Keidas keskellä maanantaita

Hemmottelin itseäni maanantain kunniaksi trooppisella kasvohoidolla paikallisessa paratiisissa, Laguunissa. Se on ehkä parasta mitä voi yksinään tehdä. Siinä kaihoisan viulu- ja pianomusiikin soidessa, pikkulintujen liverrellessä toisesta kaiuttimesta ehti käydä monta asiaa mielessä ja moneenkin kertaan. Monta kertaa muistutin itseäni elämään hetkessä ja keskittymään tunto-, kuulo- ja hajuaistien tarjoamaan rentouttavaan kokemukseen, mutta väkisin ajatukset välillä harhailivat keskeneräisessä rempassa, koomaisessa taloudellisessa tilanteessa, keskeneräisissä projekteissa, uusissa autoissa... niin ja herra Muun keskeneräisessä voittajaluokassa. 

Ollaan nyt viikon sisään vaihdettu koko huushollin menopelit, ja meikäläisellä on nyt allaan ihan oikea auto, taivaansininen Golf, joka ympäristöä ja bensakukkaroa säästäen osaa sammuttaa itsensä punaisiin liikennevaloihin. Autoksi se on hirmu älykäs. Olin myös aikamoisen riemuissani, kun sattumalta löysin siitä ohikulkutiellä hurrutellessani myös vakionopeudensäätimen. Tosin kanssa-autoilijat aiheuttavat vakionopeudensäätimellä ajellessa enemmän tuskastusta ilmestyessään jatkuvasti siihen eteen jurnuttamaan, vaikka kuinka ajaisin rajoitusten mukaisesti. Atia tosin kävi sääliksi, kun sen autoliikkeen pihaan ajoin. Ihan kuin olisin "vanhan" kunnon Toyota Aygoni vienyt vähintään teuraalle. Teemu naureskeli, että kyllä häntäkin itkettäisi, jos joutuisi auton vaihtamaan p*skempaan, mutta että tätä tunteenpurkausta hän ei ihan ymmärtänyt. Kummallista kiintyä esineisiin, mutta autohan on kuitenkin melkein kuin perhettä, eikö?

Lähdetään autokaupan pihasta isännän uudessa viininpunaisessa Skodassa. 

Merikapteeni täydessä työssään.
Vain merikartta puuttuu.

Muumelon kanssa ollaan vihdoin päästy kävelemään taas normaalimpia lenkkejä. En vaan ole ihan uskaltanut päästää sitä vielä valtoimenaan metsään, mutta purtseilla ollaan jo käpytelty. Tänään ompelin sille ihka uuden pusakankin. Hyvä se nyt on, kun celsiukset nousivat taas plus kymmenen paremmalle puolelle :P No mutta onpahan valmiina sitten, kun se talvi sieltä joskus saapuu. Ja saapuuhan se. Tavattiin taas muutaman viikon paussin jälkeen herra sammakkokin. Mahtaa niilläkin olla raskasta tällainen on-off-talventulo. Menet horrokseen ihan vaan herätäksesi jälleen parin päivän päästä ihan kohmeessa ja jäädäksesi hyvässä lykyssä vielä pienen virtahevon tassun alle. Toisaalta pieni talviuni vaikka Muumilaakson tyyliin tekisi itsellekin hyvää. Kuinka rauhoittavaa olisikaan nukkua talven kylmät kuukaudet ja herätä oikeasti levänneenä huhtikuiseen linnunlauluun ja purojen solinaan?

Syy miksi tämä maanantainen posti on liipalaapaa perinteisten tokojuttujen sijaan on siinä, että treenimotivaatio on nyt pahemman kerran karussa. Tuossa vielä tassusaikun aikana jaksoin piipertää kotona kaukoja ja tunnaria ja teeskennellä, että hyvää edistystä tässä tapahtuu. Tapahtuu toki. Sitten kun ehdittiin viikko reenata hallilla, tajusin, että tässähän on enää viikko Luumun seuraavaan saikkuun, pallisaikkuun. Että mitä tässä nyt hötkyilemään. Ei olla nyt pariin päivään tehty mitään muuta kuin puistossa haettu yhtä tunnarikapulaa puun takaa. Pari ekaa kertaa meni ihan hyvin, Luumu sähläsi kyllä, oli turhan korkeassa vireessä, mutta haisteli koko ajan, ja kapulan löydettyään toi sen heti mulle. Kolmannella kerralla kaivoin videonauhurin esiin, ja kröhöm. Etsii se, mutta en tiedä hämmentyikö videoinnista vai eikö pitänyt tehtävää enää mieleisenä, kun rupesi merkkailuineen ihan hölmöksi. Tässä tämä treenivideoiden aatelisnäytös Luumun tapaan. 

Eipä tänne mitään muuta. Reippaampaa fiilistä odotellessa ja sitä rataa. Loppuun muutaman Annen ottama ihana kuva Luumusta Vanhalinnan ystävänpolulla.

(C) Anne Saari 

(C) Anne Saari 

(C) Anne Saari