Naapurikyyläyksen lyhyt oppimäärä

Oumaigaad minkä yleisöryntäyksen pikku Mooi saikaan blogissamme viime tekstillä aikaan! Ymmärrän, että asia tuli varmasti monelle yllätyksenä, sillä Mooi onnistui yllättämään meidätkin. En oikein tiedä mistä hänen tarinaansa pitäisi alkaa kertoa, ja pää on jotenkin muutenkin niin sekaisin, etten osaa tehdä sitä vielä. Jätetään siis hautumaan (ehdottomasti lupaan palata asiaan!), ja kirjoitellaan jostain vähän kevyemmästä.

Ihka ensimmäinen heistä yhdessä napattu kuva. 

SuperMooi! 

Nämä kuvat on otettu tammikuussa ekalta yhteiseltä peltolenkiltä.

Meillä on uudet naapurit! Tiedättekö sen kuumottavan tunteen, kun sitä yrittää vaivihkaa saada selville kummoisia ihmisiä he oikein ovat. Kun ei oikein haluaisi kyttäillä, suoraan tuijotella ainakaan, mutta kuitenkin huomaa käyttävänsä hyväksi kaikki tekosyyt asioiden selvittämiseen. Olen itse aika yksityinen ihminen (mitä nyt repostelen yksityisasioitani ihan julkisesti täällä blogissa, hah), enkä erityisesti kaipaa naapurustosta mitään elämänkumppanuutta. En mitään yhteisiä grillaus- tai saunailtoja sinänsä, mulle riittää hyvänpäiväntervehdykset ja satunnaiset pikku palvelukset, jos vaikka postilaatikkoa pitäisi tyhjennellä tai vastaavaa. Sittemmin olen tullut avoimemmaksi enemmällekin kanssakäymiselle, mutta siihen ryhtyminen on niin suuren sosiaalisen työn takana, että olen jättänyt sen uutterammille. Tykkään omasta rauhastamme, ja eräänlainen elämänaihanteeni on saada syrjäytyä rauhassa. 

Mut siis nämä uudet naapurit kuumottavat erityisesti, koska tietenkin heillä pitää olla koiria. Koiria siis monikossa! Jossain kerrostalossa nyt olisi melkein se ja sama, vaikka naapuri pitäisi kotonaan koirahoitolaa (okei ymmärrän ajatukseen liittyvän haasteita...), mutta tässä kun jaetaan sama melko heiveröinen ja harvaankasvanut raja-aita, on toimeentuleminen toivottua ja tolkunihmisyys ihailtava piirre. Meillähän oli ennenkin tuossa ainoassa naapurissamme (no okei, meillä on kaksi rajanaapuria, mutta toiseen suuntaa kasvaa niin korkea ja tiheä kuusiaita, että käytännössä naapureita on vain yksi) koira, ja sen kanssa tulikin kaikenlaista... Koiria kun Suomessa asustaa vissiin lähes joka toisessa kodissa, ne koiran pitämisen standardit eivät tietenkään joka huushollissa ole samalla tasolla. Enkä nyt tarkoita, että jokaisen pitäisi olla koiranpidossaan yhtä hysteerinen (= tarkka!), mutta tietysti omaa elämääni helpottaisi, että koirien ei annettaisi juoksennella meidän tai muidenkaan pihalla, saati koko kulmakunnassa ihan valtoimenaan, pahimmillaan terrorisoimassa ohituskäyttäytymistään alati hiovaa Luumua ihmisineen (true story). 

Tämä uusien naapureiden ja heidän koiriensa kyylääminen ei kuumottelisi ollenkaan niin paljon, jos meillä ei nyt olisi juuri tämä uuden koiran elämäntilanne tässä käsillä. Luumusta menen melkein takuuseen, että se ei meidän pihalta mihinkään lähde, se kun on siihen sääntöön pennusta asti oppinut. Meidän pihaamme ei ole sen kummemmin aidattu. Toki naapuriin tämä harva orapihlaja-aita on olemassa, mutta tienpuoleinen sivu on muutamaa yksinäistä aroniapuskanalkua lukuun ottamatta avoin. Luumu on kerran pentuna juossut jonkun muistaakseni ajokoiran penikan kanssa tielle leikkimään, mistä saikin sen verran huutia, ettei ole sitä sen jälkeen tehnyt. Me voidaan ihan hyvin kesälläkin ripustella pyykkejä ulos kuivumaan, ja siinä tiellä voi ihmiset koirineen kulkea miten huvittaa. Siinä on naapurin puolellakin koirat aina saaneet räksyttää ilman että Luumun on tarvinnut reagoida asiaan yhtään mitenkään. Toki tilanne on nyt siinä mielessä uusi, kun siinä on uudet koirat. Ja tilanne on nyt meille siinäkin mielessä uusi, kun en vielä yhtään tiedä miten paljon Mooin perään pitää tällaisissa sitsueissöneissä katsoa. Järkeväpäinen otus Mooi todella on (saattaapa jopa tällaisissa jutuissa olla viksumpi kuin tuore isoveljensä), mutta totta kai asiat ja säännöt pitää jollain tavalla ajaa läpi ja testata ensin. 

Kaunokainen <3 

Ja kun itse olen niin tarkka koirien ja niiden ihmisten välisen kanssakäymisen säännöistä, haluan viimeiseen asti välttää tietysti sitä, että omat koirat aiheuttaisivat kenellekään harmaita hiuksia. Niinpä eräänä päivänä rohkaisin mieleni ja menin ihan ovelle asti sanomaan käsipäivää. Yllättävässä rohkeuden puuskassani olisin ehdottanut vaikka yhteistä hihnalenkkiä, jotta koirat pääsisivät tutustumaan toisiinsa ns. valvotuissa olosuhteissa. Ettei tule kenellekään yllätyksenä, että siinä aidan takana asustaa muitakin nelijalkaisia. Siinä kun suunnittelin yhteisiä hihnalenkkejä, ehdin jo ajatella että voi vitsi miten mukavaa olisikin, jos siinä naapurissakin asuisi joku koiraharrastaja. Voitaisiin yhdessä käydä treenaamassa lähikentillä ja antaa koirien juoksuttaa toisiaan tuossa lähipellolla. Ja pelkäämättä ollenkaan sellaista niin sanottua Solsidan-ahdinkoa, ajatukseni kieltämättä alkoivat harhailla lämpimiin kesäiltoihin, yhteisiin illanviettoihin ja lyhyeen kotimatkaan kävellen. Perin epäsuomalaista ajattelua myönnän, ja yllättävää etenkin pohjimmiltaan erittäin introvertilta minulta. 

Äly ja väläys. Eikun älli ja tälli, vai miten se meni... xP 

No asia ei ole edennyt yhtään mihinkään, sillä siellä ei ollut silloin ketään kotona. Paitsi koirat. Sen jälkeen en ole saanut aikaiseksi kerättyä rohkeutta uudelleen, vaikka helpottaisihan se omaa olotilaa. Olisi joku kosketuspinta siihen tosiaan että kummoisia ihmisiä siihen viereiseen taloon on muuttanut. Ja kun koirat olisivat toisiinsa päässeet tutustumaan, ei olisi ihan kamala katastrofi, jos jonkun koira jonakin kauniina päivänä vaikka vähän pihasta eksyisikin (pois se minusta!). No, ehkä vielä etenen tässä naapurikyyläysprojektissani, mutta tässä välissä ehdin jo saada aika mieltäylentävän ajatuksen. Voishan sitä tietysti aidata sen oman tonttinsa siihen malliin, ettei tarvitsisi ihan sydän sykkyrällä noiden omien tai muidenkaan koirien perään kyttäillä. Kunhan tämä routa tästä pohjoisen puoleltakin hellittää... Jos jollain on jotain hyviä aitareferenssejä, otan ne ilolla vastaan!

Peeäs. Jos nyt nämä uudet naapurimme sattuisivat tänne blogiin eksymään: Ollaan me ihan oikeasti ihan normaaleja, tolkun ihmisiä xP

Loppuun vielä kuva naapurikyyläyksen mestarista.

Hollannin herkku

Rrrrrepeän riemusta, sillä saanen esitellä uuden perheenjäsenemme Mooi-neidon! Hän on toukokuussa kaksi vuotta täyttävä hömelön aurinkoinen tapaus, joka jääpi meille nyt parin lyhyehkön visiitin jälkeen pysyvästi asumaan. Hurrrrjan ihastuttava pikkutyttönen, todellinen luonnonlapsi, tyhjä taulu ja pala taivasta. Meillä tulee olemaan yhdessä vielä niin hauskaa!

Mooi on hollantia, ja tarkoittaa kaunista, hyvää, ystävällistä,
kilttiä, ihanaa, viehkeää, sievää ja viehättävää.
Mitä näitä nyt on. You know. Täydellistä pakettia.

Fifty Shades of Luumu

Kylläpä kannatti vähän marista ajankäyttöongelmista ja mitäänaikaansaamattomuudesta täällä blogissa, sillä vaaleanpunaiseen Pekka Töpöhäntä -muistikirjaani rustailemani hommalista on melkein hoidettu! Ja mikä tärkeintä: tilinpäätös on kasassa ja kaikki tiedot veroilmoitusta varten hanskassa. Kylläpä on kevyt olo. Luumukin pääsee ensi viikolla taas hallillensa. Äkkiseltään tässä tulikin vietettyä kahden viikon totaalitokoloma, ja nyt kivojen talvisten kelien taas satuttua voisin jopa sanoa, ettei tehnyt edes tiukkaa.

Mulle on Lightroom-kuvanmuokkausohjelmaan tutustumisen jälkeen avautunut ihan uusi maailma, ja halusinkin kirjoittaa siitä oman postinsa. Ihmettelen edelleen kaikkia ohjelman namiskoita ja mitä niillä voi tehdä. Siellä on varmasti miljoona mahdollisuutta, joita en ole ymmärtänyt vielä edes kokeilla. Homma lähti liikkeelle siitä, kun sain LR-ilmaisohjelman uuteen puhelimeeni. Aikani sillä leikittyäni ihastuin siihen todella. "Siis tällä pystyy vaihtamaan vaikka eriväriset sukat Kirpun jalkaan!" Aika taikurimaista, etten sanoisi. 

Mobiilisovelluksella ensimmäinen muokkaus, ever.
Vähän överi, mutta sai tykkäyksiä ;) 

Uusi yritys, for real.

Paljon olen oppinut ja paljon on vielä opittavaa. Eniten odotin ohjelman saadessani, että kehittyisikö sitä itsellekin joku tunnistettava tyyli. Ihailen aina koirablogeissa, kun on semmoisia vasta-aurinkoon kuvattuja utuisen tunnelmallisia kuvia. Itsellä on vielä paljon matkaa niin ammattimaisen jäljen aikaansaamiseksi (eikä kalustokaan taida riittää), mutta eikö kaikki hyvä aina saa alkunsa ideasta ja kiinnostuksesta..? Täytyyhän se oma tyyli yrittää löytää kokeilemalla. Ei mikään voi saman tien valmista olla. 

Ja tietysti tiellä oman tyylin löytymiseen on kokeiltava aika äärimmäisiäkin juttuja. Niitä muokkausohjelman namiskoita vääntelemällä ääriasentoihinsa saa muutenkin tietää mitä mikäkin säätö kuvalle tekee. Toisaalta tykkään aika luonnollisista kuvista. Alkuun olikin vaikeaa päästä eroon eräänlaisesta manipulaation tunteesta. Että jos nyt kovasti muokkailen näitä kuvia ja värejä, niin eihän ne ole enää todistuskappaleita siitä hetkestä. Että kun niitä on mennyt rukkailemaan, se oikea hetki katoaa jonnekin maskin taakse. Eihän se tietysti niin ole. Kyllä jokainen käsittelemätönkin kuva on henkilökohtainen näkemys siitä kuvattavasta asiasta. Kameran säädöilläkin saa kaikenlaisia mieltymyksiä esille, ja kertoohan jo rajauskin jotain siitä, mitä kuvaaja on halunnut tilanteessa ikuistaa. Muokkaamalla kuvaa saadaan korostettua näitä henkilökohtaisia mieltymyksiä. Rajattua kuvasta vielä lisää asioita ulkopuolelle, säädettyä sävyjä vielä lämpimämmiksi tai kylmemmiksi. 

Näistä tykkäsin jotenkin itse tosi paljon.

Muokkaaminen on ollut yllättävän vaikeaa. Jotkut kuvat taipuvat haluamanilaisiksi melko äkkiä - toisista ei tule hyviä monenkaan muokkauskerran jälkeen. Alunperinkään huonosta kuvasta ei millään säädöilläkään saa hyvää, keskinkertaisesta ehkä. Ihan paras tilanne on muokata jo valmiiksi hyvää kuvaa. Hyvästä kuvasta voi muokkaamalla saada ihan hirmu kivan. Ja kaikkien ponnistelujen jälkeen huonojenkin otosten kanssa on kuitenkin taputettava itseään hiukan päälaelle ja todettava, että on se kuva muokkaamisen jälkeen joka tapauksessa aina parempi kuin alkuperäinen. Monen mutkan ja hiostuttavan säätökierroksen jälkeen sitä tuntee välillä olevansa muutosten kanssa ihan hukassa. Tuliko hieno vai menikö täysin metsään. Vertaamalla muokattua versiota alkuperäiseen voin onnekseni todeta, ettei mikään muokkaustyö ole hukkaan mennyt. Ja vaikka niistä ei mitään mestariteoksia tulekaan, kehittäähän se aina ihmistä noin niinkuin teknisesti ja taiteellisesti.

Aika pian on itsellekin kehittynyt sellainen silmä niihin Lightroomin namiskoihin. Herkästi tulee väänneltyä samoja juttuja samoihin suuntiin, on siellä kuvassa Kirppu tai Luumu, olkkarin lattialla, varjoisessa metsässä tai aurinkoisella pellolla. Helpointa on muokata kuvia, joissa Luumu on lumettomalla, kellertäväruohoisella pellolla. Vaikeimmaksi on osoittautunut muokata aurinkoisia lumikuvia kahdesta koirasta, joilla on päällään eriväriset takit ja pannat. Eriväriset koirat vielä menettelevät, mutta värikkäät asusteet tekevät muokkauksesta ainakin omille taidoille ihan mahdotonta. Parasta onkin ehkä tietynlainen luonnollisuus tässäkin. Mahdollisimman vähän mitään ekstraa, niin hyvä tulee. Aika yksinkertainen tausta, alaston koira ja ehkä joku yksi lisäasia. Yksivärinen panta tai yksivärinen lelu. Siinä se. 

Tähän mennessä parin viikon kuvanmuokkauskokemuksellani olen päässyt hiomaan taitojani aurinkoisissa ja pilvisissä lumikuvissa (alkaa jo vähän kyllästyttää ne...). Pääsin kokeilemaan myös niitä vastavalojuttuja, joita aina blogeissa ihailen. Ehkä jotain vähän sinnepäin tunnelmaa sain niihin kaivettua, mutta ihan sataprosenttisen tyytyväinen en ole. Talven välissä kerkesi ainakin täällä Varsinais-Suomessa olla viikon verran myös aika sykyinen keli, joten niitä ruskeansävyisiäkin kuvia tuli napsittua. Ja kun kyllästyin niihin, otin muokkauksen alle myös pari vanhaa kuvaa joulukuulta. Ja sisäkuvia Kirpusta. Ja sitten testasin myös kuinka paljon muokkaamisella voi vaikuttaa puhelinräpsyihin. Tykkään ainakin vähän säätää kontrastia ja retusoida ihon epätasaisuuksia ja poistaa silmärähmää. Jännä nähdä myös miten paljon huonossa hallivalossa otettuihin kuviin pystyy samaan valoa. Oujee, en malta odottaa!

Pikkuvirheiden korjaamisen ja tietysti uudelleenrajaamisen lisäksi tulee usein myös suoristettua horisonttia. Nämä perusjutut olen aiemminkin pystynyt hoitamaan maksuttomalla Picasa-ohjelmalla. Nyt Lightroomin kanssa olen usein säätänyt hiukan lämpötilaa (temperature, usein ihan asteen lämpimämmäksi, sisäkuvat kylmemmiksi). Valkotasapainon olen kamerasta säätänyt pilviselle, paitsi sisätiloissa käytän usein keinovaloa. Näitä pystyy kuitenkin tosi kivasti ja tarkasti säätämään Lightroomissa. Lisäksi nyt LR:n kanssa vähennän usein kontrastia, tintiin en ole juuri koskenut. Highligtseja ja whiteseja tulee usein lisättyä, blackseja vähennettyä. Varjoja tulee kaivettua esiin lisäämällä shadowseja. Clarityä tulee usein lisättyä ja silloin tällöin myös sharpeningia. Niistä tulee kivan terävä vaikutelma, kun ei laita överiksi. Toisaalta tykkään joskus myös vähentää clarityä, silloin kuvasta tulee utuisempi. Näiden kanssa saa kyllä olla tarkkana, jos edelleen haluaa säilyttää kuvan luonnollisuuden. Saturaatiota ja luminancea en ole oppinut käyttämään vielä muuta kuin tiettyjen sävyjen kanssa. Etenkin jos kuvassa on useampia sävyjä (vaikka kaksi eriväristä koiraa), olen säätänyt oranssia ja keltaista johonkin suuntaan (hue), jotta sävyerot ovat vähän tasoittuneet. 

Tähän en nyt mitään järkyttävän suurta eroa saanut loihdittua.

Tämmöisiä kikkakolmosia olen täällä hiukan itseopiskellut. Eniten ehkä jännittää, ettei vaan tule tehtyä mitään kamalia ylilyöntejä. Siis että olevinaan muokkaa jotain kuvaa ihan hirveän kivaksi, ja oikeasti se näyttää siltä että on yrittänyt ihan liikaa. Että jotkut, jotka valokuvauksesta oikeasti jotain tietävät, ajattelevat, että voi sentään. Nyt on menty taas niin paljon p*rse edellä puuhun ettei tosikaan. Ja samalla kun jännitän kuvieni vastaanottoa (mm. Instassa), tiedostan toisaalta, että elämässä on paljon isompiakin ongelmia. Heh. No mutta tämmöistä pientä puhdetta. Nyt kiiruhdetaan vielä vaunuilemaan ennen illanistujaisvieraiden saapumista. Kuvauksellisia hetkiä itse kunkin viikonvaihteeseen!

Puhelinräpsyn muokkailemista 

Pari vanhaa otosta joulukuulta 

Luumu neljä vuotta!

Tyypin "virallinen" nelivuotiskuva.

Luumu täytti jo neljä vuotta - eikös se ole jo ihan aikuisen koiran ikä? Onhan se paljon aikuistunutkin ja osaa pääasiassa jo käyttäytyä viksusti. Paljon ollaan keritty neljässä vuodessa yhdessä tehdä, toivottavasti on vielä kaksinverroin vuosia edessä! Kalenterista oli varattu Luumun synttäripäivänä aikaa meidän kahden alountaimille, se kun ei nykyisin ole enää mikään itsestäänselvyys. Kirpun päikkäreiden aikana kävin yläkerran ompelukoneella loitsimassa synttärisankarille uuden pannan (no koska viime vuonnakin) ja iskän tultua töistä kiirehdittiin nauttimaan laskevan auringon luomasta tunnelmasta nollakelin lumiseen metsään ja pellolle. On se rakas. Muumelo. Voi miten se onkin rakas.

Seuraava päivä olikin pikkukoiralle vähän rankemmanpuoleinen. Vaikka synttäripäivänä ei mitään erityisherkkuja syötykään, kärsi Luumu heti nelivuotisuutensa kynnyksellä harvinaislaatuisesta ummetuksesta. Raukkaparka pakistaa ja kakistaa, mutta mitään ei tule. Olo oli lenkin jälkeen jo huomattavan tukala, joten mikäs siinä muukaan auttoi kuin äidille vaan kumihanska käteen ja ruokaöljyä koneistoon kummastakin päästä. Eipä aikaakaan, niin toimenpiteen tuotos räjähti Härkätien varteen hangelle, mutta huonovointivsuudesta päästiin vasta kunnon lihaskrampin jälkeen. Voi toista. Tää äiti oli taas ensihätään jo eläinlääkärille soittamassa, kun ne lihakset niin tärisi ja toinen oli ihan sen näköinen kuin kuoleman kourissa. Onneksi taas hetken realistisen pohdinnan ja ystävän konsultoinnin jälkeen ymmärsimme vartoa, ja niinhän se Muumelon olo siitä parani - viimeistään siinä vaiheessa kun sai taas tyttökaverin tänne viikonlopuksi ;)

Ei olla maanantain jälkeen käyty treenaamassa. Mulla iski vähän todellisuus nyrkillä naamaan, kun tajusin, että Kirppusen päiväuniaika (pari, kolme tuntia puolen päivän aikaan) on ihan oikeasti ainut aika vuorokaudesta, jolloin kerkiän tehdä jotain. Se jotain piti nyt priorisoida sinne tilinpäätöksen puolelle, Luumun treenit sai nyt hetkeksi jäädä katkolle. Tilinpäätös on hyvin edistynyt, vaikka hommia sen kanssa vielä on tehtävä vaikka kuinka. Minäköhän vuonna opin proaktiivisesti helpottamaan alkuvuoden jättiläisurakkaani esimerkiksi pitämällä asiat ajan tasalla vuoden mittaan..? Jääpi nähtäväksi.

Palataan nyt kuitenkin sen verran noihin treeniasioihin, että lupasin julkaista videota meidän tunnarista, jos nyt jotakuta tämä ikuisuusprojektimme from hell kiinnostaa. Välillä tuntuu, että kyllä se siitä, toisinaan (kuten nyt) että ei se ole mihinkään taas edennyt. Hihnatunnarilla ollaan saatu kuitenkin viime aikoina taas kivaa asennetta peliin, eikä Luumu näe sitä (enää) minkäänlaisena rangaistuksena siitä, kun se ei heti ekalla yrittämällä onnistunut nostamaan omaa heti (eikä sen rangaistus pitäisi missään nimessä ollakaan). Oltiin kuitenkin vähän väsähtäneitä toistojen toistoihin, ja tehtiin väliin tuommoinen hauska jekku, jossa leviteltiin pahvilaatikollinen kapuloita pisin ja poikin kenttää. Siihen alle normitunnari, jossa tosin otti ensin väärän, koska ei pystynyt luopumaan paristasadasta kauemmas levitellystä kapulasta ja oli ihan töttöröö kaikesta ihanuudesta... Mutta sitten kun pääsi sinne kapulamereen, tekikin viiden minuutin ajan (lähes) koko ajan aktiivisesti töitä. Nuuskutus kuului kauas, kun Muumelo siellä keksi menemään. Pari kertaa meinasi luovuttaa (tulla takaisin perusasentoon tai tarjota jotain merkinkiertoa tai jotain), mutta ihan iloisesti meni jälleen hommiin siihen ohjeet saatuaan. 

Itsellä piti pokka hyvin koko ajan, ja tiesin, että kyllä se sen oman sieltä vielä tuo, mutta meinasi siinä kuvaajakin jo jossain välissä haluta käydä Luumulle hiukan apuja tarjoamassa. Videolta näkyy, että Luumu kiertää pari kertaa ihan siitä oman kapulan läheltä, ja myöhemmin kävikin mielessä ettei se vaan olisi niin kyöni tapaus, että koko viisiminuuttisen ajan olisi tiennyt missä se oma on, mutta fiilistellyt siellä vaan ihan omaksi ilokseen noin kauan... ei kai sentään..? Ajatus tässä takana sen lisäksi että se oli hauska eläinkoe, oli että kun kapuloita on noin paljon, Luumu vähän turhautuisi siihen haisteluun, ja todellakin nappaisi sen oman kerralla kun siihen osuu. No nappasi kyllä, se on mainittava, mutta ei se kyllä ollenkaan tuntunut siellä mitään turhautuvan. Se oli sen mielestä ihan yhtä hauskaa ja mielenkiintoista kuin meidän ihmistenkin mielestä. Se varmaan ajatteli vaan että bring it on, eikö teillä enempää kapuloita ole!?

Voitais tää tunnarikin ottaa ehkä jonnekin koulutukseen mukaan, jos joskus jonnekin pääsemme. Tässä vielä videota myös meidän kiertonoudosta, kun saatiin nyt noi palat niin hienosti yhteen. Liikkeen aloitusvirittelyä on mietittävä vielä. Ei näy tuossa videolla, mutta tykkäisin, että kun sanon tehdään weg, Luumu katsoisi sinne tötsälle. Tässä se tasan tarkkaan tiesi, että siellä on se tötsä, mutta omalta osalta meni vähän sen aloituspaikan hinkkaamiseksi, kun turhaan yritin saada sitä katsomaan sinne. Ärsyttävää. Musta aloituspaikkaan pitäisi mennä siististi ja kerralla, eikä hinkata mitään perusasentoja tai muuta siinä enää. Toinen juttu mitä tämän liikkeen kanssa pitää seuraavaksi tehdä, on säädellä tuota kierron jälkeistä pysähtymispaikkaa. Luumu kiertää oikealta puolelta, minkä takia stoppi valuun nyt aika paljon vasemmalle. Hyvin se siitä irtoaa noutamaan myös oikeanpuoleista kapulaa, mutta en tiedä miltä se tuomarin silmään näyttää. Loppuperusasennoissa olisi varmaan myös hinkkaamista, videolla tosin muistaakseni oli ihan kiva.

Päivän pidempi lenkki tulikin tänään jo hoidettua ja nyt onkin 10 minuutista tunti kymmeneen minuuttia "omaa aikaa" duunailla mitä lystää, ennen kuin itkuhälytin taas pärähtää. Jos vaikka ottaisi imurin käteen ja/tai viikkaisi pyykit. Siinähän sitä taas olikin. Ai niin ja kahviakin on vielä, eihän tässä sitten mitään hätää ole. Viikonloppuja!

Behind the scenes 

Leipasin tämänkin viikon keskiviikkona britakakun!
Ihan sairrrraan hyvää :D 

Britakakun vartija "mämitäänkerjää"... 

Muumelon synttärilahjapanta.
Pitsi on kierrätetty ikivanhasta muovipussitelinenuken mekosta.
Heitin kapistuksen roskiin, mutta säästin ja pesin pitsin myöhempää käyttöä varten.
Olen kyllä tyytyväinen, tuli hieno! 

Ainiin ja tietääkö joku mistä näitä leluja voi ostaa?
Luumu tykkään Kodan tämmöisestä ihan hirveesti ja haluttais oma!
Tossa lapussa lukee:
"Handmade for A Cheerful Pet TM by artisans in Nepal 100 % wool"
tai jotain.
(Tai jos joku osaa tehdä itse vastaavan,
niin olemme valmiit maksamaan siitä mojovan summan!)