Kuka kantaa vastuun turvallisuudesta?

Luumu sai eläinlääkäristä tulehduskipulääkekuurin oikean kyynärän niveltulehdukseen ja samalla kuukauden lisää saikkua. Sitä myöten se on taas pöllöillyt entistä enemmän hihnalenkeillämme. Raukkaparka ottaa niin kovasti kaiken irti pikku-ulkoiluistaan, että siinä jää helposti kaikenmaailman pokemoninkeräilijät jalkoihin. Luumu on malttanut sisällä sairastella suhteellisen rauhallisesti, mutta ulkona pitää vähän päästä ärhentelemään vastaantuleville nelijalkaisille sairasloman aiheuttamista alakulon fiiliksistä. Tai eihän Luumu siis inahdakaan, se vaan tuijottaa, tanssahtelee ja aiheuttaa kävelyttäjässään häpeän ja myötäsellaisen tunteita.

Jännästi kun Luumu on taas ollut oma pölhö vaikeasti ohittava itsensä, Mooi ohittaa kuin vettä vaan. Tarjoaa kontaktia ja on helposti namilla houkuteltavissa. Roolit vaihtuivat lennossa. Enpä olisi uskonut kun eräänä perjantai-iltana menin kuuntelemaan Kaisa Hilskan Koiran hallinta koiran mielestä uhkaavissa tilanteissa -koulutusta, että saisin vastaukset ja toimintaohjeet ihan kaikkiin mieltä askarruttaneisiin juttuihin. Tai no ehkä se oli vähän karrikoiden sanottu; en edelleenkään tiedä uskoako karman lakiin, miksi maailmassa on niin paljon vääryyttä tai mikä on elämän tarkoitus. Noin ihan vaan to start with.

Eksistentiaalisten ratkaisujen sijaan sain vastaukset kaikkein pyhimpään: kuinka kouluttaa koira ohittamaan kauniisti. Olipa kyllä pitkään aikaan parhaiten sijoitettu viisitoista euroa! Kaisa vääntää asiat niin hyvin rautalangasta elävän elämän esimerkeillä höystettynä, että yksinkertaisimmallekin uppoaa. Lisäksi Kaisa on vaan nii-iin hauska! Jos tähän pitäisi laittaa hästäkki, se voisi olla #tässämitäänständappejatarvita (same in English, Instagram-style: #standupdoggystyle). Siis ihan totta. Mua nauratti vielä kotonakin miten se nöffi oli tullut sinne pellolle ja sitten sen sakemannin perää haistettuaan kaatunut melkein suorilta jaloilta siihen maahan piehtaroimaan. Eikö avaudu? No sun olis kato pitänyt olla siellä!

Nojoo, ryhdytääs hommiin sitten. Olin kerrankin matkassa ilman Kirppua (joka on muuten nykyisin enemmän Toukka, sillä - tadaa! - nyt se jo etenee! Ihan kuin perhosen toukka, mittarimato, niin söötti), ja itse asiassa varmaan ehkä kahdeksaan kuukauteen noin kolmatta kertaa ilman koiriakaan - ihan ypöyksin - ja sain sauhutettua aikaiseksi ruhtinaallisen määrän muistiinpanoja. (Vastuuvapautuslauseke: Seuraavat tekstinpätkät ovat oman kuuloaistini ja ajatusprosessini muokkaamia asioita, ja oikeus mahdollisiin ymmärrysvääristymiin pidätetään.)

Mitä on rohkeus? Koirien maailmassa se voi tarkoittaa kahta eri asiaa. Että ei tunne pelkoa tai että on rohkea kohtaamaan asioita, eli valmis työstämään pelkäämiään asioita. Jos pystymme tarjoamaan kokemuksia ja tietoa pelkoa aiheuttavista asioista, pelko hälvenee kokemuksen kautta. Haastavimpia ovat ne, jotka vaan aktiivisesti torjuvat pelkoa aiheuttavia asioita. Kuitenkin myös koiran suuri halu tutustua pelkoa aiheuttavaan kohteeseen voi olla haastavaa, sillä koira saattaa todeta kohteen olevan tutustumisesta huolimatta edelleen pelottava. 

Tässä hallinnan merkitys korostuu. On hyvä juttu, jos 100 % kokemuksista on hyviä, mutta jos onnistuukin luomaan vain 80 % onnistumisia, tilanne vaikeutuu. Hallinta on sitä, että koira oppisi raportoimaan näkemiään asioita ohjaajalle. Tavoite on havaita niitä ohjaajan kanssa - ei yksin. Turvallisuusvastuusta Kaisa puhuu käsitteenä sille, kun mietitään mitä niille havainnoille tehdään. Ohjaajalla pitäisi olla mahdollisuus kertoa koiralle mitä havainnon jälkeen tehdään. On muistettava, että jokaisen koiran voi aloittaa alusta. Oikotietä ei ole, vaan aina on aloitettava ihan alusta.

Syöntikyky on yksi stressitason mittareista. Kun elimistö on valmiustilassa, näläntunne katoaa. Kun koira rentoutuu, se alkaa taas havaita nälkää. Kun tavallinen ruoka alkaa kelvata nameina, kertoo se siitä, että koira alkaa olla mukavuusalueellaan. Stressitasosta kertoo myös se, kuinka koira ottaa nameja vastaan. Jos tähän tulee viivettä koira saattaa olla stressissä/valmiustilassa. 

Luopumalla pääsee, hallinnalla saa.

Mieti liittyykö esim. haukkuminen puolustuskäyttäytymiseen, saaliskäyttäytymiseen tai paimentamiseen, eli pyrkiikö pysäyttämään kohteen. Paimentaminen ja saaliskäyttäytyminen ovat saman metsästyskäyttäytymisen eri variaatioita. Saalistusaggressio voi olla täysin loppuun asti vietyä aggressiota; tämä täytyy vain oppia tunnistamaan. Dominanssiaggressioon liittyy aina jokin resurssi (treenikassi, nami, auto, piha, oikeus levätä omistajan jaloissa...). Dominanssiaggressio voi olla myös sijaiskäyttäytymistä, eli vaikka esimerkiksi koira, joka ei halua tutustua muihin, ottaa vartioidakseen vaikka luun/kepin, ja kertoo näin muille koirille, ettei halua niiden lähestyvän. Kohdistuu usein sellaisiin, joita ei tunneta.

Kaisa käytti aika paljon termiä turvallisuusvastuu, joka valotti aika paljon meidänkin tilannetta kotona ja lenkeillä. Koira saattaa ajatella turvallisuusvastuusta niin, että jonkun on aina oltava vastuussa turvallisuudesta. Eli jonkun on oltava aktiivinen ja valpas. Jos se joku et ole sinä itse, koira saattaa omia roolin itselleen. Jos koira on esimerkiksi epäluuloinen vieraita ihmisiä kohtaan, mene aina itse aktiivisesti tervehtimään heitä, äläkä vaikuta siltä että jäisit koiran taakse - edes henkisesti. Ole hyväntahtoinen ja vakaa. 

Koirat peilaavat tunnetilojamme ja lisäävät niihin potenssinsa. Mieti millaisen signaalin annat koiralle siitä miten havainnoit ympäristöä. Suhtaudu ympäristöön positiivisen uteliaasti. Eläimen kuuluisi tulla mukaan meidän visioomme > kerro sille siis mikä sinun visiosi mistäkin tilanteesta on. Se hetki, jolloin koira valpastuu, on se hetki, jolloin siihen voi vaikuttaa. Tämä kestää havainnon tekemisestä keskimäärin kolmesta neljään sekuntia. 

Tarkkaile koiraasi; silmien räpyttelyfrekvenssi (sama niin ihmisillä kuin koirillakin)! Keskimäärin 4 sekuntia on tavallista katsoa silmää räpäyttämättä. Kun koira katsoo jotain kohdetta 5 sekuntia silmiään räpäyttämättä, se on jo ehtinyt tehdä toimintapäätöksen (jolloin olet myöhästynyt, jos olisit halunnut vaikuttaa siihen). Ohjaajan tehtävä on asettaa sellainen kriteeri, jossa koira pystyy onnistumaan. Jos kriteeri on vaikkapa ohittaa rennosti, tilanne on muokattava etäisyyden jne. avulla niin helpoksi, että koira pystyy kriteerin täyttämään. Kun on hyvin läpikoulutettu koira, sinun pitäisi kesken puolustusreaktion pystyä keskeyttämään se esimerkiksi kutsumalla se luokse. (Omaa pohdintaa, että tää on ehkä just sitä missä monilla ns. irtokoiran omistajilla menee metsään. Koira on olevinaan hallinnassa, mutta kun se on tehnyt toimintapäätöksen, siihen ei pystykään enää vaikuttamaan, eikä luoksetulo toimi...)

Samanaikaisesti silmien räpyttelyn kanssa menee hengitysfrekvenssi. Jos koira pidättää hengitystään, se on poistunut mukavuusalueeltaan. Mitä pienempää kommunikaatiota osoitat koiralle ymmärtäväsi, sitä mieluummin koira myös kommunikoi kanssasi. Ei tarvitse huutaa, kun puhettakin ymmärretään. Oikea hetki kommunikoida koiran kanssa on, kun koira vasta miettii kuinka reagoida. Eli vaikkapa ohitustilanteessa: kommunikoi koiran kanssa. Ei saa olla henkisesti yksin. Eli jos koira ei reagoi sinuun, mene koiran ja kohteen väliin ja kerro koiralle, että se käyttäytyy nyt tyhmästi. Katkaise käytös. Moitetta käytetään juuri sen verran, että käytös katkeaa. Ole jykevä ja moittiva, mutta älä ole aggressiivinen, eli terävä. Terävyys moitteessa ei vaan toimi, vaan se nostaa koiran kierroksia. Muista myös, että painetta ei saa jättää päälle. Kun koira katsoo kohdetta edes 2 sekuntia asiallisesti, kehu ja poista paine (tämä on ihmiselle vaikeaa). Älä anna tilanteen mennä tunteisiisi. (Helpommin sanottu kuin tehty, I know.)

Jos koira pystyy syömään, syötä sitä. Kosketa ja kerro sille, että kohdetta on kiva katsella yhdessä. Tässä ei parane myöhästyä, koska jos koira on jo mennyt yli, se ei ole enää oppimiskelpoisessa tunnetilassa. Näin ei saisi olla, vaan koiran oppimiskelpoista tunnetilaa pitäisi aina pystyä vaalimaan. Suunnittele reitit niin, että pystyt ohitustilanteessa väistämään! On ihan täysin omaa tyhmyyttäsi, jos joudut sellaiseen tilanteeseen, ettet pysty väistämään.

Miten voitaisiin muuttaa koiran alkureaktiota sen sijaan, että se menisi heti puolustukselle? Aina kun koira on valmis uteliaana lähestymään, lähestytään. Nöyrästi ja uteliaina. Pöhisten ei saa lähestyä. Rohkeudenkin ihmiset käsittävät eri tavalla, mutta oikeasti rohkea koira rakennetaan geeneistä ja hyvästä sosiaalistamiskaudesta.

Lähes parituntisen luennon jälkeen päästiin illaksi seuraamaan koirakoiden tekemistä pellolla, jossa oli pari "uhkaavan tuntuista" tehtäväpistettä. Ilman omaa koiraa pystyi hyvin keskittymään koirien reaktioiden ja pienempienkin merkkien havaitsemiseen ja pohtimaan, kuinka mihinkin reaktioon pitikään itse reagoida. 

Pääasiassa me ollaan nyt viime aikoina toimittu ihan oikein noilla lenkeillämme. Olen vaan liikaa ajatellut, että kyllä se siitä, ja että kun mennään nopeasti eteenpäin, menee se tilannekin nopeammin ohi. Kun sen kiirehtimisen sijaan mun olisi tarvinnut ottaa enemmän tilaa ja havainnoida niitä alkureaktioita nopeammin. Siinä olen kuitenkin toiminut ihan oikein, että olen palkannut hyvästä käyttäytymisestä ja moittinut huonosta. 

Vieläkin syvällisemmin pitäisi kuitenkin miettiä sitä koiran oikeaa tunnetilaa. Jos se on vähääkään sellaisessa mielentilassa, jossa se ei ole munhun päin aktiivinen/auki, tilanne on sille liian vaikea. Ehkä tärkein asia on kuitenkin pyrkiä nopeasti vaikuttamaan siihen koiraan. Eli heti vaan kun se bongaa kohteen, palkata sitä siitä, että se "herättelyn" ansiosta ottaa muhun kontaktia. Ja sen lisäksi, että mä harjoittelen toimimaan oikein todellisissa uhkaavissa tilanteissa (eli just niissä ohituksissa, ne vasta uhkaavia onkin), niin mä oon nyt toiminut samalla kaavalla muissakin höristelyä ym. aiheuttavissa tilanteissa. Kuten että jostain kuuluu joku epäilyttävä ääni tai että puskassa on mummo persus pystyssä mustikoita poimimassa. Näissä tilanteissa mun on helpompi itsekin harjoitella toimimaan oikein, kun tiedän, ettei tilanteessa ole mitään todellista vaaraa. (Kun siis ohituksissahan on. Ihan hirveen todellinen vaara.)

Meillä on tosiaan koirat pitäneet mua jonakin ihan muuna kuin valppaana tyyppinä, koska ne on selvästi ottaneet turvallisuusvastuun hoidettavakseen. Luumu hoiti sitä tehtävää ensimmäiset neljä yhteistä vuottamme, ja kun se huomasi, että laumassa on nyt joku vieläkin valppaampi tyyppi, se luovutti vastuutehtävän mielihyvin Mooille. Nyt mä yritän pikkuhiljaa kertoa niille, että A) mikään ei täällä uhkaa turvallisuuttamme, ja B) vaikka uhkaisikin, te kysytte ensin multa neuvoja että miten toimitaan. Ei niin että nää kaks turvallisuuspäällikköä yksissä tuumin keksii parhaimman ratkaisun.

Tämä onkin tosi hyvin lähtenyt toimimaan. Meillä on pääasiassa tosi hyviä ohituksia, joskin välillä huomaa, että Luumu vähän taantuu siinä missä Mooi kehittyy. Varmaan sekin liittyy siihen, että kun Luumu huomaa ettei Mooi ole ns. valppaana tsekkaamassa turvallisuusuhkia, se kokee että sen pitää hoitaa se homma - vaikka oikeasti mähän tässä sitä hommaa yritän hoitaa. Olen kuitenkin tämän suhteen nyt optimistisempi kuin koskaan, ja se on aika paljon sanottu.

Me palauduttiin eilen Kirputtimen kanssa Keski-Suomesta SM-kisaturistimatkalta, ja vitsi miten hieno matka se olikin! Raskas, mutta hieno. Ihan rehellisesti tuli jäätyä suusta kiinni niin moneen paikkaan, että enemmän meni aikaa siinä puuhassa kuin itse suoritusten tsekkailussa. Tästäkin on tulossa kertomus vielä, mutta se on toisen kerran juttu se. Nyt taidan kaapia viimeiset triiojäätelöt paketin pohjalta ja miettiä että menisköhän toi valkkari sen palanpainikkeena hyvin, huonosti vai hyvin huonosti. 

Kuvat on maiseman valjuista väreistäkin päätellen otettu joskus huhtikuussa.
En vaan oo kerinnyt julkaisemaan xP

Toiminnallisempaa tunnaria Mooille - Riitan koulutuksessa

Jatketaan vielä viimeisen kerran meidän viime kuussa käymän Riitta Jantunen-Korrin koulutuksen muistiinpanoista. Edellisissä osissa käsiteltiin Luumun EVL-ruudun eteenlähetystä sekä seuraamista. Tässä kolmannessa ja viimeisessä osassa palaan Mooin tunnariin liittyviin ohjeisiin ja harjoituksiin.

Mooi pääsi siis ekaa kertaa kouluttautumaan, ja vähän mietitytti, että millaisellakohan mielellä se jaksaa keskittyä tunnariin, kun se oli ensin odottanut häkissä lähestulkoon pari tuntia omaa vuoroaan. Hienosti sain sen kuitenkin aktivoitua mua kohti, vaikka tietysti vieras paikka houkutteli vähän haahuilemaan ja nuuskuttelemaan. Sillä ei vielä ole mitään odotuksia sellaista aluetta kohtaan, joka näyttää siltä että siellä voisi tehdä tokoa - kuten Luumulla on. Se ei odota malttamattomana omaa vuoroaan, koska se ei vieraassa paikassa tiedä mitä sinne ollaan oletusarvoisesti tultu tekemään. Toisaalta kauheen kiva, sillä se ei näin ollen ole myöskään kerännyt itseensä odottelun aikana mitään sellaista kreisiä energiaa, joka on paljon enemmän haitallista kuin hyödyllistä.

Ollaan tehty Mooin kanssa tunnaria ihan melkein ensipäivistämme lähtien, kun se on ollut sellaista hauskaa aivotyötä, jossa olen itse saanut harjoittaa sheippaajan taitojani ja Mooikoira on saanut rauhassa oppia tarjoamaan juttuja. Aloitettiin Pipa Pärssisen ohjeiden mukaisella ritilätunnarilla, jonka nimeen olen Luumunkin kanssa treenatessa vannonut. Joku muistanee tämän tekstin Luumun tunnarin alkuajoista ja tämän videon Mooin tunnarin ensiaskeleista.

Mooin tunnari ei kuitenkaan ole edistynyt ihan niin kuin olisin toivonut. Se on kyllä hoksannut, että omaa haistelemalla se palkka tulee, mutta se ikään kuin unohtaa sen aina treenin päätteeksi. Vaikka oltaisiin treenattu suht säännöllisesti, sen kanssa on joutunut aloittamaan treenit vähän niin kuin alusta joka kerta. Lisäksi en ole saanut kaivettua tähän täydellistä mielentilaa (mikä tietysti voi olla myös syy heikompaan kehittymiseen...), ja kun ollaan päästy etenemään (esim. ritilää jo vähän pois), palaa pikkulikka herkästi alkutekijöihin ja napsii vääriä. Varmasti tälläkin tekniikalla oltaisiin pystytty jatkamaan, jos joku taitavampi olisi meidän kanssa sitä katsonut. Nyt Riitan koulutuksessa kuitenkin kokeiltiin ihan toisenlaista lähestymistapaa, ja tällainen toiminnallisempi tunnari tuntuu ainakin tällä hetkellä passaavan Mooille paremmin.

Tämä on siis varmaan sellainen ihan perustunnari, jolla moni tuntuu opettavan. Ekassa vaiheessa piilotetaan omaa kapulaa heinikkoon siten, että se on kokonaan piilossa. Tämä tukee ajatusta siitä, että oma löytyy aina vain nenällä. Tätä me ollaan Mooin kanssa ritilätunnarin ohessa tehtykin, ja se on ollut tosi kiva. Toisessa vaiheessa neutralisoidaan vieraista kapuloista muodostettua kasaa. Eli kävellään vaan siitä ohi/päältä, ja jos koira kiinnostuu kapuloista, sitä voi pyytää jättämään ne rauhaan (Mooi ei muuten osaa jätä vielä, mutta ei ota se kyllä tietää).

Kolmannessa vaiheessa oma kapula laitetaan kasan taakse heinikkoon selvästi erikseen ja selvästi piiloon. Koiran pitäisi tässä kohtaa jättää vieraiden kapuloiden kasa huomiotta ja etsiä omaa, piilossa olevaa kapulaansa nenällään. Omaa tuodaan aina lähemmäs vieraiden kasaa, pitäen sen koko ajan piilossa (päälle voi laittaa vaikka kuivuneita lehtiä tms.). Lopulta oman voi laittaa kasan joukkoon, vaikka keskelle ja levittää vieraita kapuloita ympärille vähän. Oma on edelleen piilossa ja vieraat selvästi näkyvillä. Muista ajatus siitä, että väärät ovat silmäänpistävästi esillä, oma löytyy vain nenällä.

Tämä tuntuu erittäin loogiselta tavalta harjoitella tunnaria. Ollaan vähän päästy alkuunkin, mutta pitäisi vaan muistaa olla palkkaamisessa vielä rauhallisempi ja mennä sen verran Mooia vastaan, ettei se kapulan tiputettuaan palaa kasaan napsimaan vääriä. Uskon, että me saadaan hieno tunnari rakennettua tällä, tai ainakin päästään alkuun sillä tiellä.

Tykkään toisaalta ritilätunnarissa siitä, että siinä on enemmän kyse tunnistamisesta, ja noutaminen tulee kuvioihin vasta paljon sen jälkeen, kun koira jo tietää mistä tehtävässä pohjimmiltaan on kysymys. Mun täytyy nyt Mooin kanssa miettiä muutama juttu valmiiksi ennen kuin me lähdetään kunnolla treenaamaan tätä eteenpäin. Mä oon vähän pulassa siinä, että kun se menee kyllä hyvin sinne puskaan etsimään sitä omaa, mutta sille ei tule mitään suuria ilontunteita sen löytämisestä kuitenkaan. Mun pitäisi nostaa palkan arvoa, mutta pelkään sotkevani sen vähäisenkin rauhallisen nuuskutusmielentilan, joka me ollaan tähän onnistuttu luomaan.

Toinen juttu mitä mä Mooin kanssa mietin, on että kun se löytää sen kapulan, niin se herkästi vaan pudottaa sen siihen sijoilleen ja jatkaisi nuuskuttelua. Kannustanko tuomaan kapulaa mulle mennen itse samalla vastaan (joo palautus rakennetaan erikseen, mutta miten tässä alkuvaiheessa..?) ja vasta sitten palkka? Tai sit M tekee sitäkin, että jää niille sijoilleen rouskuttelemaan sitä kapulaa, koska se on vaan lähtökohtaisesti siistimpää kuin mun tarjoamat semirauhalliset namipalkat. (Nyt kun mietin, niin aiemminhan olen palkannut puskatunnarista pallolla, niin miksipä sitä ei voisi ottaa tähänkin mukaan, vaikka ne vieraat onkin siinä kasassa edessä..? Jos se vire näyttää menevän yli, niin saa sitä korjattua toiseen suuntaan sit taas.. Ja nyt kun pohdin, niin lähtee tämä ajatuskulku kyllä vaarallisille vesille - olen aina tykännyt Luumun tunnarissa siitä, miten olen saanut rakennettua sen mielentilan sille alusta asti oikeaksi. Se on ollut niin perustavanlaatuisen hyvä se sen mielentila, että sen tunnaria ei pikkuheilahtelut ole pystyneet romuttamaan.)

Nämä ihanat kuvat Mooista otti viime kuussa Nani <3
Kiitos! (Kuvat Luumusta ovat noissa aiemmin linkkaamissani Riitan koulutusteksteissä.)

Paljon on pohdittavaa siis Mooin tunnarin kanssa, erityisesti mitä mä nyt haluan siitä tunnarista, miten mä lähden sitä vahvistamaan ja mitä mä priorisoin (mahdollisesti muiden kriteerien kustannuksella nyt aluksi). Ja nyt kun miettimään ruvettiin, pohdin myös, että mitenköhän helposti koira jää kiinni siihen että se oma on siellä piilossa. Pikkupiru olkapäälläni haluaisi ainakin jonkun ajan jälkeen testata koiran nenänkäyttöä ja hoksottimia laittamalla myös vääriä kapuloita sinne heinikkoon. Minkä koira sitten tuo? Ehkä tässä onkin ideana tehdä tämä niin valmiiksi oma piilossa, että sen piilon voi sitten pikkuhiljaa purkaa siitä. Ja kun piilon purkaa vähitellen, jäljelle jää mikäs muukaan kuin kaikki kapulat koemaisessa järjestyksessä siinä (mikä on sekin mysteeri tietysti näillä uusilla säännöillä, tosin triviaalia tietysti nenäänsä käyttävälle koiralle).

Onnistuin yhtenä päivänä kuvaamaankin vähän meidän tunnaritouhuja. Videossa näkyy hyvin, että palkan arvoa pitäisi nostaa ja miten mun pitäisi mennä paremmin Mooia vastaan. Mikä siinä ei niin hyvin näy, on se vieraiden kapuloiden kasa siinä keskellä. Siinä se kuitenkin on, ja me yritetään videolla tehdä kaikki nämä vaiheet jotenkuten - ihan demonstrointimielessä. Noin todellisuudessa Mooi on tunnarissaan siinä vaiheessa, että sitä vieraiden kasaa pitäisi neutralisoida enemmän ja sit sitä omaa tuoda vähän lähemmäs kasaa.

Samaan syssyyn Luumukin sai pitkästä aikaa tulla tekemään kisanomaisen tunnarin ja onnistui siinä aika hyvin! Nuuskuttelee tarkkaan, ei sählää ja tarttuu omaan sillä lailla heti, ettei kerkiä siirtyä seuraavalle kapulalle ennen. Tosin yhden jonkun merkillisen kierroksen se tekee, tai jättääkö se yhden kapulan välistä kokonaan haistelematta ennen sitä omaansa. What ever, olen tyytyväinen.

Meillä on edelleen elämä aika rutinoitunutta täällä. Vähän olen lenkkejä pidentänyt, mutta lähestulkoon samoilla linjoilla ollaan. On jopa aika pelottavaa, miten omat mukavuusalueen rajat alkavat hämärtyä ja siirtyä ihan erilaisille vesille. Arki kun on yhtä heräämistä, syömistä ja nukkumista, kolmesti päivässä. Pystyn todellakin samaistumaan niihin satoihintuhansiin kotiäiteihin, joille neljä seinää kakskytneljäseitsemän on ihan fain. (Ja juuri kun kirjoitan näin, meillä on ollut niiiiin haastava päivä tänään Kirpun kanssa, noin mielentilallisesti siis. Eijoo mun juttu tää mökkiytyminen kuitenkaan, vaikka välillä leikisti siitä haaveilenkin.)

Rupee muuten äsämkisat pian häämöttämään Laukaassa ja sitä myöten meidän ensimmäinen "kesälomareissu". Tänäkin vuonna saadaan nauttia staffijoukkueen edesottamuksista (ja tietysti myös upeista suorituksista!), enkä voi valehdella etteikö yhtään kirpaisisi ettei olla mukana tänä vuonna. No, ensi vuoden osallistumisoikeus on vaan itsestä kiinni, joten ei muuta kuin hommiin! Sikälimikäli siis ei nyt mitään järkyttävyyksiä tule ylihuomisen ortopeditapaamisen tiimoilta (peukut pystyyn ja tassut ristiin, Luumu on edelleen oireeton!). Loppuun vielä muutama video meidän kotitokoiluista. Sain vähän uutta puhtia, kun Elina kävi laittamassa meillä mielentila-asiat kondikseen ;)

Tieto lisää tietoisuutta

Mooin juoksut ovat onnellisesti ohitse. Oli se rankkaa aikaa, näin ensikertalaisille. Alussa Luumu jaksoi vielä innostua, mutta sen jälkeen senkin mielestä niin sanotusti seisovasta pöydästä syöminen sai riittää. Pari päivää alkuruokavalikoima jaksaa himottaa, mutta jos kalat hyppivät naamalle vielä yhdentenätoistakin päivänä (!! Voi kyllä !!), siinä alkaa jo rohkeintakin kalamiestä hirvittää.

Aijettä kun mua nauratti.
Nää Ikean lastenosaston sieni ja purjo on
possujen ihan lempparileluja.
Ne muistuttaa muotoilultaan myös anatomisesti
yksiä toisia possujen viime viikkojen lempparijuttuja xP

Juoksupylly ja ihanat pöksyt

Mooi vääntäytyi kyllä mitä merkillisimpiin paikkoihin nukkumaan...

Kyllä se Luumu oli sitten ihana!

Luumu oli onnellinen saadessaan pikkusiskonsa jälleen takaisin.

Mitäs muuta Vanhalinnan auringon alle? Elämä on rutiinia päivästä toiseen tällä hetkellä. Ollaan liikuttu Luumun fyssarin ohjeiden mukaan enintään puolen tunnin lenkkejä nyt itse asiassa tasan kaksi viikkoa. Tässä menee Hakkisten omakotitaloalueella semmoinen sopiva reilun parin kilsan kierros, joka ollaankin sitten kierretty kolmesti päivässä. 14 päivän ja suunnilleen 42 identtisen lenkin (nuuskuttelutiheydestä riippuen á 26 - 32 min) jälkeen alkaa lievästi sanottuna seinät ja ojanpielet kaatua päälle, mutta nythän meillä olisikin lupa jo alkaa pidentää matkaa ja palailla normaaliin elämän pikkuhiljaa. Mulle tuli vaan viime viikon tiistaina joku semmoinen olo, että olisko siinä Luumun jalassa kuitenkin ollut vielä jotain. Soitin siltä seisomalta meille ajan ortopedi Eva Einola-Koposelle, kun eihän tää nyt tällaista voi olla elo. Voi olla, että kyse oli enemmän vainoharhasta kuin mistään muusta, mutta silloin ajattelin, etten mä kyllä uskalla liikuttaa sitä yhtään rajummin, ellei sitä ensin tsekata kunnolla.

Sen jälkeen Luumu on ollut taas ihan oireeton. Jopa tämän melko raskaan viikonlopun jälkeen, mitä vähän kerkesin jo tietysti ennakkoon pelätä. Lauantaina meillä oli täällä terassinavajaiset talkooporukalle, ja koirat tietty monta tuntia siinä tuhtailivat pihalla, vaikka eivät sääntöjemme puitteissa siellä riehua tai päättömästi juoksennella saakaan. Sunnuntaina käytiin kyläilemässä tuttavaperheen luona, ja heillä oli siellä ihana suuri ja aidattu nurmipiha, jossa lapset tykkäsivät vähän heitellä palloja. Ensin mietin että voi fak, mutta sitten toisaalta taas ajattelin, että no nythän tässä nähdään hyvin, että reagoiko se jalka tämmöiseen rasitukseen jotenkin. 

Mooi ei ihan vielä(kää) osaa odottaa lupaa liikkua kuvaamisen jälkeen ;)

No eipä reagoinut, joten tällä hetkellä fiilikset eläinlääkärille menemisestä ovat tosi ristiriitaiset. Taisinkin viime tekstissä kirjoittaa, että olen vältellyt lekureita viimeiseen asti ja elänyt Luumun kastraation ja samalla tehdyn polvikontrollin jälkeiset puolitoista vuotta unenomaista rinnakkaistodellisuutta, jossa Luumu on terve, kunnes toisin todistetaan. Ehkä pahinta olikin tehdä se päätös ortopedille ajan varaamisesta. Ikään kuin se ajan varaaminen tai sinne vastaanotolle meneminen automaattisesti tarkoittaisi, että se on rikki. Kun olin ajan varannut (kaikkea muuta kuin akuuttina tapauksena parin viikon päähän), olin jopa ehkä aavistuksen helpottunut. Olen joka tapauksessa tiedostanut, että joskus se on kuitenkin kontrolleerattava, miksei siis nyt. Ei se sitä tosiasiaa muuta mitä se on. Se on yhtä terve tai sairas vien mä sitä eläinlääkärille tai en. Ja se höpinä siitä että tieto lisää tuskaa on ainakin ihan bullshittiä. Eletäänhän me nytkin jo parhaamme mukaan lihas- ja nivelkuntoa vaalien, joten ei ne tulokset sinänsä juuri mitään muuttaisi. 

Mooi on kyl niin mainio. Se kyntää mudassakin ihan kuin virtahevot konsanaan.

Koiria vai lehmiä..?

Koskaan ei tarvitse olla yksin. Pus.

Jos Mooia ei missään näy ja jostain kuuluu tyytymätöntä mölinää, siellä se on jumissa sohvan alla.
Mooi. Taas!

Totta kai mua pelottaa mitä sieltä löytyy. Ja mitä tarkempia tutkimusmenetelmiä käytetään (kuten nyt vaikka sitä ct-kuvausta), sitä varmemmin sieltä jotain löytyykin. Enpä usko olevani kovinkaan väärässä väittäessäni, että ct-kuvauksessa ihan taatusti suuresta osasta koiria löytyisi yhtä sun toista - eri asia on mitkä löydökset aiheuttavat oirehdintaa tai kipua/epämukavuutta. Enkä mä edes tiedä kuvataanko sitä. Voi olla että sitä väännellään ja käännellään, ja parhaassa tapauksessa huoleni todetaan turhaksi. Toisaalta olen kumma kyllä varautunut sellaiseenkin pahimpaan, että Luumu joutuu leikkauspöydälle, mistä seuraa pitkä sairasloma sekä kuntoutusprosessi. Tällä hetkellä sekään ei tunnu ylitsepääsemättömältä - kunhan nyt saadaan selvyys eikä jouduta kokonaan tokosta eläkkeelle. Se olisi jo niin paha diagnoosi, etten sellaiseen osaisi ikinä varautua saati siitä toipua.

Kesämies

Fiksummat tajuaa hakeutua varjoon...

Ollaan vietetty jonkun verran aamupäiviä ulkona.
Etenkin kun niin aiheeseensopivasti luin tämän tekstin.

Mooi pääsi meidän kanssa Mikon ja Jonnan mökille jokunen viikko sitten,
kun Luumu paranteli kotosalla koipeaan.

Kohta se varmaan tiputtaa jotain herkullista, Kirppu.

Mooi nyt sä varmaan ymmärsit jotain väärin.
Mehän just tultiin kotiin...

Mulla on ollut tässä yks tai parikin kirjaprojektia, ja Loen Supernaiivissa se niin sattuvasti sanottiin: "Yölliset ajatukseni eivät ole varsinaisesti onnistuneet tekemään minua aikaisempaa kuolemattomammaksi". Niinpä ainakin tällä hetkellä mennään ensi viikon lekuriajalle ihan positiivisin mielin. Se keventäminen mitä sillä on ollut, on ollut niin pikkiriikkistä, ettei sitä monikaan olisi edes huomannut; se on saatu jo pariin otteeseen vastaamaan fysioterapiaan toooodella hyvin; ja se on ollut täysin oireeton viikon, voisi jopa sanoa kaksi.

Ette ikinä arvaa miten tässä kävi. Mooi nappas ton Luumun ensin!

Ei ollut varmaan sulle tarkoitettu se...

Nojoo, semmoista tänne. Alkaa tosissaan toi puolen tunnin hihnalenkitys ottaa kupoliin, kun pellollekaan ei olla päästy nollaamaan pollaa... en edes muista milloin viimeksi! Mooillekaan en ole uskaltanut antaa mitään vapauksia, kun en tiennyt miten hormonaalinen otus siitä juoksujensa aikana tulee. Sitä ylitsepursuavaa itsensä Luumulle tarjoamista lukuun ottamatta sillä on kyllä pysyneet kivasti aivot päässä. Se vähä kotitokoa mitä me ollaan tässä kuluneiden viikkojen aikana tehty, siihen se on pystynyt keskittymään tavanomaisesti ja omana iloisena itsenään. 

Siellä sataa, ei siis edes kannata nousta ylös...

Mooin herkku

Ja uskokaa tai älkää, ainut kasvikunnan asia, jota Luumukin syö ihan mielellään.

Puhtaiden pyykkien päällä on paras paikka päikkäreille.

Kantoliinailua metsässä. Jos katsotte oikein tarkkaan,
saatatte nähdä taustapiruna jonkun linssiluden.

Mooikin on saanut opetella etujalkojen tarjoamista tasapainotyynyn päälle.

Se positiivinen tokoenergia, mitä me Riitan koulutuksesta saatiin, on kyllä kauttaaltaan kadonnut. Olen vaipunut johonkin horteiseen tokomasennukseen, eikä edes Suomen aivan käsittämätömän hieno pöydänputsausmatka Moskovan MM-kisoihin saanut tokopropellejani pyörimään. Toki eihän mulla ollut edes sitä striimiä, kun en muutenkaan olisi ehtinyt viikonlopun aikana juuri seurata. Ens vuonna me niin järjestetään kisakatsomo ja villit tokoämämbileet! (Ja hei ainiin! Kyllähän kaikki huomasi, että Venäjän joukkueessa oli staffi. Staffi!)

Kyllä tää tästä, niinkuin se aina siitä. Helpottaa, kun päästään kuulemaan Luumun diagnoosi, ja nyt kun muutenkin vähän aktivoituu tekemään niiden kanssa jotain pientä. Lisäksi tässä on nyt loppukesäksi kaikenlaista pientä mukavaa puuhaa, aloitetaan nyt vaikka ihan ensi perjantain Hilskan koulutuksesta. Ilmoitin Mooin myös pariin näyttelyyn (erkkariin tulijat voi ilmiantaa itsensä kommenttikenttään ;)), ja syksymmällä mahdutaan toivottavasti FitDogin kuntoilijoihin. Siinä kohtaa kun äitiyslegginsit alkaa tuntua jälleen ihan sopivilta ja Koskenlaskija sekä graanapadaana ovat ruoanlaitossa enemmän sääntö kuin poikkeus, ei varmaankaan ole järkevää kaivautua yhä syvemmälle sohvan uumeniin. Tässä vielä ihan "muutama" kuva meidän viimeajoista. 

Pakko laittaa kun tää näkymä on niiiiin söötti!

Luumu mitä asiaa?

Aika intensiivinen tuijotus tällä toisella, kun on ruoka kyseessä ;)

Pikkuhupia meidän lenkkireitillä. Lapset olivat unohtaneet katuliidun, niin piirsin siihen sitten Luumun kuvan.
Muistuttaa kyllä vähän possua. Siis niinku oikeestikin.

Seuraavalla lenkillä siihen viereen oli piirretty jo enemmän.
(Ja kyllä nyt yhden possun pe*se aina kuvaan mahtuu.)

Voi Mooi...

Nää odottaa vieraita :D

Mustikkapiirakkaa tuli eräänkin kerran tehtyä talkooporukalle.
Ja ihan baiteveinä, kehuttiin muun muassa parhaaksi koskaan ikinä!
Taikina on täältä.

Ina kävi hakemassa Tervoja ja toi vaihtarina kahveja Ruotsista saakka!
Ne oli niin komeissa pakkauksissa, että pääsivät
ihan paraatipaikalle, kunnes tulevat pikkuhiljaa juoduksi.

Mutakakkua tuli tehtyä terassitalkoolaisille myös.

Juhannuksesta ei tullut tänä vuonna otettua kovin montaa kuvaa.

Tässä niistä toinen.

Täällä Vanhalinnassa on ollut kyllä nyt monesti tosi kauniita auringonlaskuja.

Ja pionit kukassaan just nyt.

Piti laittaa mansikoille verkko, kun joku hyväkäs oli piruvieköön käynyt maistamassa!
(Tällä kertaa en voi syyttää koiria tästä... ehkä...)

Ja nyt täällä odotetaan terassinavajaisvieraita.

Oli hyvät kekkerit!

Mooilla oli naama jäätelöstä tahmea vielä seuraavanakin päivänä...

Aikamoiset pilleet!

"Ja aamulla heräsin possun vierestä", sanoi kumpi kummalle...?