Loving Luumu: huhtikuuta 2014

tiistai 29. huhtikuuta 2014

Aika kultaa

Olin jo sammuttamassa tietokonetta, kun muistin mitä varten sen ylipäänsä avasin. Piti kirjoittaa! Jäin niin tuon uuden Instagram-gadgetin (oikeassa yläreunassa!) lumoihin ja kieltämättä tuli tuonne Vau Mumun Facebook-sivuille ladattua niin syötävän ihana uusi tuotekuva, että ihan sekosin suunnitelmissani. Tokohihna! Toisaalta harmi, ettei meidän tarvitse Luumun kanssa enää treenata hihnaseuraamista. Toisaalta ihan helkkarin hieno juttu :D

Joutsenten tiirailua

Luumu on valmis nukkumaan

Hei mami muistitko, että ne kalkkunan sydämet on vieläkin kiehumassa??

Onko pakko. Sataa.

Piti jo viime kerralla kertoa miten loistavia uutisia Luumu sai fyssarilta viime viikolla. Oltiin Turun Koirafysiossa jälleen jokatoinenkuukausittaisella käynnillämme, eikä Luumu ole koskaan ollut näin hyvässä kunnossa! Luumulle tämä ei varmaan tullut mitenkään yllätyksenä, mutta itse olin näiden terveystietojen jälkeen koko päivän ja miksei viikonkin ihan huipputuulella. Jotain pientä siellä oli kyljessä lihaspuolella, mutta pientä nyt on aina. Ei sellaista elukkaa varmaan olekaan, jolla ei koskaan mitään ole. Nykyään sieltä fysiosta saa mukaansa sellaisen hienon palautelomakkeenkin, mihin on merkitty koiran pinnekohdat. Hienoa. Nyt kun ei ole Luumun kansiota tarvinnut enää täytellä eläinlääkärin papereilla, voidaan täytellä sitä noilla (koputan puuta täällä oikein kovasti!).

Itse olen pitänyt sen haravointireippailuntäyteisen lauantai-illan jälkeen taukoa haravoinnista ja oikeastaan kaikenlaisista muistakin sellaisista töistä, joissa joutuu ojentelemaan peukaloa. Sain niin kamalan vesikellon just siihen "saumakohtaan"... tai vesikellona se ehti olla ihan muutaman minuutin. Kivasti repeilee auki ihan mitä tahansa kun teen. Luumukin on tainnut saada osakseen muutamat perkeleet, kun nahkahihna on mukavasti polttanut sen taipeen. Jaiks! No hyvä syy olla taas tekemättä pihatöitä. Kyllä mä niitä aina löydän. Syitä.

Tämä oli itse asiassa osa meidän arkihaastetta.
Ompeluapulaisena kaikessa mukana. Myös matonkuteiden selvittämisessä.

Sunnuntaina käytiin pikaiseen treenaamassa Tuulian kanssa ennen kuin kiiruhdin Hennan luo magneettikorukutsuille. Juttelin Tuulialle noista meidän ruutumaisista haasteista, ja sanoin, että fiksuinta olisi varmaan olla treenaamatta sitä, mutta silti meidän treenisuunnitelmaan kuului - mikäs muu kuin ruutu! Mutta nyt se hinkkaaminen kannatti! Ihan loistotreeni. Joskus pitäisi kyllä vaan myöntää, että jokin treenitapa ei nyt vaan toimi, ja vaihtaa se johonkin toiseen. Sunnuntaina kun palattiin ihan alkeisiin vahvistamaan kosketusalustaa ensin ruudun sisällä (yleistarjontakäskyllä, kun Luumu ei tuntunut pelkässä hiljaisuudessa pääsevän edes alkuun) ja sitten ruudun ulkopuolelta sisäpuolelle, saatiin onnistumisprosentiksi 100! Juuri tätä me tarvittiin! Ei olla nyt sunnuntain jälkeen tehty, mutta kaiken kaikkiaan tästä jäi todella hieno fiilis. Lisäksi Tuulialta tuli tosi hyvä pointti siihen, että ei pidä ikinä pitää sitä ruutuunjuoksumatkaa vakiona (niin kuin me ollaan enemmän tai vähemmän tehty). Kun se koira tottuu juoksemaan aina sen saman viisi tai kymmenen metriä sinne ruutuun, sillä voi pakka hajota, kun yhtäkkiä haluatkin pidentää matkaa 15 metriin. Se voi jäädä siihen totutun matkan päähän seisomaan ja kuvitella tekevänsä oikein - koska aina ennenkin 10 metriä on riittänyt. Fiksuja pirulaisia nuo koirat.

Luulen että meillä tosiaan sen aika lupaavalta näyttäneen ruudun pilasi monta osatekijää yhdessä. Kun paikka alkoi löytyä, menin itse hämmentämään soppaa siirtämällä sitä alustaa kuitenkin sieltä vasemmalta puolelta keskemmälle. Tämän lisäksi se alusta ei aina ollut siellä, alusta oli erilainen kuin ennen, oli juoksuinen narttu, oli nameja ripoteltu etulinjalle ja mitä vielä... Mahdoinko siihen samaan syssyyn jo sitä matkaakin pidentää..?

Tyyppi oikeesti nukkui näin!

Paikallaolossa ollaan pelkästään edistytty. Luumu ei ole noiden alkukankeuksien jälkeen kertaakaan noussut sieltä, kun se pallo on ollut siinä nenän edessä. Juuri sunnuntaina olin liikkuroidusti 2,5 minuuttia koko ajan piilossa, ja meni ihan täydellisesti. Lonkalle se vaihtaa jossain vaiheessa, ja hiekalla nostelee ihan vähän kyynäriään. Mutta ei puhettakaan, että se lähtisi perääni tai nappaisi sen pallon siitä. Tuulia kysyikin ihan pohtimisen arvoisen kysymyksen. Miten aion häivyttää sen pallon siitä? Kun vaihtoehto olisi, että pallo siirtyisi aina vähän kauemmas Luumusta ja lopulta sitä ei enää olisi. Mutta voiko se pienessä päässään silloin kuvitella, että pallo onkin minulla ja ryssitään jälleen? Toinen, mitä en ollut edes tullut ajatelleeksi, niin pallon voisi myös ihan fyysisesti leikata pienemmäksi (jolloin etäisyys Luumusta säilyisi samana), ja lopulta pallo olisi niin pieni, ettei sitä enää ole. Ajatuksia?

Mitä vielä. Tunnarista piti sen verran, että ihan hurjan hieno se oli tuossa meidän pihamaallakin. Nyt kun se oikeasti on jo tooosi varma se tunnistaminen, niin varmaan yksi onnistunut poiminta riittäisi. Kun tähän mennessä ollaan tehty sellaisia linjatykityksiä, että niitä pikaisia tunnistamisia on yhteen treenikertaan mahtunut hyvin reilu kymmenen. Ja kun Luumu on näissä tunnaritreeneissämme oppinut tunnistamaan sen omansa, minäkin olen oppinut jotain. Ei kannata treenata tunnaria, kun Luumulla on nälkä. Ei kannata treenata sitä broilerinsydämillä. Ei kannata heittää namia kamalan kauas, sillä kun Luumu juoksee hakemaan namin, sen kierrokset nousevat jo pelkästään siitä lyhyestä hölkkäämisestä niin paljon, että kohta ne tunnarikapulat ovat kuin keilaradan keilat, ja arvaatte varmaan minkä roolin Luumun kuuppa tässä skenaariossa saa. Tai aika havainnollistava on myös rauhallinen savanni. Kapulat siinä leppoisasti lepäävät kuin ruohonkorret, kunnes tanner tömisee ja horisontista rymistelee neljän tonnin virtahepo. Sillä uskokaa tai älkää, tämä on yksi niistä erittäin, erittäin harvoista liikkeistä, joissa edes minun mielestäni sitä virettä ei saisi olla nimeksikään. Tai ainakaan siinä tunnistamisosassa. Se nouto-osa on sitten juttu erikseen.

Tämä kuva on tällä hetkellä suosituin kuvamme Instassa.

Laitoin nyt näitä Insta-kuvia tähän postiin. Niitä on kertynyt paljon. Me postaillaan sinne aika usein, ja Luumu on jo saanut paljon faneja ympäri maailmaa. On kiva jutella staffi-ihmisten kanssa, sillä se koirakulttuuri ja staffikulttuurikin on niin erilainen Pohjoismaiden ulkopuolella. Pidin parin kuukauden ajan siellä Instassa sellaista kuvaprojektia. Latasin sinne joka päivä yhden kuvan Luumun kasvuvaiheista ihan tähän päivään asti (tai noin kaksivuotiaaksi, kun liityimme Instagramiin). #luumugrowingup. Se oli hauska projekti, ja nyt se on loppu. Uusia kuvaprojekteja on suunnitteilla jo ainakin kolmesta tai neljästä teemasta, ja seuraava on "Luumu ja minä" tai instakielellä #luumuandme. Pläräsin itse asiassa tätä blogia alusta alkaen noiden kuvien valkkaamiseksi. Vitsi me ollaan tehty niin paljon kaikenlaista. Luumu on kyllä pienestä asti kulkenut mukana kaikkialla ja ollut todellinen aamu-, päivä- ja iltatähti meidän elämässä. Mutta kyllä se aika kultaa. Joukossa oli nimittäin kuvia, joissa se on ollut todellinen paise tiedätte missä. Esimerkiksi puolivuotispäivänä Kupittaalla se oli pakko sitoa puuhun piknikin ajaksi, kun ei vaan kestä ihmisen mieli. Ei noita kuitenkaan enää muista. Uskomattoman hieno koira siitä on tullut.

Kappas. Löysin tällaisia ikivanhoja Nautelankoski-kuviakin.

Tästä on jo useampi viikko, koska Luumullakin on takki vielä päällä.

Tämä taitaa olla samalta reissulta, mutta Vanhalinnasta kotiintulomatkalta.

Meidän pihalta näkymä Metsämäkeen/Ilmarisiin päin.

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Tunnaritunnelmia

Tulipa reipas olo, kun tein vähän pihahommia. Yläpiha on nyt kokonaan haravoitu talven jäljiltä, ja kesällä ilkeää taas käpytellä nurmikolla varpaisillaan. Mansikkapenkki on siivottu ja odottelee lämpimämpiä ilmoja. Kukkapenkki odottaa uudelleenorganisointia, sillä jotenkin en ole vaan saanut edellisten omistajien kukkajärjestystä toimimaan järkevällä tavalla. Raparperi kaipaa myös uudelleensijoitusta. Kuinka te muut ukkokoiran omistajat ja raparperilliset olette hoitaneet asianne niin, että niistä raparpereista kehtaa tehdä myöhemmin piirakkaakin..? Aidattu hyötypuutarhaosio johonkin pihannurkkaan..?

Teemu lähti Tampereelle pelaamaan. Ajattelin laittaa itselleni illalla saunan ja jalkakylvyn. Pienenpieni punaviinipullokin keittiössä odottelee juojaansa. Vaikka tykkään kovasti buukkailla kalenteriani tiiviisti ja aina paljon etukäteen, sellaiset viikonloput ovat ihan parhaita kun ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Hannelen ja Arin taloprojektin etenemisestä ja valtavasta kirpputorimenestyksestä innostuneena olen minäkin kerännyt keittiön nurkkaan muutamia kirppislaatikoita. Uusi kirjahylly täyttyi odotettavan nopeasti, ja kymmenisen metriä romaaneja ja lastenkirjoja jäi vaille leposijaa. Monta metriä raaskin laittaa kirppislaatikoihinkin, mutta jotain ylimääräistä kirjasysteemiä jäin edelleen kaipaamaan. Ja on siellä olkkarin nurkassa vielä muitakin pahvilaatikoita kuin niitä kirjallisia. Kaikenlaista romua sitä ihminen näinkin lyhyen taipaleensa aikana on ehtinyt kerryttää, ja kaikki toki niin kovin arvokasta. Tunteellisesti. Mutta jos joutuisin nyt kertomaan mitä niissä laatikoissa on, en osaisi nimetä yhden ainuttakaan esinettä.

Nätti ilma hei, oletteko huomanneet? Tarkoitus olisi Muumelon kanssa kiertää tuo lähipelto joenrantaa pitkin vähän illemmalla. Arvostan muutenkin noita hiljaisia hetkiä. Jotenkin kun aurinko on alkanut paistaa, kevät on herätellyt kaikenlaista kulkijaa tänne Vanhalinnan hiljaisille hiekkateille. Tekisi mieli sanoa, että kulkekaa saakeli ympäri vuoden, silloinkin kun sataa räntää, ja sitten olette oikeutettuja kulkemaan näillä keleilllä, kun ilma ja morsian vai miten se meni. Voiko kotiseudustaan olla mustasukkainen? No oli miten oli, arvostan hiljaisuutta kaikissa sen monissa merkityksissään.

Eilen oltiin treenaamassa. Saatiin kuin saatiinkin treeniseuraksi Hanna ja Nooa, vaikka ehdin jo lyödä perjantain osalta treenihanskat tiskiin ja vaihtaa ne puutarhahanskoihin. Tehtiin hirmu hyviä jääviä, nostettiin kierroksia ja panostettiin reaktionopeuteen. Paikallamakuussa saatiin hyvä korjaus, ja päähänottamisen sijaan olin oikeastaan ihan tyytyväinen, että Luumu erehtyi. Kyllä siihen maahan on voinut tippua nameja, mutta se ei missään universumissa tarkoita, että paikallamakuusta noustaan reilun kolmen minuutin kohdalla ihan muina miehinä niitä noukkimaan. Ruutu oli taas ihan sanonko mistä. Fiksuinta olisi varmaan laittaa koko ruutu jäähylle, mutta hinkkaamiseksi se varmaan taas menee.

Mikä helkutti...? Onpa epäilyttävä!
(C) Terhi Lindroos

Mutta tunnari! Ei oltu pitkään aikaan tehty, mutta tuossa viikolla kaivoin taas vermeet keittiön lattialle. Kapulapussukat, naksun, grillipihdit ja nappulat. Oltiin aiemmin jo treenin lopussa siirrytty ritilättömään tunnistamiseen, ja se oli sujunut ihan hyvin. Kun ritilä poistettiin, Luumun sisäiset sähkökaapelit eivät mitenkään ylikuumentuneet, vaan hetkisen pohdinnan jälkeen se osasi jälleen toimia opitulla tavalla. Tällä viikolla aloitettiin treeni heti ilman ritilää, ja vasta nyt tuntuu, että Luumu on oikeasti hoksannut jutun. Saanut siitä tunnarinmuotoisen jutun juonesta kiinni. Ei puhettakaan, etteikö se olisi joka kerta tuonut sieltä sitä omaa. (Niin joo, jossain vaiheessa aiemmin aloin jo nostaa sitä kriteeriä sen oman merkkaamisesta nostamiseen.) Siinä täytyy kyllä salamana palkata, koska ainakin tällä hetkellä se kapula tulee hammastikkuina sieltä, jos L saa kantaa sitä muutamaa sekuntia pidempään. Varmasti tehdään näitä ritilättömiä treenejä tässä tovi, ja ajattelin itse asiassa tänään testata samaa tuossa pihan puolella. Sitten en oikein tiedäkään miten tässä pitäisi edetä. Varmaan siinä kannattaisi taas söhelölle pilkkoa koko liike triljoonaan osaan... tehdä niitä kapulanpitoja, nostoja, kantamisia erikseen ja siinä samalla vahvistaa edelleen sitä oman löytämistä?

Jos on jotain hampaanvälissä...

Sellaista tänne. Taidan mennä laittamaan pyykit ulos kuivumaan ensimmäistä kertaa tänä keväänä ja kokeilemaan sitten, miten se tunnari luonnistuu tuossa pihamaalla. Nyt ei ole mitään päräyttäviä tokokuvia sen enempää, mutta laitoin noita Terhin ottamia aivan käsittämättömän upeita kuvia tuohon väritykseksi. Ne otettiin muutama viikko sitten Nautelankoskelta Liedosta, kun jäätiin treenien jälkeen kerran nautiskelemaan auringonlaskusta.

Otin muuten meidän pihakaukoista videopätkän ( = Teemu otti), kun oli niistä viime tai edelliskerralla puhetta. Näin ne onnistuu!

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Järjen jättiläiset

Voi moro tuota koiraa taas. Oltiin kävelyllä Hakkisissa, ja valotolppiin on nyt ilmestynyt noita sirkusmainoksia. Luumu pelästyi sitä ensimmäistä, kun se hiukan tuulessa heilahti. Se meni aivan katatooniseen tilaan, ja jos sillä ei hihnaa olisi perässä ollut, vain perävalot olisivat horisontissa siintäneet. Onneksi oli aikaa. Makkaroita siinä viskelin mainoksen lähettyville, ja välillä palkkasin ihan siitä, että Luumu pystyi olemaan mainoksen lähellä ja katsomaan minua. Välillä siitä, että katsoi mainosta. Muutaman kerran kävi maha maata viistäen mainosta haistelemassakin, mutta auta armias, jos juuri silloin pieni tuulenpuuska sattui mainosta taas liikuttamaan. Kyllä me varmaan siinä noin 10 minuuttia oltiin. Mainoksen pahoilaismaisuudesta ylitsepääsemiseen vaikutti ratkaisevasti, kun itse menin heiluttamaan sitä. Sain ravitsella sitä oikein kovakouraisestikin, eikä se ollut enää pelottava. Lisää nakkia naamaan, ja matka jatkuu.

Seuraava mainos oli muutaman kymmenen metrin päässä. Luumu katseli sinne suuntaan jo reidarit pystyssä, mutta lähemmäs kun päästiin, tajusin, ettei se kyttääkään sitä mainosta, vaan lähellä olevaa liikennemerkkiä. Siis liikennemerkkiä! Se ei ole koskaan kiinnittänyt mitään huomiota liikennemerkkeihin. Itse mainos sai osakseen tympääntyneen haistelun ja koivennoston (pahoittelut tästä mainoksen omistajalle, en ehtinyt reagoida!). Kolmas mainos ei nostattanut enää mitään tunteita. Kun jäin sitä kuvaamaan (todistusaineistoa blogiin), Luumu nuuhkasi sitä ja tuntui olevan asiasta ihan fine.

Siinä ensimmäisessä mainoksessa oli kaksi tällaista päällekkäin.
Mainos from Hell, Luumu mietti.
No kieltämättä jos yhtäkkiä näet siinä naaman edessä jättiläismäisen pellen,
ihan luonnollistahan on saada järkyttävä sätky ;)

No, koiran hölmöilyt pistetään luontokappaleen luonnollisten reaktioiden ja herkkyyden piikkiin. Enpä tiedä kenen piikkiin voin omat hölmöilyni laittaa. Tuossa parisen viikkoa sitten alettiin Luumun kanssa treenata todella tavoitteellisesti avoimen luokan paikallamakuuta etupalkalla. Terhin kanssa Nautelankoskella harjoittelu oli mennyt ihan superhyvin. En ollut kovin kauaa piilossa, mutta joka tapauksessa Luumu makasi eripituisia pätkiä (max. 3 min) siten, että siinä nenän edessä oli tennispallo (Kongin vinkuva!), ja vielä edempänä saivat Terhi ja Manu tehdä seuruujuttuja ym. ihan rauhassa. Ei puhettakaan, että herra olisi siitä noussut.

No tästä huimasta edistysaskeleesta riemastuneena päätin kerran lenkin jälkeen käydä hakemassa vielä postin, ja jätin Luumun makaamaan meidän ulkoroskiksen eteen betonille. Siinä "portin" pielessä se on ihan kakarasta asti maannut, kun olen hakenut postia noin 50 metrin päästä. Helppo juttu siis. Piece of Plum Cake. En mitenkään valmistellut Luumua tähän makaamiseen (tajusin heti myöhemmin), ja täydellisessä itsevarmuudessa kipitin laatikolle. Takaisinpäin tullessani siellä se oli. Istui ihmettelemässä mihin oikein menin. Voi kuula kun otti päähän. Oikein jopa suutuin, koska Luumu meni ryssimään näin helpon tehtävän. Murahdin sille että aiai mitä menit tekemään, komensin takaisin maahan, ja lähdin uudelleen laatikolle. Nyt en kävellyt kuin ihan lyhyen matkan, kun siellä se taas istui. Juuuumalauta mitä sä oikein kuvittelet tekeväsi siellä. Nyt ei tarvinnut muuta kuin ottaa pari askelta lähemmäs, naamalle demoninen ilme ja sormella näytin että maahan siitä.

Okei. Tässä vaiheessa olisi pitänyt hengähtää ja miettiä homma kokonaan uudelleen. Toko on kivaa, mutta tästä oli kiva kaukana. Kolmannen kerran jätin Luumun siihen samalle betonille, ja ajattelin helpottaa tehtävää siten, että menen ihan vaan piipahtamaan siihen lähelle autotallin taakse. Ja edes sinne asti en kerinnyt, kun Luumu siellä jo istuu ja hyvä kun ei juokse minun perääni. Nyt riitti pelkkä katse, kun se jo kävi takaisin maahan niin anteeksipyytävän ja katuvan näköisenä kuin miltä eläin vaan ikinä voi näyttää. Se oli sen näköinen, kuin se olisi syönyt kaikki meidän huonekalut, kissan ruuat viimeistä murua myöten ja kuseksinut vielä perään ympäri kämppää. Niin anteeksipyytävä se oli, ja se johtui ihan vaan siitä, kun minä olin sellainen raivotar.

Kolmannen epäonnistuneen jätön jälkeen jätin vielä neljännen kerran, ja kun olin sen autotallin kiertänyt, Luumu makasi nätisti paikoillaan siellä mihin olin sen jättänyt. Ja kun olin niin iloinen että tällaisen hinkkaamisen jälkeen saatiin kuin saatiinkin onnistunut lopetus, niin eikö se sitten pelästynyt minua, kun olin palaamaisillani sen viereen. Varmaan se pelästyi sitä, kun tulinkin sieltä autotallin toisesta reunasta osittain Luumun takaa/sivusta, mutta en yhtään ihmettelisi, jos se olisi pelästynyt minua ihan minun itseni takia.

Hävetti. Hävettää vieläkin. Mutta siitä kun Luumun palkkasin makkaralla, niin se oli kuin tämä olisi ollut ihan tavallinen paikallaoloharjoitus, josta sai palkaksi makkaraa. Käytiin sisällä, nollattiin polla kaikesta negasta, ja lähdettiin taas ulos omalle pihalle freeseillä aivoilla, suunnitelluilla treeniajatuksilla ja tennispalloilla. Saatiin hieno kahden minuutin paikallamakuu tennispallon kanssa niin, että minä olin koko ajan piilossa talon nurkalla. Ja eikö joku saakelin ajatusvirus taas iskenyt, kun päätin vielä kerran kokeilla samaa ihan vaan hetken ilman palloa. Istui. Ja me hinkattiin. Ja me onnistuttiin ja me hinkattiin. Joka kerta Luumu oli yhtä iloinen, kun se sitten jossain vaiheessa sai sen pallon. Ihan sama kuinka paljon minä siinä mokailen. Miksi en voi lopettaa ajoissa? Miksi en voi suunnitella alusta loppuun asti ja pysyä siinä mitä suunnittelin?

Puhelin soi. Lähdetäänkö treenaamaan. Joo lähdetään me. Kun pääsin kentälle, tunnustin syntini Hennalle, ja päällimmäisenä sanoin, että kyllä vaan saa olla niin kiitollinen, että on noin anteeksiantavainen koira. Tehtiin perushyvät treenit ja loppuun kokeiltiin nyt oikeasti loppuun asti suunniteltua piilopaikallamakuuta. Henna liikkuroi, tennispallo jäi noin metrin päähän Luumusta ja minä menin puskaan kykkimään. Reilu kaksi minuuttia Luumu oli oikein hienosti, eikä Hennan tarvinnut tehdä mitään niistä asioista, joita etukäteen kaikkien mahdollisten skenaarioiden varalle suunnittelimme. Liikkuroitu liikkeen loppuosakin, maasta vapautus ja palkkana pallo, jonka minä olin ensin käynyt nappaamassa sieltä nenän edestä pois. Hieno fiilis. On se niin upea koira ja niin taitava, kärsivällinen ja täydellinen. Jos sillä vaan olisi yhtään samanlainen ohjaaja, ei tässä maailmassa olisi varmaan yhden yhtäkään sisällissotaa, nälänhätää tai luonnonmullistusta. Niin hieno se on se pieni koira.

Tässä lyhykäisyydessään meidän avoimen paikallamakuun harjoittelun alkutaival. Tuon treenin jälkeen taisi seuraavaksi olla jo se itsetehty mölli, josta kirjoittelinkin, ja nyt viimeksi maanantaina tehtiin suhtkoht vieraalla kentällä samanmoinen tennispallopaikallamakuu (reilu 2 min), ja todella onnistuneesti. Jännä juttu kyllä, että odotusteni vastaisesti Luumu ei tuijota maanisesti nokan edessä houkuttimena olevaa palloa, vaan piilossa olevaa minua. Silti se pallo estää sen nousemasta istumaan. Omistuista. Nyt kun ollaan tehty näitä onnistuneita settejä, tuntuu, että Luumu on ymmärtänyt kyseessä olevan ihan sen saman liikkeen kuin alokkaassakin. Tai ei se varmaankaan noista luokista tajua tuon maallistakaan... Mutta siis että edelleen maataan paikoillaan kunnes toisin sanotaan. Vaikka mami on piilossa, se ei tässä nyt tarkoita, että etsi se. Vaikka kuinka kauan kestäisi, että se mami sieltä piilosta tulee, se kyllä tulee sieltä itse, ja silti olen toiminut oikein kun en lähtenyt etsimään.

Seuraava askel olisi varmaan häivyttää sitä tennispalloa maltillisesti ensin vähän kauemmas Luumusta ja lopulta kokonaan pois näkyvistä. En vaan halua tehdä sitä ihan vielä, vaan haluan nyt näiden nolojen kömmähdysteni jälkeen pelata varman päälle ja reilusti Luumua kohtaan. Parasta tässä on kuitenkin huomata mistä ne ongelmat johtuvat, ja että niille voi oikeasti tehdä jotain. Samanlaista ajoittaista myrskytuulta meillä on nimittäin ollut nyt muutaman viime viikon aikana ruudun kanssa.

Oltiin tosiaan muutama viikko sitten taas Nautelankoskella Terhin kanssa treenaamassa, ja Maisalla oli juoksut alkamaisillaan. No en minä taas sitä siinä tajunnut, mutta pitkän erinomaisen ruutujakson jälkeen se ruutu tökki jotenkin todella paljon sinä päivänä. Ruutu on ollut huippukivaa, ja nyt paljon kivempaa oli käydä ruutuunjuoksumatkalla haistelemassa lähitienoiden pusikot. Koko ruututreenin kruunasi, kun lyhyeltä (helpolta??) matkalta lähetin Luumu ruutuun (helpolle??) kosketusalustalle, ja se nätisti kyllä odotti lupaa juosta, mutta juoksikin ruudun sijaa suoraan lussuttelemaan maata, jossa Maisa oli istunut. Jumankauta kun läksi koira äkkiä autoon sen jälkeen, ja muutaman kerran taas henkeä vedettyäni tehtiin viimeinen toisto niin supersuperhelpoksi, ettei se voinut mennä pieleen.

Kotimatkalla mietin, että mitä hittoa siinä on voinut mennä pieleen. Sen lisäksi, että ne Maisan odotettavat juoksut pistivät mukateinin pään taas ihan pyörälle, mullahan oli käytössä ensimmäistä kertaa erilainen muovinen kosketusalusta sen vanhan kylpyhuoneenmatonpalasen sijaan. Kun tuuli niin kovaa. Että se pysyisi paremmin maassa se alusta. Miten hitossa se koira tietää edes mikä sen muovisen alustan tehtävä on, kun ei kukaan ole sitä sille kertonut..?

No, näiden ohjaajan painajaismaisten kämmien jälkeen ollaan ruudussakin saatu jälleen niitä onnistumisia, ja ehkä jo seuraavissa treeneissä ollaan palattu sille hyvälle tasolle paikan löytymisessä, missä reilu kuukausi sitten oltiin. Saa nähdä. Riippuu taas siitä, kuinka paljon ehdin tässä matkalla sinne kämmäillä :DDD Onneksi. Koira. Antaa. Anteeksi.