Miksei joukossa koskaan tiivisty viisaus?

Kyllä aika haipakkaa pitelee koko päivän, vaikka ei mitään aikataulutettua ohjelmaa olisikaan. Kirppu on semmoisessa kehitysvaiheessa, että sen mieli tahtoo paljon enemmän kuin mihin kroppa pystyy. Kuulostaa ihan tavallisen ihmisen elämältä, eikö? Kirputin ei vaan vielä ole sisäistänyt sitä tosiasiaa, että on purtava hammasta ja kehityttävä tai nieltävä pettymyksensä ja luovuttava. Se puree hammasta, sitä ainoaansa, ja huutaa! Se huutaa ja karjuu ja kiljuu, kun se ei kykene vielä toimimaan pääkoppansa haluamalla tavalla. Se ei edelleenkään etene vielä, joskin isoveljensä peruutustreeneistä mallioppineena pakittelee jo jonkun verran. Nyt se on kuitenkin vielä helppo kaveri. Vielä se pysyy hetken verran suurin piirtein samassa kohdassa kuin mihin sen jätti. Joskin ympäri kääntyneenä ja siihen taitoonsa kyllästyneenä. Seitsemänkuisen taukoamaton takaisinkääntely on meidän kahden yhteinen ikiliikkumisleikki, josta me kummatkin tykätään ihan yhtä vähän.

Sen verran iso poika Kirputti jo on, että vaihdettiin vaunuihin ratasosa. Näkee maailmaa ihan uudesta näkövinkkelistä, ja se on niin kivaa, että välillä ei oikein malttaisi nukkuakaan. Tosin kukapa näillä helteillä pystyisi hikipäissään torkkumaan. Parempi se on yläkerrassa omaan sänkyyn, pienen väsytystaistelun ja muutaman taikatempun jälkeen. Koiratkin on olleet ihan hävettävän vähällä liikunnalla ja treenillä. Ollaan aamupäivällä käyty vähän pidempi lenkki, kun ei ole vielä polttavan kuumaa, mutta koko loppupäivä ollaan lähinnä mutusteltu ruohoa pihalla ja läähätetty milloin nurtsilla, milloin kuistin kiveyksellä. Terassiprojekti etenee kivaa vauhtia, ja eilen tein ihan mielettömän kannustavan havainnon: meillähän on kohta 6,5 x 3,5 metrin kokoinen tasamaa-alue tokon tekemiseen! Siinä on kaide ja kaikki seuruutreenejäkin ajatellen! Aijai kuulkaa, kyllä nyt on pramiasti asiat!

Käytiin eilen pulahtamassa jokeenkin pitkästä aikaa, eikä se Luumu näköjään vieläkään ole kunnossa. Kohtalaisen rauhallistempoisen uintihetken jäljiltä kevensi taas kotimatkan. Fyifaan kun pistää ahdistamaan! Onneksi on se fyssari jo maanantaina, niin sitten selviää. Mutta kyllä korpeaa, fak, ja muut kirosanat tähän. Luumua kysyttiin sitä seuraavan viikonlopun kokeeseen paikkikseen varakoiraksikin, joten ihan senkin puolesta olisi kiva olla kunnossa. (Ja oikeesti kokeista ja paikkiksista viis, kunhan kesämies pääsee polskuttelemaan!)

Aikauheeta mulla on vanhoja kuvia höysteenä nytten!
Nämä on otettu 16.3., tosin siitä on vain kaks kuukautta, mut toi lumi tekee näistä jotenkin tosi talvisia... 

Siirrytäänpäs tästä jouhevasti lempiaiheeseeni, eli ohituksiin! Ei varmaan kenellekään tullut yllätyksenä, mutta ihan pala kakkua ne ei kahden koiran kanssa ole. Kyllä varmaan ihan minkä vaan muun kahden koiran kanssa, mutta meillä kun on Luumun kanssa muutenkin ollut koko elämän jonkinasteisia ohitushankaluuksia, Mooin lisääminen soppaan ei tehnyt musta yhtään sen enempää mastercheffiä, vai miten se meni. 

Palataan muutama kuukausi ajassa taaksepäin. Olen tosi kauan ajatellut, että Luumu on sillä lailla herkkä, että se epävarmuuden vuoksi reagoi ohitustilanteisiin stressaamalla. Ohitukset on aina olleet hankalia, mutta erityisesti meidän reviirillä, niin sanotusti. Ajan kanssa ja kaikkea mahdollista testaamalla tulin kuitenkin siihen johtopäätökseen, että se mitään epävarma ole! Kaikkea muuta! Mä olen tosi onnellisesti höynähtänyt mukaan sen leikkiin ja tanssinut kansantansseja sen pillin tahtiin. Se ei todellakaan herkistele, vaan se on halunnut viihdyttää itseään! Ja kun tämän loisto-oivalluksen tein ja puutuin ohituskäytökseen asianlaidan vaatimalla hartaudella, loppui kaikenlainen pörhistely ja mukastressaaminen siihen. Toki edelleen voi tulla tosi hankaliakin tilanteita, joista Luumun on vaikeampaa luopua, mutta pääasiassa se ohittaa rennosti ja namia odottaen. Otin tosiaan tilanteisiin avuksi jotain supernamppaa, mitä ei saa missään muussa tilanteessa, ja siinä kohtaa huomasi kyllä hyvin että palkkaantuuko se enemmän supernameista vai itsensä viihdyttämisestä muille uhottelemalla. Koskaanhan se ei ole rähissyt tai mitään, mutta karvat pystyssä kiihkeänä tuijotellut.

Hahaha, tää on ihan paras. Siinä sitä luoksetuloa tai mitä ikinä.
Toisella paremmin hallussa kuin toisella. 

Luumun toiminnan saaminen hanskaan ajoittui joihinkin samoihin aikoihin, kun M muutti meille. Aluksi ajattelinkin, että ehkä silläkin on ollut jotain tekemistä asian kanssa, tiedä häntä. Mooi ohitti aluksi meille tullessaan tosi hyvin, mutta senkin käytös huononi siitä aika nopeasti. Äkkisiltään ajattelin taas, että nonni, nyt mä sain ton toisenkin koiran pilattua, mutta ehkä kaikki ei olekaan niin mustavalkoista. (Keittiökoirapsykologi tässä taas analysoi, mutta) Luumu jännästi jotenkin ajatteli jättävänsä Mooille kaikki reagointihommat ohitustilanteissa, ja Mooi otti tehtävän vähän turhankin innokkaasti vastaan. Aluksi kiinnitin ohitustilanteissa huomiota vain siihen, että Luumu pysyi rentona. Ajattelin, että koska Mooin käytös oli paljon lievempää, saisin sen myöhemmin helpommin korjattua. Vaunujen kanssa liikkuessa oli helppoa keskittyä yhteen koiraan kerrallaan, ja kun se kuusi kiloa tahdonvoimaisempi on enemmän hanskassa, on sitä karavaania kokonaisuudessaan helpompi valjastaa.

Jepjep. No jos jotain positiivista pitää hakea, niin Luumu ohittaa edelleen aika kivasti myös ihan tässä meidän kotinurkilla. Mooin kanssa meillä on tilanne vähän kärjistynyt, eikä asiaa yhtään helpottanut se, että se sai jokunen viikko sitten yhdestä pihasta bisonfriseen poskeen kiinni. Se oli tosi tylsä juttu ja vaikeutti ohittamisia entisestään aika rankalla kädellä. Mäen yli ollaan kuitenkin mielestäni jo tultu, eli ressitasot on laskussa ja M pystyy hillitsemään itsensä helpommissa tapauksissa. Itse asiassa sekä eilen että tänään mentiin tosi hienosti ohi kahdesta eri koirasta, kun ne oli hiljaa. Okei, Mooin kierrokset nousee kyllä, mutta mitään pärrää sieltä ei meinaa enää tulla. Se tämän päivän ohitettava kääntyi kuitenkin epäonneksemme perään rähjäämään ihan haistav*ttumeiningillä. Siihenhän Mooinkin oli jo pakko sanoa haiseva - ja kuuluva - vastalauseensa. 

Mä ensin suutuin sille pikkukoiran omistajalle, että noin vaan lähes syötti koiransa näille. 

Vasta kotona huomasin, että toisinpäinhän tässä taisi käydä. Voi Mooia...

En osaa suhtautua oikein Mooin ohitusongelmiin samalla tavalla kuin Luumun, koska ne on selvästi ihan erilaista perua. Mooilla on joku oikea syy, miksi ohittaminen on sille vaikeaa. Jännästi tää vaikeuskin on silläkin tilanne- ja paikkasidonnasta. Jos me ollaan vaikkapa TSAUn hallin ympäristössä, se on vaikeissakin ohitustilanteissa ihan oma itsensä. Aika näyttää mitä tästäkin tulee, mutta kehityssuunta on ainakin oikea, joten eiköhän se siitä. Vaunujen kanssa on helppo olla liikkeellä, kun niillä saa hyvin blokattua ohitettavat niin fyysisesti kuin henkisestikin. 

Paljon me ollaan nyt vaunuteltukin, etenkin kun en ole viitsinyt Luumua päästää peltohäröilemään sen mysteerikeventämisen jälkeen. Pellolla näillä alkaa jo olla tosi kivannäköistä menoa keskenään, joskin sekään ei ole tullut ilman yöuniinkin vaikuttavia keittiöanalyyseja. Ihan aluksi niillä oli tosi hauskaa keskenään. Oli kiva juosta ja törmäillä samanhenkisen kaverin kanssa, mutta sitten pystyi hyvin myös rauhoittumaan ja nuuskuttelemaan kumpikin omia juttujaan. Aika pian peltolenkeille tuli mukaan myös ärripurri, joka leimahti satunnaisesti milloin missäkin tilanteessa. Vaati aika monta peltolenkkiä selvittää mistä rähinä johtuu ja onko se ylipäänsä rähinää vai ihan normaalia terrierien äänekästä leikkiä. Luumu kun on ollut aina poikkeuksellisen hiljainen staffi (tänk gaad!), sen avautuessa se onkin jo sitten ollut tosissaan. 

Okei, ihan mistään listimismeiningistä ei tietenkään ole ollut missään vaiheessa kysymys, koska enhän mä siinä kohtaa olisi noita yksinäni uskaltanut irtonaisena ulkoiluttaa. Vapaana ulkoilu on mulle vaan tosi tärkeä arkipäiväinen aspekti ja niin mielen- kuin ruumiinkin terveydelle olennaista. Näiden kahden välinen kemia oli siis saatava toimimaan, ja jossain kohtaa harkitsin ihan vakavasti jonkun pätevän koirankouluttajan, kuten Kaisa Hilskan, pyytämistä tulemaan meille katsomaan mistä kiikastaa. Ongelmilla on kuitenkin tapana väistyä kun niitä ei välttele, ja niin tälläkin.

Kyseessä oli ihan totinen tilanne, eli mistään ärrieritouhusta ei ollut kyse. Tapahtumaketju meni näin:

1. L & M juoksivat pari kierrosta hurjasti, ja kummallakin oli oikeasti kivaa.

2. L kyllästyi juoksemiseen ja piti tärkeänä tehtävänään kyttäillä koska multa irtoaa nameja. Niitä kun on koko sen elämän ajan tullut vapaana ulkoillessa ihan ilmaiseksi, sen kun käy vähän tökkimässä tai nätisti silmiin katselemassa.

3. M kävi edelleen hakemassa L:ää juoksemaan, mutta L ei osannut sanoa sille että nyt piisaa, koska sitä on aina kielletty sanomasta kenellekään pahasti ja hyvästikään se ei osannut.

4. L piti namienkyttäystehtäväänsä niin tärkeänä, että sillä rupesi tosissaan keittämään yli alati juoksemaan kinuavan M:n kanssa. Sitten se jahtasi sitä hetken, mutta eri mielentilassa. Se vähän jo päksähti.

5. M:hän on semmoinen likka, että se ei mitään päksähtelyjä ukkeleilta katsele, vaan päksähti takaisin.

Ja siinähän sitä oltiin kahden päksähtelevän staffin kanssa. Erityisen paljon päksähtelyä tapahtui silloin, kun mulla on ollut kamera lenkillä mukana. Poseeraamisesta kun Luumu tietää saaneensa aina palkkaa, niin silloin on erityisen tärkeää vaania namppoja eikä juoksennella ympäriinsä. 

Lähdin purkamaan tätä vyyhtiä ensinnäkin jättämällä kokonaan välipalkkaamisen pois pellolta. Näin Luumu ei ole niin mussa kiinni, vaan oikeasti voi jatkaa Mooin kanssa juoksemista näin tahtoessaan. Mulla oli tässä vaihtoehtoisena analyysinä tietysti se ilmeinen, eli resurssiteema, mutta siitä ei ollut kyse. Ne olis varmaan ihan iloisina siellä kummatkin kyttäämässä namia, jos se olisi Mooin mielestä kannattavampaa kuin onnellisesti ympyrän juokseminen. Tarkoitus on toki palata välipalkkaamiseen jossain vaiheessa, kunhan saadaan nyt Luumun automode nollattua. Ja kun mä käyn niiden kanssa erikseen, palkkaan sitten senkin edestä. Ja kiinni ottamisesta saa aina namia. Tosin siihenkin ollaan kehitetty niin rautainen rutiini, ettei missään kohtaa kerkiä päksähtää. Se on "kiinni"-käskystä koirat luokse, nimellä kumpikin ensin kiinni "Luumu kiinni", "Mooi kiinni", ja sitten "odota" ja sitten nimellä namit naamaan. Luumulle ensin. Palkkaamisessakin pitää tässä kohtaa olla "vuoronumero", jotta on selkeämpää kumman oikeus nami on nyt saada. Ajattelisin, että se on selkeämpää myös sen virheen tekemisen kannalta. Eli kun on sanottu toisen nimi, silloin on virhe mennä siinä kohtaa sen toisen rykimään namille. Tämä on meillä toiminut kyllä hyvin, ja siinä kohtaa kun me ruvetaan tekemään enemmän väliluoksetuloja harjoitusmielessä, pitää samaa rutiinia ylläpitää siinä. 

Olennaista tämän tapahtumaketjun purkamisessa oli kuitenkin se, että sain kerrottua Luumulle, että on ihan ookoo sanoa Mooille, että sä et halua leikkiä sen kanssa enää. Kun se ymmärsi, että se voi hiukan sanoa, Mooi uskoi kyllä. Näin se fiilis ei päässyt Luumulla enää kasvamaan siinä määrin, että sillä olisi tosissaan mennyt hermo, ja silloin Mooinkaan ei tarvinnut avautua Luumulle. Tosin tässäkin Luumu meni vähän ojasta allikkoon, kun se alkoi komentaa Mooia sille kuulumattomista asioista, kuten just vaikka että Mooi juoksee mun luokse (oli se käskystä tai ei). Se oli kuitenkin aika nopeasti korjattu, ja nyt Luumukin ymmärtää, että vain asiasta tehdään asiaa, ei tikusta.

Nyt tosiaan ennen Luumun "lepokautta" olin saanut peltofiiliksen jo niin rennoksi, ettei päksähtelyjä tullut enää yhtään. Sittemmin huomasin saman tapahtumakaavan toistuvan myös uimassa. Lähinnä Luumun noustessa vedestä sitä ärsyttää, jos Mooi siinä kohtaa on kekkaloimassa siinä. Nyt on itsekin helpompi reagoida, kun tietää mistä se ärripurri aina sikiää. Harmittaa kyllä just tämän yhteiselon kannaltakin, ettei olla päästy pitkään aikaan pellolle. Ihan taatusti otetaan takapakkia seuraavan kerran sinne päästessämme, mut toivotaan nyt sentään, että kerrankin päästäis helpolla. Tähän peltopäksähtelyyn muistan joskus ääneen ihmetelleeni, että miksei joukossa koskaan tiivisty viisaus. Sama pätee kyllä noihin ohituksiinkin. Ja oikeastaan ihan mihin vaan. Harvassa ne on ne jutut, joissa ihan oikeasti kaksi koiraa olis ne viisaat päänsä lyöneet yhteen ja saaneet aikaan jotain fiksua. Ha! Vaikka toisaalta kyllä Mooi hyvissäkin jutuissa ottaa mallia Luumusta. Sekin tietää nyt jo, että tiellä saa kulkea muitakin koiria, eikä niistä tarvitse pihalla ollessa yhtään välittää. Ja tästä asiasta ei olla yhtään jouduttu keskustelemaan! (Fingers crossed!)

Nonni! Jo se on päivä pulkassa meikäläiselläkin ja on iltapalan aika. Lounaan jälkkärillä koin ihan kamalan pettymyksen, kun keksipaketin viimeinen Marie oli epämuodostunut! Epämuodostunut! Ja vielä viimeinen keksi, olis nyt ollut edes se toisiksi viimeinen. No, paljon vaan appelsiininmakuista Violaa päälle, niin kyllä se siitä. Jos nyt iltapalan jälkkärillä olis toi Fazerin sininen ihan kuranttia tavaraa. (Perustelen nämä monet jälkkäriherkut sillä, että Kirputtikin tarvitsee mallioppiakseen mallin ruokailemisesta, ja se syö niin hitoksen hitaasti, että en todellakaan jaksa puputtaa koko aikaa jotain terveellistä xP Paitsi tietty nyt se on jo nukkumassa, mut eihän Fazerin sininen nyt erityisesti mitään perusteluja kaipaakaan.)