Huonompi tuuri, pikkukoira

Leikittelen ajatuksella, jossa Luumusta tehdään lastenkirja(sarja). Naivistisissa mutta silti perinteikkäissä piirroksissa seikkailee harmaa pyöreämuotoinen koira, jolle tapahtuu kaikenlaisia sattumuksia, mutta joka selviää tilanteista loogisella päättelykyvyllään ja ihaltavalla moraalikäsityksellään. Pikkukoira-sarjan aiemmat osathan ovat Maailman onnellisin pikkukoira ja Pikkukoiran rankka elämä. 

Ei vaan ihan tosissaan on ollut pikkukoiralla vähän vaiherikas syksy. Viime lauantaina saatiin ihan Raumalta asti päivälenkkiseuraksi staffitytöt Elli ja Lissu. Kolmikolla oli Vanhalinnan ystävänpolulla hurjan hauskaa. Välillä juostiin niin lujaa kuin vaan tassut antoivat myöden ja välillä osattiin nuuskutella huudeja ihan rauhallisestikin. Luumukaan ei ollut mikään ällöttävä maaninen mies isolla ämmällä, vaan osasi olla kohtelias ja todellinen gentlemanni. Muonamiehenpolun puolella metsässä pysähdyttiin hörppäämään kaakaota, ja koirat kaahottivat menemään. Oltiin jo melkein lähdössä taas matkaan, kun Luumu viimeisellä kunniakierroksellaan alkoi ontua toista etutassuaan, ja järkytyksekseni tassun alle kurkatessani sain vastaani hirmuisen määrän verta. 

Eihän sitä siinä verenvuodatuksessa ja metsän hämäryydessä mitään haavaa edes näkynyt. Onneksi Teemu oli mukana, ja vuorotellen lievästi tilastaan häpeissään olevan Luumun metsästä kannoimmekin. Verta tuntui olevan kaikkialla, takkeja ja naamoja myöten. Jäätiin suosiolla kartanon pihalle odottamaan autokyytiä. Onneksi saatiin Terhin joustosormikkaasta kätevästi sidottua tassun ympärille suoja. 

Voi miten Luumu osasikin olla reppana. Kaiken sen veren alta paljastui pieni muutaman millin "reikä" vasemman etutassun ison anturan reunasta varpaan puolelta. Puhdistuksen jälkeen haava ei vuotanut, ja annoinkin haavan olla omillaan Vetramililla lotrauksen jälkeen. Astua sillä ei voinut, ja pikku prinsessa teki epämukavan olotilansa meille illan aikana moneen otteeseen hyvin selväksi. Jopa iltaluita katseltiin vähän siihen malliin, että ihanko totta et meinaan mami pitää toisesta päästä kiinni ollenkaan? 

Haava on varmasti syvä, ja siksi kipeä. Olen sitonut sen aina pihalle mentäessä, jotta vältyttäisiin mätäkuun mätimiseltä. Nyt ainakin kolme päivää haaverin jälkeen näyttää siltä, että tulehdukselta vältyttiin. Jo sunnuntai-iltana Luumu alkoi olla oma itsensä ja toi sohvalle jatkuvasti vuorotellen sekä Ikean rottaa että hiirtä. Myös portaita ollaan kuljettu heti sunnuntaista lähtien. Ainoastaan tassun sitominen on aiheuttanut kolmijalkaklenkkaa ja huvittavaa draamaa. Siis eihän tällä tassulla todellakaan voi astua, jos siinä on ympärillä jotain ylimääräistä!

Jo lauantai-iltana relattiin ja unelmoitiin tytöistä.

Eilen käytiin jo ihan oikealla lenkilläkin, ja testattiin Elinalta lainattuja Walkers-tossuja. Toki staffin tassunen on hiukan pienempi kuin noutajan, ja pakkasinkin tossun alle ensin talouspaperia, sitten roiman kerroksen sideharsoa sekä kolminkerroin tarkoitusta varten hankitun vauvansukan. Alkuun tuntui paketti herraa vähän häiritsevän, mutta äkkiäkö ulkomaailman hajut veivät mukanaan, ja ainut tossun olemassaolosta muistuttava seikka oli komea flipflopmainen ääni. 

Haava on nyt ollut vuorokauden tosi nätti, eikä ole edes puhdistaessa erittänyt oikein yhtään mitään. Luumu alistuu hoitotoimenpiteisiin tosi nätisti, ja olenkin saanut jotain sairasta äidillistä tyydytystä nimenomaan sideharson käärimisestä. Olisiko minusta sittenkin pitänyt tulla sisar hento valkoinen ja omistaa elämäni hoivaamiselle sanojen ja kankaiden vääntelyn sijaan? Niin tai näin, me ollaan Luumun kanssa selvitty yllättävän hyvin, ja toivottavasti jo ensi viikolla päästään tokokentälle taas. Kyllähän tuo astumista kestää, eikä se onnu täällä sisällä sitä tassuaan yhtään, mutta en halua riskeerata, että menisi mitään bakteereita tai että kovemmassa käytössä haava jälleen repeäisi. Vaikka se nyt nätiltä näyttääkin, kyllä siinä varmaan kestää, että haava menee umpeen?

Harmittavaisesti meillä jäi nyt sitten tämän päivän Jessica Svanljungin koulutus väliin. Olin suunnitellut meille sinne jonkinlaista komboa kaukoista, tunnarista ja ketjutreenin vireenhallinnasta. Tuosta viimeksi mainitusta on tullut meille nyt viime treenien (perjantaina 10.10.) jälkeen haaste numero yksi, vaikka sinänsä meillä ei kisaamisen suhteen liikkeiden ketjuttaminen ajankohtaisella agendalla olekaan. Kirjoitan noista pitkästä aikaan noin pieleenmenneistä treeneistä vaikka muuna kertana enemmän.

Keskityn nyt tähän tassuvammaan ja sen mukanaan tuomiin murheisiin ja toisaalta myös iloihin. Iloihin? No joka syksy jossain vaiheessa meikäläiselle tulee sellainen menoähky. Iltojen pimetessä tekee mieli jäädä sohvan nurkkaan, laittaa takkatuli ja kynttilöitä, juoda teetä vanhanaikaisesta tassillisesta kupista ja katsella boksilta rakkauselokuvia. Niin tänäkin syksynä. Minulla on yleensä aina vain mieluisia menoja, silloin kun on, mutta niihinkin lähteminen etenkin monta arki-iltaa peräkkäin on syksyllä melkoisen ponnistuksen takana. 

Tassuhaavan myötä olen saanut täydellisen tekosyyn olla lähtemättä yhtään mihinkään. Voin tehdä kaikkia niitä juttuja, joita ei tavallisesti kerkiä. Eilen järjestelin olohuoneen laatikoita, ja lajittelin kaikenmaailman askartelutarvikkeita. Rupesin jo vähän suunnittelemaan joulukortteja (viime vuonna kun ne jäivät reissun takia lähettämättä...). Sitten rupesin miettimään joulua. Mietin kaikkia joulukoristeita ja sitä, miten olohuoneeseen pitää saada verhotangot ja verhot jouluksi. Ja vaikka olin kaiken sen eilisen järjestelyn jälkeen enemmän poikki kuin parin tunnin tokotreenien jälkeen, olo oli silti sellainen syksyisen tunnelmallinen ja levännyt. 

Juomatauko 

Watch out, ladies! 

Snack time