Astuin lämpöiseen veteen. Niin lämpöiseen, että linnunmaitokin olisi nostattanut ihon kananlihalle. Tai äidin-. Aurinko oli laskemaisillaan ja värjäsi horisontin, siellä siintävät erakoituneet saaret ja kalaonneaan koettelevat pitkähäntäveneet vaaleanpunaisiksi mennessään. Thaimaassa ei ole tarvetta ruusunpunaisille silmälaseille; ne tarjoaa luonto ihan omasta povaristaan.
Elettiin kolmiviikkoisen lomasemme puoliväliä, ja olin päässyt karkaamaan taaperoperheloma-arkea ensimmäistä kertaa yksinäni meriveteen. Vitsi mikä järjestely! Kun oltiin kuljettu muutama sata metriä rantaa ensin suuntaansa, sitten toiseen - taapero, Kirppunen, myös Avokaadomiehenä tunnettu sydäntenmurskaaja apinanpoikasen lailla vasempaan lonkkaani tarrautuneena (koska siis varpaanväleihin sulloutuva hiekkahan ällöttää pientä miestä suunnattomasti), tehtiin äkäinen sylinvaihto. Vaihto, jossa jäin itse kyydistä. "Menkää vaan määrätietoisesti kohti hotellia ja puhu sille koko ajan moposta. Ajelette sillä, ei mulla kauan tässä kestä." Ja mä antauduin koko ruumiini ja sieluni voimin Andamaanienmerelle. Laskevalle auringolle, vaaleanpunerville turistin silmään niin romanttisille kalastusaluksille ja yksinäisyydelle.
Tätä jumalallista autuutta mä ehdin ahnehtia pari sekuntia ennen kuin se iski. Se oli sellainen jollaiseksi kuvittelen piraijan puraisun tai kohtaamisen harmaakarhun kanssa. Yhtä äkillinen kuin se hetki aamulla, kun sä tajuat nukkuneesi pommiin. Sillee ihan todelliseen ydinpommiin. Kuolemanpelko.
Vaikka vesi oli kirkasta kuin just korkattu Finlandia Vodka, mä en nähnyt mitään. Just se seksiä tihkuva auringolasku säteili merenpinnalta turistia suoraan silmään, niin etten mä todella nähnyt mihin mä vasta pedikyyratut jalkani olisin asetellut. Ja mä olin päivällä nähnyt. Siellä oli ravunkoloja, pieniä ja suuria. Ja siellä oli niitä rapuja. Arvaatte varmaan, että niitäkin oli kaikenkokoisia. Ja ne ravut, jotka ovat valinneet näkinkengän suojakseen, eivät raukat ymmärrä, että vaikkakin kuuppa hyvin suojattuna, ne eivät pääse näkinkenkineen länsimaista, täkäläisellä mittapuulla amatsoonimaista naisen ruhoa kovin rivakasti karkuun.
Rentoudu saatana, mä mietin. Tää on nyt se hetki, elä siinä ja ota siitä nyt jumankauta kaikki irti. Mä lakkasin tuijottelemasta maanisesti näkymätöntä pohjaa, ja aivan uuteen henkiseen virkistyneisyyteen valmiina rohmusin taas katseellani laskevaa aurinkoa ja sen lumossa merenpinnan alta pilkistäviä glitterinvärisiksi lakattuja varpaankynsiäni.
Mikä se oli? Ihan kuin pinnan alta välillä pilkottelisi jotain. Hieman etäämmällä, kuin karikko, jota aallot äityvät huomaamatta nuolemaan. Paitsi ettei se ollut karikko, sillä karikot eivät liiku. Ne eivät lähesty, eivätkä ne polskuttele hetkittäin veden pinnalla riemukkaasti seuraavan makupalansa havaittuaan.
Keep it cool, mä ajattelin, ja siirsin katseeni liioitellun rennosti viipyillen muihin kauempana rannalla kelluviin uimareihin. Jos mä teeskentelisin rentoa, mä varmaan kohta olisin myös. Totaalisen rento. Tai totaalisen kuollut. Miksi muuten kaikki muut auringonlaskusta nautiskelevat uivat noin kaukana? Miksei kukaan muu uinut juuri tässä kohdassa? Vähän vähemmän viipyillen silmäilin jälleen pinnalla poskuttelevaa jotain, joka oli vähintään rausku. Tai paholaisrausku tai joku muu suuri kala. Tai ehkä hai. Valkohai, tappajahai. Tsekkasin taas rannalla olevien ihmisten suuntaan. Elehtivätkö ne siihen malliin paniikissa, että tuu nyt helvetissä ylös sieltä? Kaikki jatkoivat normaalia elämäänsä rennon letkeästi, hiipivään pakokauhuuni mitään huomiota kiinnittämättä. Näin ne varmana tapahtuukin, yllättävät haihyökkäykset turistien rakastamalla perherannalla. Kukaan ei huomaisi mitään, ja pienen pojan äidin runneltu ruumis ajautuisi viikkoa myöhemmin Malesian länsirannikolle. Kaipaamaan jäävät aviomies, lapsi ja kaksi koiraa.
Kyllä nyt saa rentoutuminen piisata. Tulihan tässä omasta ajasta nautiskeltua ihan riittämiin, ajattelin, kun hapuilin jaloilla pohjaa parin minuutin väkisinpulikoinnin päätteeksi. Nousin seisomaan, ja vesi ulottui hädin tuskin vyötärölle. Yrittäen muistella pikemminkin Baywatchin kuin Tappajahain tunnaria (arvatkaa vaan kumpi rynni aivolohkojen perukoille kuitenkin) kävelin hitain ja itsevarmoin askelin turvalliselle maankamaralle. Kukaan ei taatusti tajunnut millaisesta hengenvaarasta mä olin just pelastautunut. Viimeisillä voimillani, kynnenaluset verestävinä riipinyt itseni jälleen elämänsyrjään kiinni.
Ja siellä se onnellisena ajeli rantaravintolan sinisellä muovihevosella, mopollaan, rakas pieni apinanpoikaseni. Autuaan tietämättömänä siitä, että äiti oli edes kadonnut. Saati että miten hiuskarvan varassa oli tulevaisuus puoliksi orpolapsena. Äidittömänä, voi toista. Enhän mä siis mitenkään voi ottaa tällaisia riskejä elämässä enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Riemuitsemme kommenteista. Jätähän omasi.