Loving Luumu: Oodi olkkaritokolle - perusasento ja seuraaminen

Mä oon niiiin loppu. Kirppumies puskee vissiin kulmahampaita, mulla on ollut noin puolitoista viikkoa päällä yks vähän suurempi työhomma, ja samaan syssyyn pitää synnyttää kausiveroilmoitus määräaikaansa mennessä. Ja kaikki se paperiduuni on tehtävä alusta alkaen, koska eihän sitä nyt kannata läpi vuotta tehdä vähän silloin tällöin. No eeeeei. Kyllä on joka halvatun vuosi mukavaa jo marraskuussa alkaa ressata sitä, että tammi- ja helmikuussa saa taas sykkiä. Oman elämäni Survivors. Tähän mennessä oon voittanut joka kerta.

Joulukuun lopussa oli vielä näin hyvä treeni-ilma.
Sittemmin ei taidettukaan vissiin päästä ulos...

Ajattelin kuitenkin pikaisesti (heh niinpä...) tulla päivittämään ekan osan meidän olkkaritreenipostisarjaan. Bloggaaminen tuo mulle eräänlaista mielenrauhaa, kun saa kirjoitettua asioita ylös kuormittamasta tota henkistä kovalevyä. Ja nyt mulla on vielä ihan paras aihekin! Ollaan ryhdistäydytty olkkaritokossa, sillä se on tällä hetkellä ainut mihin paukut riittää. Jotain pitäisi kuitenkin Mooin edessä häämöttävää kisakesää varten tehdä, ja parhaat pohjat me tehdään tossa olkkarin paksulla villamatolla.

Sohvaperunat

Mooin juoksujen jälkeen oli mukavaa taas pelmuta.

No strings attached.

Mooin kanssa me ollaan tehty perusasentoa. Puhuin viimeksi siitä, kuinka haluan ajatella, että perusasento on koiralle turvapaikka, jossa se on itsevarma ja aktiivinen. Oikeastaan haluan viedä ajatuksen niin pitkälle, että koira valitsisi tulla perusasentoon, vaikka vaihtoehtoina olisi mitkä vaan häiriöt tai "siistimmät" tokoliikkeet, kuten ruutu tai nouto. Että palkkiona koiran mielessä toimisi jo pelkästään se, että saa tulla perusasentoon.

Kuulostaa haastavalta tehtävältä, mutta ruvettiin kuitenkin rakentamaan tätä palkitsevaa perusasentoa tarjoamisen kautta. Tarjoamisen kautta siten, että kaikki olkkaritreeni alkoi niin että menin matolle tiukkaan "tokoasentoon". Tähän kuuluu tietty hyvä ryhti (vähän liioiteltukin ehkä), jännittyneet vatsalihakset, katse suoraan eteenpäin, ja hengityksen kevyt pidättäminen. Kun me aloitettiin tämän vuoden puolella nämä olkkaritreenit, Mooi tarvitsi vielä vähän käsiapua sivulletuloon, ja jos se ei lähtenyt tarjoamaan perusasentoa (vaan maahanmenoa, jota se yleensä tarjoaa ekana), annoin sille pienen vihjeen sormilla. Kun me vaan aktiivisesti jaksettiin treenata, käsiapu jäi nopeasti kokonaan perusasennosta pois.

Voisin ottaa ton lelun.

Luumu päälliköi pitkässä fleksissään siellä. Se nauttii niin valheellisesta vapaudestaan.
Joskus vähän liikaakin, ja välillä tekisi mieli sitoa toi fleksi nätiksi (vähän liian tiukaksi) rusetiksi sen kaulaan,
kun se loikkii valtavien ojien yli ja sieltä taas takaisin elämänsä innosta.
Se on kuitenkin enemmän tai vähemmän saikkarilla.

En varmaan muistanutkaan briiffata meidän viime ell-keikasta.
Ei siinä jalassa mitään ihmeellistä ole. Vasen takareisi on hieman spastinen,
mikä todennäköisesti johtuu jostain liukastumisesta tms. joka on
aiheuttanut kipua selkään. Kun se reisi on tiukka, sitä on helpompi pomputtaa
kuin ojentaa. Kipulääkekuurilla me saatiin se pomputus kuriin,
ja Luumu on taas parempi kuin hetkeen.
Me ei jouduttu rajoittamaan hihnalenkkien pituutta,
mut täällä on ollut niin sairaan liukasta, et siitä syystä
ollaan oltu vähän seiniemme vankeja.

Tarjoamisen kautta ollaan saatu nopeita toistoja, korkeaa virettä ja hyvää mielentilaa. Tekniikkaa on hyvä videoida, sillä vaikka itsestä tuntuu että nyt meni nappiin, video paljastaa paikan olevan vähän takana tai väljän. Voisin palkata ehkä vähän edemmäs, ja olla tarkkana että palkkakäsi menee alas housun sivusaumaa myöten. Usein pa on sentään suora, mutta Mooi ei tiedosta jalkojaan vielä kovin hyvin, minkä vuoksi vaikka peppu olisi muuhun vartaloon nähden suorassa, ulompi takajalka saattaa jäädä laiskasti sivulle.

Vastapainoksi perusasennon tarjoamiselle ollaan jouduttu muistuttamaan myös odottamista. Odotetaan käskyä, ja toisaalta myös kuunnellaan koska se oma käsky tulee. Ei voi liikkua, kun huudetaan kissaa, possua tai mopsia. Lisäksi ollaan tehty perusasentoa namihäiriössä. Olen heittänyt nameja lattialle, ja Mooin on pitänyt harjoitella nyt sitä aktiivista tekemistä samanaikaisesti luopumisen kanssa. Vielä muutama kuukausi sitten sen oli ihan mahdotonta kävellä vaikka lattialla olevien namien yli, mutta nyt se suoriutuu haasteesta jo ihan hyvin (on siis kehittynyt vielä tuosta parin viikon takaa kuvatusta videosta). Olen myös satunnaisesti palkannut perusasennoista lelulla, jotta saadaan pidettyä huoli vireestä, ja ottanut lelupalkkaukseen mukaan tietoista jännitystä. En ole siis välttämättä sanonut mitään palkkasanaa tms. heti perusasentoon hakeutumisen jälkeen, vaan siinä kohtaa hengitystä pidätellen kaivanut lelua kainalosta tai paidan helmoista, ihan kuin mulla olis just se maailman paras asia siinä tarjolla.

Kaikki kolme lasta kuvassa. Näetkö jokaisen?

Samalla kun ollaan tehty muuta treeniä, ollaan leikitty kovasti. Olen myös itse yrittänyt terästää jaksottamisen ja aktiivisen koiran ajatuksia itselleni, ja niitä me ollaan reippaasti harjoiteltukin. Tämä ajatus on monesti tullut nyt kuluneen vuoden aikana pk-piireistä, enkä ole varma tarkoitanko itse sillä samaa asiaa kuin mitä yleisesti ajatellaan (toisin sanoen olenko mä tajunnut sen asian oikein). Mä ajan jaksottamisella takaa nopeaa irrottamista käskystä, välitöntä aktiivisuutta koiran puolelta, ja sinä aikana kun mä pidän sen lelun kanssa ihan muutaman sekunnin tauon, Mooi odottaa innoissaan että mikä se seuraava tehtävä on. Eli irti > muutaman sekunnin tauko > uusi käsky > leikki jatkuu. Me ollaan tehty ihan helpoilla tehtävillä, eli usein istu tai maahan. Mua on aina vähän häirinnyt miten Luumu jää irrottamisen jälkeen leluun kiinni eikä tosissaan halua luopua siitä. Ja jos se on lelussa kiinni, eihän se pysty sataprossaa keskittymään seuraavaan tehtävään. Näin mä ajattelin luoda Mooille pohjia kestävyyteen ja hiukan niitä perusteita siihen tekemisestä palkkaantumiseen. Ainakin tällä hetkellä tykkään miltä irrottaminen ja aktiivinen koira -osuus näyttää.

Perusasentoa voidaan varmaan jo ruveta viemään enemmän seuraamisen suuntaan, sillä kesään mennessä pitäisi jotain olla rakennettuna. Veikkaanpa, että tie ei tule olemaan yhtä tuskainen kuin herra Hedelmän kanssa. Yks syy tähän mutuun on, että perusasento on vuollettu paljon enemmän hartaudella ja ajan patinalla (vuos on/offia tähän on mennyt). Perusasentoon liittyen me saadaan alokasluokan luoksari kasaan ihan näillä näppäimillä, kun kaikki ne osaset alkaa olla paikoillaan (odottaminen, vauhti, pa ja taas kerran vähän odotellaan). Mooilla vaan tulee herkästi semmonen pikku pomppu tohon sivulletuloon, etenkin jos siinä on yhtään matkaa. Jännä homma, kun Luumulla on muistaakseni ollut ihan samaa... ettei vaan johtuisi siitä et joku huolimaton ohjaaja palkkaa liian ylös ja tykkää muutenkin pikkuoravista ihan kamalasti. Ja häiriötähän nämä Mooin perusasennot ei vielä kestä, mut kaikki ajallaan.

Tää kuva tais olla viime kerralta, kun päivittelin.

Tiedätkö mikä on punavalkoinen ja ujeltaa koko päivän?
Se ei ole ambulanssi. Eikä se ole paloauto.
Se on Mooikoira, joka laulaa oodia tiskipöydällä sulavalle, Kennelrehusta haetulle 15 kilolle lihaisia luita.

Verta, hikeä ja kyyneleitä. Kyyneleet puuttuu vielä meidän olkkaritreenistä, mut todennäköisesti niitäkin saadaan vielä,
kun ruvetaan tosissaan kaukohommiin ;) No ei kai sentään.

Mooin kanssa ollaan tehty myös vähän kaukoja ja jääviä. Käy siihen on myös työn alla, ja noudossa ollaan rämmitty aika muhkeissa suonsilmäkkeissä. Kirjoitan näistä joskus toiste, kun mulla on näyttää videotakin. Luumukin on päässyt joka kerta tekemään olevinaan vähän jotain, ja tykkäähän se puuhastella. Yhtenä iltana tuli hinkattua vähän turhankin paljon tätä seuruuta, mut vitsi että tää on vaan hauskaa kun siihen hommaan ryhtyy. (Ai niin hei ja eikä unohdeta viikkohaastetta!)

Tää oli vahinkoräpsy, mut jotenkin niin hauska.
Luumu odottaa niin tarkkaavaisesti kun mä säädän kameran valmiiksi kolmijalkaan.

Aika on meillä vaan tosi kortilla tähän pikkutreenailuun tällä hetkellä, koska Kirpun hereilläollessa on ihan mahdotonta miettiä mitään fiksua puuhaa (johon ei sisällytetä häntä siis), ja sehän ei nykyään pysy sitten sekuntiakaan paikoillaan. Jonkun ajan päästä se osallistuu varmaan ihan mielellään häiriötreeneihin, mut se aika ei ole ihan vielä. Niin siis ollaan jouduttu treenailemaan myöhäisillan väsyneinä hetkinä ja pitämään desibelit kuitenkin sen verran maltillisina, ettei se äkkiä herää sieltä. Siks Mooin on usein päästävä treenaamaan ensin, koska muuten se kitisee suljetun oven takana keittiössä. Parasta on, jos keritään tekemään useampi lyhyt setti kummankin kanssa.

Öö siis piti kuvata Mooin uutta takkia,
mut kamera oli mystisesti huurussa ni piti käyttää selffiekameraa xP

Usein ihmetellään miten mä kerkiän tehdä kaikkee.
Avain on multitasking! Tässäkin mä samanaikaisesti ulkoilutan koirat, nukutan taaperoa,
jonotan puhelimessa klinikalle Luumulle laseraikaa ja otan vielä tästä kaikesta kuvan.

Tosi ergonominen asento tällä mun toimistoapulaisella.

Hmm. En mä nyt oikein ehkä saanut kerrottua miten ihan tositositosi hauskaa meillä on meidän okkkaritreeneissä ollut. Piti oikein liekittämällä hehkuttaa, sillä hyvän pikkusession jälkeen on yhtä euforinen olo kuin jos olisi ollut vaikka kolme tuntia salilla tai kympin lenkillä. Koirat tykkää puuhastelusta, itse tykkään nähdä nopeaa edistymistä, ja aivolohkoja on mukava haastaa miettimään vaihtoehtoisia tapoja treenata eri liikkeitä rajatussa sisätilassa. Etenkin kunnon vetoleikkien jälkeen voi hyvällä omatunnolla ajatella, et roikkuu edelleen hiukan tokon treenaamisessa kiinni - ja hei keväthän on ihan kohta!

Usein nämä seuraa ihan mihin mä vaan meen.

Ja hei Luumu täytti viisi!
Me käytiin synttäripäivänä Millan ja Kimmon luona...

... ja Luumu sai tulla mukaan ilman Mooia
(koska Mooi saisi käydä mun kanssa seuraavana päivänä treenaamassa ja pellolla,
mut me ei kerrottu sitä Luumulle...)