Kun koira reagoi vastaantulevaan koiraan, vaihdetaan vaan äkkiä suuntaa sinne mistä oltiin tulossa. Näin edetään, kunnes koiran reaktio vastaantulijaan on laimeampi. Täytyy sanoa, että koin tämän vinkin meille paljon toimivammaksi kuin sen kaukaa kiertämisen. On eri asia kaupungissa siirtyä vaikka tien toiselle puolelle tai kääntyä risteyksestä toiseen suuntaan kuin täällä "maalla", jossa kuljetaan sitä yhtä kapeaa hiekkatietä, jota reunustavat napaan asti mutavelliä täynnä olevat ojat. Kierrä siinä sitten niin kaukaa, ettei koiran reaktio muutu. Sanonko että kierrä itse. 

Ollaan hiukan jumissa nyt noiden ohitusten kanssa, enkä ole vieläkään omaksunut yhtä selkeää toimintamallia. Olen Halmeen ja Kaimion mukaisen siedätyksen kannalla, mutta (itsekäs ihminen kun olen) en lähde kyllä ryömimään mutaojissa sen takia, että koira ei kestä tilannetta. En myöskään mene niin pitkälle, että rajoittaisin meidän lenkkimme ainoastaan autioihin metsiin, vaan minusta meidän pitäisi vaan tarttua härkää sarvista ja mennä tuonne vilkkaammille omakotitaloalueille kävelemään neljän jälkeen ja vaania siellä vastaantulevia koirakoita. Siis tuulta päin! Nyt viime aikoina jos Luumu on alkanut pöhistä/isotella vastaantulevalle koiralle, olen käyttäytynyt ihan samalla tavalla kuin treeneissäkin, jos se hölmöilee jotain. Eli ihan rauhallisesti pitänyt sitä hiukan päästä kiinni, katsonut silmiin ja sanonut tiukasti mutta määrätietoisesti, että en pidä tuollaisesta käytöksestä. Siis kun eihän se ole vihanen koira! Olen vaan päästänyt sen liian helpolla, ja kiinnittänyt aina enemmän huomiota siihen, että se osaa metsässä kulkea nätisti irti ja toimii treeneissä haluamallani tavalla. Ja täytyy sanoa, että meillä täällä "maaseudun rauhassa" pitää oikein hakeutua niihin ohitustilanteisiin, ja siinä suhteessa voin syyttää vain omaa laiskuuttani. Uskon kyllä, että Luumu oppii toimimaan oikein näissäkin tilanteissa, kun vaan jaksaisin tarpeeksi harjoitella. Oppiihan se minkä tahansa muunkin asian. Miksei siis tätä? Ja kun meillä ei ole mitään ohitusongelmia vaikkapa treenihallien pihoilla tai edes ahtaissa treenihalleissa, koska se on niin tottunut siihen, että siellä koiria tulee ja menee.

Ei pitänyt ihan noin pitkästi avautua tuosta ohituskäyttäytymisestä, mutta näin tuli näköjään tehtyä. Palataanpas luentomuistiinpanoihin: 

Koiran eleistä

Mahtailevalla koiralla on suorat, jäykät jalat. Keho on suorassa, korvat koholla, häntä ylhäällä. Epävarma tai kiukkuinen koira nostaa takaosan karvat pystyyn. Saattaa tehostaa mahtailevaa käytöstä näyttämällä hampaita. Tämä kuvaus on kuin malliesimerkki Luumusta kun se kohtaa vieraita koiria. Se ei näyttele onneksi hampaitaan, mutta se on ihan selkeästi sekä mahtaileva että epävarma. Olenko minä tehnyt siitä sellaisen? Onko se synnynnäistä? Olisiko se erilainen, jos me asuisimme tiheään asutulla alueella, jossa se olisi pienestä pitäen joutunut ohittamaan erilaisia koiria päivittäin?

Liennyttelevällä koiralla on päinvastainen elekieli. Kehon asento on matalampi, häntä riippuu alhaalla, koira lähestyy kohteliaasti kaartaen. Pelkäävä tai toisen aikeista epävarma koira tekeytyy pienenpieneksi, kyyristelee ja vetää häntäänsä koipien väliin.

Koira on luonnostaan utelias, ja jos se näkee/havaitsee jotain, josta sillä ei ole aiempaa kokemusta, se todennäköisesti yrittää lähestyä sitä. Pelottavalle asialle altistaminen ei saa koiraa tottumaan asiaan, vaan se oppii vaan pelkäämään. Siedätä! Synnynnäistä pelkoa (esimerkiksi korkean paikan pelko) ei täysin pysty siedättämään. Kaikkea voi oppia, mutta koirasta ei välttämättä koskaan tule täysin sellaista, kuin se ei ikinä olisi pelännyt. Synnynnäisestä pelosta voidaan puhua, jos samassa pentueessa/suvussa esiintyy samaa pelkoa. Käytännön kannalta on toisaalta ihan sama onko jokin koiran pelko synnynnäinen vai ei, koska toimintamalli on joka tapauksessa sama: siedätä!

Ohituskäyttäytymisen lisäksi toinen seikka meidän elämästä, mihin minun pitäisi aktiivisemmin puuttua nimenomaan siedättämällä, on sillat. Sillatkaan eivät kuulu meidän jokapäiväiseen elämään, ja sen siedättämisen tärkeyden muistaa vasta silloin, kun edessä sattuu taas olemaan silta. Ja kun se silta on edessä ihan sattumalta, tällöin ei oikeasti ole aikaa jäädä opettelemaan, vaan silloin vaan mennään. Lisäksi Luumu on tottunut noihin suhteellisen tuttuihin siltoihin. Sitä selvästi ahdistaa, mutta se suostuu tulemaan nykyään jo ihan itse (olenko opettanut Luumun pelkäämään siltoja, kun olen vaan vienyt sen niiden yli?). En usko, että täydellisesti tullaan koskaan pääsemään siltapelosta, mutta siedättämällä voisin ehkä helpottaa sitä. Eli käytännössä edessä on silta. Luumu huomaa sen. Vaihdetaan suuntaa. Hetken päästä lähestytään taas siltaa, ja toistetaan lähestymisiä niin kauan, kunnes se ei enää reagoi siltaan. Ja voisin ajatella, että jos Luumu ei sillä kerralla pysty suhtautumaan siltaan neutraalisti (mikä on hyvin todennäköistä), sillä kerralla ei ollenkaan ylitetä siltaa. Seuraavalla kerralla oltaisiin toivottavasti edistytty, ja päästäisiin jo lähemmäs.

Siedättäminen voisi toimia tuohon meidän pentuongelmaankin. Kun olen ollut vähän ulapalla, että mitä meidän pitäisi oikeasti tehdä tämän asian suhteen. Halmeen luennon ja hänen painottamansa neutraaliuden jälkeen ymmärsin, että minun on ihan turha odottaa, että Luumu tulisi toimeen pentujen kanssa. Riittää, kun se pystyy olemaan pennun kanssa samassa tilassa siten, että mitään negatiivista mutta myös mitään positiivista ei tapahdu. Ja tämähän toteutetaan siten, että Luumu on hihnassa, ja puuhailen sen kanssa jotain muuta, kun pentu puuhailee toisaalla jotain muuta. Olen näissä kolmessa ongelmassamme (ja ne todella ovat meidän yhteiselomme ainoat ongelmat!) jotenkin valahtanut ajattelemaan, että asiat vaan ovat näin, eikä niille voi tehdä mitään. Olen ohjeistanut Luumua lenkittäville (jos se joskus on hoidossa tms.), että jos tulee ohitustilanne, kiihdytät vaan vauhtia, hihna lyhyelle, ja jos toinen osapuoli haluaa lähestyä, sanot vaikka että Luumulla on kennelyskä. Eipähän halua lähestyä enempää. Pentujen omistajille sanon heti alkuunsa, että tämä ei tule pentujen kanssa toimeen. Piste. Silloista ollaan menty yli vaan. Tässä mitään päähän taputella. Laiska kun olen. Teoriassa meillä olisi nyt paljonkin vaihtoehtoisia toimintamalleja kaikkien näiden kolmen ongelman ratkaisemiseksi. Mitä enää tarvitaan, on toimeen ryhtymistä. Taidankin aloittaa tuosta silta-asiasta heti huomenna! Nyt takaisin Kaimion luentoon!

Jos koira kääntää katseen pois, se yrittää katkaista tilanteen tai liennytellä toista. Koira voi vilkaista syrjään tai katsoa pitkään pois. Myös itsevarmat yksilöt rauhoittavat tilannetta kääntämällä katseen pois (turhien riitojen välttämiseksi).

Hännän asennoista

Rento, iloinen, leikkisä: häntä heiluu laajoissa kaarissa edestakaisin/ympäri. Jännittynyt tai epävarma: heiluu jäykästi alhaalla.

Koiran rakenne vaikuttaa sen käyttäytymiseen! Joidenkin koirien rakenne on sellainen, että eleiden osoittaminen on vaikeaa: riippukorvat, hännän typistäminen, runsas turkki (katseen suuntaa ei näe, selkäkarvojen kohoamista ei näe). Koira ei itsekään välttämättä näe kunnolla.

Leikkimisestä

Tuijottaminen on OK, jos koiran muut eleet ovat leikillisiä. Leikkimiseen voi kuulua metsästämistä, tappelemista, uhkailemista, toisen selän päälle kiipeilemistä jne. Jotta toinen koira tietää, että kyseessä ei ole totinen tosi, leikki alkaa leikkikumarruksella. Vaikka kumarruksen jälkeen tulisi puraisu tai takaa-ajo, kyseessä on silti vain leikki. Leikkikumarrusta toistetaan leikin keskellä ennakoimaan ja myös ”selitykseksi” teon jälkeen. Jos toinen koira säikähtää tai ottaa leikin todesta, kumarrus kertoo, että kaikki oli vain leikkiä. Koira saattaa reagoida myös ihmisen tekemiin leikkieleisiin. Leikkieleet ovat yksilöllisiä: etujalalla harominen, tiheä läähätys, nykivät liikkeet, hurjat hypyt suuntaa vaihtaen, toisen kuonon tai etupään läppääminen jne.

Äänet

Haukkumiseen on monia syitä: huomion hakeminen, turhautuminen, kiihtyminen, leikkiminen, tervehtiminen, vieraiden karkottaminen. Haukkuminen saattaa liittyä puolustautumiseen; osa koirista kuitenkin vain tiedottaa alueensa rajoista. Mikä on häiritsevää haukkumista? Älä vahvista haukkumista osallistumalla siihen. Jos koira ”komentaa” haukkumalla, älä mene siihen mukaan antamalla ruokaa/avaamalla ovea tai mitä koira sillä hetkellä haluaakin. Vahvista hiljaisuutta. Ongelmallisessa haukkumisessa selvitä aina mistä käytöksessä on kyse. Jos kiivaan haukkumisen syy on usein toistuva alueen puolustaminen tms., stressitaso ei ehdi palautua normaaliksi. Stressihormoni tulee vereen vartissa, poistuu kehosta 3–8 päivässä! Siedätä, vastaehdollista, opeta uusi tapa toimia. ”Hiljaisuuden” ymmärtäminen on vaikeaa.

Vinkumista esiintyy eri tilanteissa. Vinkuva koira voi rauhoitella tilannetta, tervehtiä tuttuja, hakea huomiota, olla turhautunut.

Murina on kätevä varoitusääni. Koira haluaa lisätä etäisyyttä. Murina riittää usein sellaisenaan itsepuolustukseksi tai muiden toimien lopettamiseksi. Murina ja muut uhkauseleet ovat koiran tapa välttää todellista hyökkäämistä tai puolustautumista. Siksi murinaa ei kannata yrittää poistaa esimerkiksi rankaisemalla koiraa. Koira ei tee väärin, kun se murisee. Murina voi liittyä samasta esineestä tai ruoasta kilpailemiseen. Leikkivät koirat voivat murista hurjasti. Tyytyväinen koira voi huokaista tai urahtaa raukeasti. Murina voi liittyä myös tervehtimiseen.

Hengitysääniä

Lyhyt tuhahdus (ennen haukkumista) tarkoittaa, että koira on havainnut jotain, ja muut koirat valpastuvat. Jännittyneen tai joskus myös iloisen koiran leuat saattavat väristä (hampaat kalisevat). Leikkiinkutsuun liittyvä ilman virtaaminen keuhkoista (koira saattaa reagoida myös ihmisen naurahdukseen).

Koiralla on kyky hyödyntää ihmisen eleitä. Sudet taas eivät ymmärrä ihmisen eleitä (esimerkiksi sormella tai katseella osoittaminen). Pienetkin koiranpennut ymmärtävät ihmisen eleitä. Tämä on synnynnäinen kyky, joka paranee harjoittelun myötä. Katse voi olla mahdollisuus, se ei ole kaikille koirille uhka. Esimerkkinä siitä, että koira ymmärtää ihmisen katseen suunnan ja huomion merkityksen on ruoan varastaminen, kun kukaan ei näe. Koira myös hakeutuu ihmisen kasvojen eteen kerjäämään. Koirat eivät kerjää, jos ihmistä ei näy.

Kahden olennon ainutlaatuinen suhde. Koiralla ja ihmisellä on ainutlaatuinen suhde: vuorovaikutusta, kiintymystä, synnynnäistä ja opittua toisen eleiden tulkintaa.

Hajujen avulla viestittäminen

Koirien välisessä viestinnässä hajuilla on suuri merkitys. Eri puolella kehoa olevien rauhasten erittämä haju on osin yksiöllinen ja muuttuu koiran mielentilojen mukaan. Myös toisilleen vieraat koirat saattavat pyrkiä tutustumaan toisiinsa. Lähestyessään koirat jättävät suurimman osan villeille koiraeläimille tyypillisestä elekielestä sivuun ja kiirehtivät juuri koirille tyypillisimpään osaan, eli keskinäiseen haisteluun. Jos toinen koirista on ollut aloitteellisempi jo lähestymisessä, se on myös innokkaammin haistelemassa toista > haisteltavaksi joutunut koira ei välttämättä tällöin haistele itse ollenkaan, vaan sallii haistelua jonkin aikaa ja keskeyttää sitten tilanteen. Monet koirat pyrkivät keräämään mahdollisimman paljon tietoa toisesta hajujen välityksellä, mutta samalla yrittävät antaa toiselle mahdollisimman vähän haisteltavaa. Koiralle tyypillistä käytöstä on, että se tulee innokkaasti haistelemaan ihmistä, mutta kun ihminen pyrkii koskettamaan, koira vetäytyy pois.

Hihnassa syntyy paljon tulkintavirheitä, siksi Kaimiokaan ei anna koiriensa haistella muita hihnassa. Edes jotain olen alusta asti tehnyt oikein... Syvä huokaus.

Maailman hienoin kisakirja!

Sain vihdoin ladattua meidän kisavideon YouTubeen, ja koska näppäränä huomasin, että videon saa liitettyä blogiin tällee kivasti näkyviinkin - tässä on, olkaa hyvät:

Tuossa näkyy nuo kaikki viime postauksessa mainitsemani suorituksemme epäkohdat. Tuo luoksetulo vaan on edelleen vähän mysteeri. Siis että miksi siitä mahtoi lähteä se yksi piste. Tietty kannattaisi varmaan paikan päällä kysyä tuomarilta, mutta ei sitä siinä tohinassa tule huomattua mitä tuli tehtyä ja mitä ei. Luumu ei edes pomppaa siinä perusasentoon, minkä teki viimeksi Räsäsen kokeessa. No, what ever, olen tooosi tyytyväinen miltä noi suoritukset tällä kertaa näyttivät. 

Oli muuten viime kerralla kisaselostusta kirjoitellessa sen verran kiire laivalle, että unohdin kokonaan kuvailla tuomariamme Kari Kieloa! Itse tykkään vähän "stalkkailla" tuomareita ennen koetta. Ei niin, että tiedonhaku tuottaisi suorituksessamme mitään tulosta, mutta kaikki tiedonmurut ovat psykologisesti tärkeitä. Meidän kokemuksemme lauantain tuomarista Kari Kielosta oli oikein positiivinen. Hän ei antanut liikkeiden välissä ollenkaan kommentteja, vaan pysytteli suorituksesta hyvin etäällä. Tämä sopii meidän hektiseen työntekomoodiimme täydellisesti, sillä emme kestä vielä pitkiä odotteluja. Lisäksi palaveri pidettiin ennen koetta kehän ulkopuolella, eikä paikallaolorivissäkään joutunut kuuntelemaan pitkiä ohjeistuksia siitä, kuinka seuraavaksi toimitaan. Peukku sille! Liikkeiden tuomitseminen tuntui täsmälliseltä, ja tämän kokemuksen jälkeen voisin hyvin ajatella menevämme hänen kokeeseensa joskus tulevaisuudessa uudelleen.

Lisäksi yritän aina muistaa kiittää valokuvien ottajaa, ja senkin kiireessä unohdin viimeksi! Sen lisäksi, että Hanna toimi meille loistavana tsempparina ja kenneltyttönä, kaikista kisakuvista ja -videoista kiitos kuuluu hänelle. Kiitos siis! 

Oli ihan superhyvä keikka!
(C) Teemu Rand 

Auringonlaskun kanssa piti olla tarkkaavainen... 

Se kun käy niin nopeasti, että... 

... kohta olisi ollut liian myöhäistä! 

Uudella laivalla oli merkillistä disainia... 

Mun laivatuliaiset siellä somassa rivissä odottamassa syöjäänsä.

No niin. Nyt kun viime kerran unohdukset on muistettu, siirrytäänpäs tämän päivän näppejäpolttavimpaan uutiseen: meidän kisakirjan uuteen ulkoasuun! Luumuhan oli elokuussa Nanin Kuono ja Tassu -kuvauksissa, ja ihan sattumalta Nani sai napattua pari tokoaiheista kuvaakin. (Tokohan on lähes toinen nimemme, joten mikä ihme se toisaalta on..?) Tilasin häneltä kilpailukirjan kansiin sopivat paperiversiot alla olevista kuvista, ja kyllä on nyt niin pramea kirja, että en tiedä pääsenkö ollenkaan tästä ihastuksesta yli. 

Tämä kuva oli alunperin vaaka,
mutta Nani muokkasi siitä käyttöömme sopivan. 

Taisi muuten olla vaaka tämäkin!

Tykkään kovasti askartelemisesta, ja kun ryhdyin kisakirjaamme askartelemaan, ryhdyin sitten oikein toden teolla. Liimasin ensin vihreäkantisen vihon kansien päälle valkoisesta kuviopahvista uudet kannet. Ne vahvistavat kansia, ja hento kuviointi lisää ylellisyyden tuntua. Lisäksi alkuperäinen vihreä väri ei sopinut kovin nätisti kuvien taustaksi. Tulostin muutamia erikokoisia Courier New -fontilla kirjoitettuja Luumun virallisia nimiä (Courier, koska se on sama kuin meidän blogissa). Etukannen noutokapulakuva sattui juuri sopivasti olemaan sen kokoinen, että Luumun nimi mahtui sen alle täydellisesti. Valkoisen kuviopahvin päälle liimasin kuvat, ja etukanteen kuvan alle nimen. 

Ennen kannen vaihtamista olin ottanut alkuperäisestä kannesta värillisen kopion. Tämän kopion liimasin etukannen sisäpuolelle. Kirjoitin Luumun nimen vielä uudelleen sille varatulle alueelle. Kun kaikki tarvittavat osat oli liimattu paikoilleen, päädyin päällystämään koko komeuden kuitenkin kontaktimuovilla. Mattapintaisella tietysti. Kuitenkin siksi, kun aluksi mietin, että Nanin käyttämä hieno mattaakin matampi paperi ei sitten pääse täysiin oikeuksiinsa. Siis kontaktimuovin alla. Mieluummin kuitenkin muovitin kirjan kuin otin sen riskin, että siihen joskus kaatuu kahvia tai vastaavaa päälle. (No se ei kyllä ole kovin suuri todennäköisyys, koska olen aina hirmu tarkka tärkeistä papereistani... mutta todennäköisyys kuitenkin!) Lopputulos on aivan mahtava. Niin mahtava, etten edes Teemun antanut siihen koskea ennen käsien pesemistä :o Ja jumankekka jos joku kehäsihteeri menee joskus sen tuhrimaan. Ettäs tiedätte varoa.

Sisäkansi 

Tän itse sisällön pitäisi kai olla kuitenkin se tärkein osuus...? 

Etukansi ja takakansi. Vähänkö hienot!
Vaikka itse sanonkin. Tai kuuluuhan tästä tietysti suurin kunnia Nanille... 

Kisakirjakuvapaketissa oli Luumullekin terveisiä <3