Loving Luumu: Menneestä ja tulevasta IV

Edellisvuosi 2014 oli meille kasvun paikka, ja hiouduttiin Luumun kanssa saumattomasti yhteen. Yhdeksi tiimiksi, kumppaneina. Kaiken vuonna 2014 tehdyn, sanomattakin selvää kovan työn jälkeen meno oli viime vuonna tasaisempaa. Päästiin vihdoin nauttimaan yhteistyön hedelmistä, liikuttavankin makeista luumuista. Äidin rajallisen "oman ajan" (joo, se on vissiin joku käsite tällee äitipiireissä) vuoksi vuosikatsauksemme jäänee tällä kertaa edeltäjiään lyhkäisemmäksi.

Luumu kastroitiin edellisvuoden marraskuussa, joten vuosi 2015 oli ensimmäinen kokonaan palliton vuosi. Turkki on entistä harvempi, ja etenkin näin talvisaikaan Muumelo-raukka on ihan alasti. Nyt kun ulkona paukuttelee jopa 25 asteen pakkanen (!), Luumu on ikiaikaisessa puutalokodissamme pitänyt jopa sisällä fleecemanttelia. Lihaksistaan se on aavistuksen saanut luopua, mutta en kyllä tiedä onko kysymys niinkään kastraation mukanaantuomasta testosteronivajeesta vai ihan vaan siitä, että äijäkin on ollut viime kuukaudet vähän mammalomalla. Ei olla ihan samaan malliin päästy joka päivä pellolle kuluttamaan energiaa ja kasvattamaan reisipaloja, ja onhan tuo meidän tokottelukin fyysisesti rankkaa. Kun sitäkään ei olla ihan samaan malliin tehty ihan joka päivä, näkyyhän se väkisinkin herran fysiikassa. Muuten en ole huomannut mitään muutoksia Luumussa kastraation myötä. Se on ihan yhtä energinen, ihan yhtä vietikäs, ihan yhtä hömelö ja ihan yhtä kooho. Ohitukset ja muu arkikäyttäytyminen menevät omalla painollaan, eikä muuttunut hormonitilanne ole vaikuttanut siihen millään tavalla. Palikat on siellä päässä ihan samalla mallilla, miksikä ne siitä muuksi muuttuisivat.

Vuosi on siunannut meitä myös ennenkokemattomalla terveydellä, sillä satunnaisia, fyssarilla ratkottuja jumahtaneita ruumiinosia lukuun ottamatta ollaan pysytty tosi terveinä! Treenimuistiosta äkkiseltään katsottuna Luumu ei ole ollut saikulla ollenkaan mitään pidempiä pätkiä. Oma fyysinen kunto alkoi tosin loppuvuodesta olla jo sillä mallilla, että sen vuoksi tuli treenattua vähemmän. Lopputuloksena oli tosin ihanista ihanin pieni kennelpoika, joten sallittakoon se tämän kerran ;)

Tälle vuodelle toivotaan terveyden kannalta yhtä maltillista menoa, ja hyvähän se olisi varmaan loppuvuodesta käyttää traumapolvea ja vaikka lonkkiakin jälleen röntgenin alla kontrollissa. Katsotaan nyt. Jos ei mitään ihmeellistä ilmene (kopkop!), niin malttaa sitä seuraavaankin vuoteen odotella. Luonnetestissäkin olisi kiva tänä vuonna piipahtaa, mainittakoon nyt näin tokoon liittymättömänä yksityiskohtana.

Koulutuksissa tuli juostua viime vuonna tosi hyvin, ja näkyihän se hienosti tulosrintamallakin. Olin toivonut Luumulle viime vuosikatsauksessa SM-kisoihin osallistumista VOI-luokassa, ja siellä edustettiinkin staffeja. 0-tuloksella tosin, mutta fiilis oli kympissä kyllä. Sitä ennen käytiin korkkaamassa voittaja toukokuussa kyläkisoissa, ja saatiin sieltä ensimmäinen ja voittajaluokan ainoaksi jäänyt ykkösemme. Voittajaa käytiin kokeilemassa vielä SM-kisojen jälkeen kolmannen kerran kesäkuussa, ja kaukojen nollaannuttua jäätiin himpun verran ykköstuloksesta. Koularia ei ollut tavoitteenakaan voittajasta kerätä, vaan lähinnä kisakokemusta.

Sitä saimme, ja tasaisen hieno kisafiilis ja uomansa löytäneet kisarutiinit kannustivatkin vaihtamaan heinäkuun lopun VOI-ilmon EVL-luokkaan. Harras toiveeni olikin päästä kokeilemaan EVL:aa vielä vanhoilla säännöillä, ja vähän sellaisella fiiliksellä kisoihin mentiinkin - kokeilemaan. Kisavalmiusnatsina olen tosi tarkka siitä, milloin koiran voi hyvällä omatunnolla ilmoittaa kokeeseen, ja ellei fiiliksen puolesta nuo kesän VOI-kokeet olisi menneet niin nappiin, en olisi Luumua vielä eeveeälläänkään laittanut. Eihän me oltu tehty EVL-kisatreeniäkään vielä montaa kertaa ennen kisoja (vissiin kerran..?), mutta kun Luumun kisamaisuus alkoi olla todella hyvissä kannattimissa, uskallettiin yrittää. Ykköstuloshan sieltä Muumelolle napsahti, ja tunnelma oli tietysti kokeen jälkeen vähän surrealistinen. Mitä just äsken tapahtui? No Luumu tapahtui! On se hieno mies!

Meneekö siellä auto, Luumu?

Siinä meidän vuosi tokon näkökulmasta. Alkuvuosi treenattiin vielä Vantolla omatoimiryhmässä ja Tsaulla satunnaisesti. Kesällä puuhasteltiin omiamme, valmistauduttiin kisoihin ja otettiin edeltäneitä vuosia selvästi rennommin. Kun pohja on kunnossa, on siihen päälle hyvä rakentaa uutta ilman mitään suurempia stressejä tai meltdowneja. Meidän tavoitteellisuus päättyi heinäkuun lopun kisoihin, sillä elokuun alussa päivitettiin uudet säännöt. Niitä me ei oltu vielä treenattu juuri ollenkaan, koska oltiin puskettu tuota vanhaa EVL:aa vielä viimeiseen asti. Niinpä siitä oli hyvä jäädä semisti äitiyslomalle. Käytiinhän me vielä tunnin metsälenkkejä ja omatoimitreenejä vetämässä lähes ja ihan synnytykseen asti, ja kun kaikki meni niinkin mallikkaasti kuin meni, pystyttiin nappaamaan treenin kulmasta melko pian taas kiinni.

Loppuvuosi meni hiukan ajelehtiessa, sillä ajatukset on luonnollisesti olleet välillä jossain ihan muussa - ja paikoitellen ei yhtään missään! Vasta oikeastaan joulukuun alusta, kun otettiin Vanton hallille kuukausikortti, tuli taas semmoinen mukavan tavoitteellinen olo, ja viimeksi eilen TSAU:lle jälleen siirryttyämme sanoin Annelle, että hyvä että otettiin ne kuukausikortit! Harvoin huomaa näin konkreettisesti yhden kuukauden kehittymisen. Ja me ollaan kehitytty yhden kuukauden aikana ihan hurjasti. Uusien liikkeiden parissa ollaan tehty kovasti töitä... joten tavoitteeksi tälle vuodelle asetankin kisaamaan pääsemisen mielellään alkukesästä. Mitään tulostavoitteita en nyt aseta, vaan jahtaamme sitä viime kesän loistavaa fiilistä. Multa kysyttiinkin silloin heinäkuun kokeen jälkeen, että onko jo kova kiire kisaamaan jälleen. No ei kyllä ollut, sillä se heinäkuun koe oli kruunu meidän siihenastiselle tokoharrastukselle niin tuloksellisesti kuin erityisesti tunnepohjaisesti. Siinä kokeessa se yhteistyö tuntui koko ajan niin mahtavalta, että oikein vähän pelottaa kisata jälleen. Päästäänkö me siihen enää? Miten mikään voi koskaan enää tuntua niin hyvältä? (Päästään me, kyllä voi!)

Äkkiä, äiti huutaa!

Henkilökohtaisesti vuosi 2014 oli todella raskas ja pelotti ottaa viime vuotta vastaan. Onneksi pohjalta on aina tie ylös, ja viime vuosi oli yksi elämämme upeimmista. Kirppu näki päivänvalon lokakuun lopussa ja tulee toivottavasti valaisemaan päiviämme elämämme loppuun asti. Luumu on ollut ihan uskomattoman mahtava isoveli ja hoitaa täällä ajoittain toisen lapsen, ajoittain kolmannen vanhemman virkaa.

Eletään tämä vuosi 2016 päivä kerrallaan, yritetään nauttia jokaisesta hetkestä kun Kirppunen on vielä niin pieni, ja muistetaan olla onnellisia. Siinä sitä on pohjaa uuden vuoden tuomille uusille haasteille ja yllätyksille. Niitä on todennäköisesti luvassa roppakaupalla ja kenties aika piankin!