Koh Lanta Animal Welfare

Käytiin Lantan-lomallamme Koh Lanta Animal Welfare -löytöeläinkodissa, joka sijaitsi Long Beachin kupeessa osoitteessa 629 Moo 2. Paikka on avoinna yhdeksästä viiteen, ja osuttiin paikalle hotellimme respasta löytämämme mainoksen perusteella. Ei oikein tiedetty mitä odottaa, ja yllätys olikin melkoinen, kun paikan päällä oli juuri alkamaisillaan opastettu kierros talon tiloihin. Turisteja oli melkoinen joukko, ja kierros lähti aina suunnilleen tasatunnein. Mehän käytiin myös kolme vuotta sitten Samuin-reissulla tutustumassa paikalliseen löytöeläinkotiin, ja kontrasti oli melkoinen. Lantalla homma oli valtavan organisoitua, tuloshakuista ja siistiä. Eläimiä oli Samuihin verrattuna vain kourallinen, mutta niillä olikin ruhtinaalliset tilat. Eläimet olivat myös huomattavasti paremmassa kunnossa, minkä vuoksi visiitti Lantan Animal Welfareen ei ollut henkisesti ollenkaan niin rankka.

Koh Lanta Animal Welfaren perusti vuonna 2005 Junie Kovaks, norjalainen nainen, joka oli Lantalla alunperin lomamatkalla. Pystyäkseen perustamaan löytöeläinkodin hän perusti ensin Khlong Dao Beachille kokkikoulun Time for Limen, jonka tuotoilla hän sittemmin osti tontin Animal Welfarelle. Time for Lime toimii edelleen ravintolana, baarina ja kokkikouluna. Kierroksella keräämieni tietojen mukaan (muistakaa taas virhemarginaali ;)) Welfare on ollut toiminnassa nyt seitsemän vuotta, jonka aikana keskuksesta on adoptoitu noin 120 eläintä pääasiassa ulkomaille.

Welfaren pääasiallinen tehtävä on edistää eläinten hyvinvointia Lantalla ja lähisaarilla. Heillä on joka päivä vapaaehtoistyöntekijä hommissa etsimässä kissoja ja koiria ympäri saarta sterilointia varten. Verkkosivujensa mukaan keskuksessa on steriloitu ja hoidettu yli 15 000 eläintä. Koirat on helppo saada kiinni, ja populaatiosta pysyy hyvin kartalla. Kissat ovat kuulemma villimpiä, eikä tarkkoja lukemia populaation sterilointiasteesta tiedetä. Sterilointi on tärkeä keino edistää eläinten hyvinvointia saarilla, sillä yhden vuoden aikana steriloimattomasta kissasta saattaa aiheutua 80 uutta kissaa (2 pentuetta, joissa keskimäärin 6 pentua + näiden ensimmäiset pentueet). Sterilointi on myös thaimaalaisten lemmikeille maksutonta, ja Welfare pyrkii kouluttamaan väestöä steriloimaan lemmikkinsä. Steriloinnin merkiksi eläimet saavat korvaansa tatuoinnin, ja oppaamme pyysi myös turisteja tuomaan keskukseen kaikki löytämänsä eläimet, joilla ei vielä tatuointia korvassa ole.

Vaikka paras tapa auttaa on adpotointi, keskus toivoo tietysti myös lahjoituksia. Kaikki työntekijät ovat vapaaehtoisia (täys- ja osa-aikaisia, joista ainakin osalle tarjotaan majoitus paikan päällä). Kantaväestö ei maksa steriloinneista mitään, ja pelkästään lääkehoidoista ja keskuksessa elävien koirien ja kissojen ylläpidosta aiheutuu jatkuvia kustannuksia. Vuoden sisään rakenteilla on myös uudet tilat kissoille, ja Welfaren on onnistunut kerätä jo tarvittavasta 50 000 USD:sta 35 000 dollaria. 

Vuosittain keskus steriloi ja rokottaa rabiesta vastaan lähes 2 000 eläintä niin Lantalla kuin lähisaarilla. Esimerkkinä oppaamme mainitsi neljän päivän sterilointireissun Phi Phi -saarille, jonka aikana onnistuttiin steriloimaan yli 400 kissaa. Miettikää mikä vaikutus tempauksella on populaatioon vuositasolla; 32 000 kissaa, jos sen voi ajatella noin suoraan laskettuna olevan (lyhyellä matikalla, toim. huom.). Lantalla ei ole ollut rabiesta yli 20 vuoteen. 

Kissapopulaation rajoittaminen on inhimillistä myös kissojen AIDSin ja leukemian vuoksi. Ne periytyvät ja aiheuttavat tuskallisen kuoleman. Niin Koh Lantan kuin varmasti koko Thaimaan sekä Intian, Malesian jne. kissapopulaatioita vaivaa myös sisäsiittoisuus, mistä konkreettisena merkkinä on puolikkaat töpöhännät. Töpöhäntäisyys on sisäsiittoisuuden aiheuttama mutaatio, josta myös kissarotu Manx tunnetaan. Manx-rotu sai alkunsa Mansaarella sisäsiittoisuuden tuloksena. Vähän kevyemmällä äänensävyllä oppaamme mainitsi keskuksen odottavan innoissaan koska Thaimaan kissat saavuttavat pedigree-aseman.

Karanteeniprosessi Eurooppaan kestää yleensä 3 kk. Nytkin keskuksessa oli eläimiä, jotka odottivat lentoaan uuteen kotimaahansa eristystiloissa. Yhdysvaltoihin ja Kanadaan prosessi on kevyempi. Esitteen mukaan vuosittain noin 80 eläintä löytää uuden kodin keskuksen kautta. Adoptoinnin merkitystä painotettiinkin opastetulla kierroksella, sillä rajallisten tilojen vuoksi monien muiden löytöeläinkotien mukaan myös Koh Lanta Animal Welfare joutuu lopettamaan eläimiä. Kapasiteetti ei vain yksinkertaisesti riitä. Adoptoinnin lisäksi eläimiä voi myös sponsoroida kuukausilahjoituksin. Sponsorointi kattaa eläimen ruoan, asuintilan, tarvikkeet ja lääkkeet. Esitteen mukaan sponsorointi maksaa 40 USD kuussa, mutta keskus ottaa toki minkä tahansa summan ilolla vastaan.

Eräs auttamisen keino on vapaaehtoistyö. Keskus ei kykenisi toimimaan ilman vapaaehtoisia, jotka saapuvat ympäri maailmaa usein kuukausiksi kerrallaan. Kierroksen jälkeen kun halusin itse kiittää opastamme ja kerroin blogistani ja omista koiristani sekä koiraharrastuksesta kumpuavasta kiinnostuksesta eläimiä kohtaan, olisin varmaan saman tien ollut tervetullut jäämään sinne koirankouluttajaksi. Sellaisille olisi kuulemma kovasti tarvetta, sillä uusiin koteihin lähteviä koiria tulisi kouluttaa pärjäämään arjessa. Tässä kohtaa omat vaikkapa noudon opettamiseen liittyvät haasteet tuntuivat kovin pikkumaisilta. 

Adoptoinnin, lahjoitusten ja vapaahetoistyön lisäksi painotettiin miten tärkeää on antaa hyvää palautetta TripAdvisorin kautta (matkailualalla tietty kaikessa liiketoiminnassa ehdoton must). Tällä hetkellä Koh Lanta Animal Welfare on ykköstilalla siinä mitä Lantalla kannattaa tehdä ja koko Thaimaassa sijalla 3! Huippua! Omalta osalta adoptointi ei poltellut mielensopukoissa ollenkaan niin paljon kuin mitä Samuin-reissun aikana, mutta kieltämättä jäin haaveilemaan eläkeiästä jollakin Thaimaan saarista, omistaen vanhuudenpäiväni kulkukoirien kouluttamiselle adoptointikuntoon. Tällä hetkellä meidän panos Welfarelle oli matkamuisto-/tuliaiskrääsän haaliminen (kangaskassi ja kestovesipullo, joissa oli Welfaren logot) sekä juomatuotteiden ostaminen.

Hyvin tutunoloinen lelu tuli vastaan :D 

Jos suunnittelet vierailua Animal Welfaressa Lantalla, kannattaa ehdottomasti osallistua myös opastetulle kierrokselle. Tilojen ja adoptoitavien eläinten esittelyn lisäksi kierroksella sivuttiin keskuksen historiaa ja thaimaalaista eläimiin liittyvää kulttuuria. Moni eläimistä oli todella kaltoinkohdeltuja, mm. saanut päälleen kuumaa öljyä tai pahasti puukosta. Vaikka yleisesti ottaen julmuus Thaimaassa on uskonnon vuoksi vähäistä, poikkeuksia on. Nytkin epäiltiin jonkun porukan huvikseen puukottavan koiria puolikuolleeseen kuntoon. Kyllä siinä oli alkuun itselläkin kyyneleissä pidättelemistä, vaikka kuten mainitsin, tämä Lantan Welfare oli siihen Samuin Dog Rescue Centreen verrattuna ihan walk in the park.

Siinä kun tosiaan jäin vielä kierroksen jälkeen vaihtamaan muutaman sanan oppaamme kanssa (ja tulin houkutelluksi muuttamaan Lantalle non-profit koirankouluttajaksi), sain kuulla, että keskuksessa työskentelee tällä hetkellä vapaaehtoisena eräs suomalainen Jenni. Lähdimmekin häntä etsimään (jotta olisin voinut "haastatella" häntä blogiini), mutta hän sattui juuri sillä hetkellä työskentelemään eristystiloissa. Harmikseni en siis päässyt tenttamaan häntä fiiliksistään... Jenni, jos satut "linjoille", hihkaise ihmeessä heipat kommenttikenttään ;)

Tässä vaiheessa Kirputin veteli jo kaipaamiaan päivätorkkuja hiestä märkänä rattaissaan, ja meidän uskollinen mopotaksikuskimmekin odotteli jo paluutamme. Adoptointeja, vapaaehtoistyötä, lahjoituksia ja tietoisuutta tarvitsee jokainen non-profit organisaatio, ja vietiin tietty tätä vierailun ilosanomaa eteenpäin meille tutuille suomalaisvieraille hotellissamme, ja haluan ajatella, että bloginkin kautta jokunen Lantan-matkailija eksyy paikan päälle tukemaan hienon organisaation toimintaa. Nähdään sit eläkevuosina koulutuksellisissa merkeissä!

Time for Lime Khlong Dao Beachilla on edelleen keskuksen suurin sponsori. 

Paikallisen Seven Elevenin "ilmoitustaululta" bongattua. 

Tassunjälkiä Lantalla.

Ruotsalaisuudesta

Täällä Lantan saarella, Khlong Daon rannalla, on paikka, jossa voi pelata rantalentopalloa. Tai biitsiä, lajin harrastajien kesken (jollainen en siis itse ole). Satuttiin vahingossa länsimaistyylisen rantabaarin sisäpihalle harhailtuamme rannalla päämäärätiedottomasti toista tuntia. Toisen puoliskon rakkaus kaikenlaisia palloja, erityisesti lentäviä kohtaan sai meidät hetkeksi pysähtymään ja makustelemaan paikan tunnelmaa. Pääsisikö täällä ehkä kanssaturistikin lätkimään vähän palloa? (En siis minä edelleenkään...)

    Aika pian meille selvisi, että kyseessä oli jokin ruotsalaisten ylläpitämä kompleksi. Kaikkialla soljui polveileva skandi, menu oli raapusteltu liitutaululle ruotsiksi (fried ricen ja chickenin sijaan tarjolla ei sentään ollut perunamuussia ja lihapullia, vaan paahtopaistia ja paistinperunoita), ja ilmapiiri oli rantapummimaisen rento sillee victoriabeckhammaiseen tyyliin.

     Ruskettuneet, hoikat ja käsittämättömän urheilullisen oloiset lapset juoksivat suurissa katraissa ympäriinsä. Iloisina, remuavina ja äänekkäinä, silti ketään tohinallaan häiritsemättä. Kaikki tuntuivat nauttivan olostaan, eikä ketään jätetty porukan ulkopuolelle. Lapset pääsivät jopa aikuisten peleihin mukaan, ja hitto että ne olivat muuten hyviä! Varmaan joku Ruotsin varhaisnuorten maajuokkue siellä jollakin lämpimän paikan leirillä.

    Yhteisöllisyys oli jopa introverttiyteen taipuvaisen suomalaisen mielestä käsinkosketeltavissa. Se on jotain sellaista, jossa (tietysti) vain ruotsalaiset tuntuvat onnistuvan, ja jota suomalainen katselee sivusta vähän nenänvarttaan pitkin myhäilevästi arvostellen. Mikä niitä oikein vaivaa, pitääkö kaikesta tehdä tuommoista show'ta ja kyllä vaan paljon mieluummin vetäytyisin itsekseni jonnekin palmupuun katveeseen kirjan kanssa. Suomenkielisen. Ja vaikka ruotsalaisten puss och kram -touhu naurattaa ja tuomituttaa, todellisuudessa sitä kuitenkin toivoisi itsekin löytävänsä tällaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ja että lomasta voisi nauttia porukalla muidenkin kuin naapuribungalowissa majailevan Pertin ja Marjatan kanssa. Eikä heissäkään siis todellakaan mitään vikaa ole, mutta jotenkin sitä kyllästyttää parin viikon jälkeen ne pakolliset moikkailut kadulla ja smalltalkit siitä kuka on ostanut sevenelevenistä kuinkakin monta tölkkiä Changia. 

    Varmaan just nimenomaan se piilevä ja toisaalta hyvinkin läpinäkyvä suomalainen kansallistunne kateus saa meidät keksimään kasapäin ruotsalaisvitsejä ja heittämään herjaa naapurivaltion miesten seksuaalisesta suuntautumisesta. Kateus ja epävarmuus. Kyllä en tuntenut kuuluvani siihen iloiseen, ruskettuneeseen, urheilulliseen ja saakelin hyvännäköiseen joukkoon, ja vaikka toisaalta syleilen omaa jäyhää suomalaisuuttani, toisaalta kiroan miksi meninkään kynityttämään mutaisen maantienvärisen tukkani täkäläisellä parturilla (kymmenen senttiä liian lyhyeksi muuten), kun oikeastaan mun olisi pitänyt värjätä se vaaleaksi. Ja ottaa vielä vaaleampia raitoja. Hiustenpidennyskin, hiukan solariumia ja käydä rasvaimussa ja suolihuuhtelussa ja kosmetologilla ja ja ja...
    Kyllä te tiedätte ruotsalaiset. Vaikka me kuinka mitä herjoja niistä heitettäisiin, niin naiset on aina paremman näköisiä. Ne on aina hoikempia ja sirompia. Ne pukeutuu aina paremmin ja niillä (tai niiden miehillä) on aina enemmän rahaa. Silläkin uhalla, että patetiani alkaa kuulostaa plagiointisyytöksiin asti Vadelmavenepakolaiselta, kyllä mä ihailen ruotsalaisia. Siellä rantalenttiksen kuningaskunnassa mä mietin, että niillä on varmaan joku solariumhautomo siellä takahuoneessa, kun kaikki oli niin ruskettuneita. Ihan totta! Mitä ne tekee niille, jotka on vasta saapuneet tänne Thaimaahan, kun ei ne voi niitä mihinkään näytillekään laittaa? Ne varmaan grillaa niitä jossain kaksneljäseittemän, ennen kuin ne päästetään tänne muunmaalaisten turistien joukkoon. Samalla kun ne paahtaa nahkaansa solariumissa, ne varmaan lankuttaa. Ja sitäkin vuorokauden ympäri. Meinaan sen paikan yleinen kuntotaso oli sitä luokkaa, että vaikka Barbie alkaisi harrastaa bikinifittnessiä, se jäisi ihan varmana kakkokseksi.

    Mä voisin ihmetellä hamaan tappiin asti sitä miten neonväritkin sopivat ruskettuneisiin ruotsalaisvartaloihin paremmin kuin valkoisenmuhkuraisiin suomalaisruhoihin. Mutta kuten tiedetään, kaikki ei ole aina miltä näyttää. Ruotsalaisvalmisteinenkin kakku voi olla päältä syötävän hyvännäköinen, ja olla silti sisältä... no, kaka. Ei ne täydellisiä ole ruotsalaisetkaan. Biitsiturnauksessakin oli tullut vastaan sellainen neljän hengen joukkue, joka raivasi tiensä huipulle pelaamalla palloa tiukan paikan tullen vain aikuisten kesken - jättäen joukkueen kaksi nuorempaa pelaajaa pyörimään hukassa kentälle. Se ei vaan mene niin että voittoa tavoitellessaan voi olla vähän ääliö ja samalla toisella kädellä rohmuta kaikki kansainväliset kauneus- ja moraalipalkinnot.
    Ihan lopullisesti mä pääsin ruotsalaisihastuksestani rannalla tänä aamuna. Kirputtimen kanssa lilluteltiin lämpöisessä merivedessä ja toisella silmällä (okei kummallakin) katselin lähellä pallottelevan ruotsalaisen isän ja pojan touhuja. Heidän pelinsä tavoitteena oli osua tennispallolla toista päähän siten, ettei toinen saa laittaa käsiä ollenkaan päänsä suojaksi. Tätä jatkui hyvän tovin. Usein se oli huti, mutta kyllä niitä osumiakin sattui. Kyllä ne ruotsalaisetkin vois käyttää penaalissaan välillä teroitinta, tai muumit on vähintään lähteneet kesälomalle laaksostaan... mitä näitä nyt on. Vitsi mitä juntteja. Onneks me suomalaiset ollaan aina niin ihastuttavia, kauniita ja rohkeita, moraalisesti (arveluttavan) voitolla ja kaikin puolin täydellisiä omassa pienessä yhden hengen elämänkuplassamme.

Khlong Dao Beach, Koh Lanta, Thaimaa

Rentoudu nyt s**tana

Astuin lämpöiseen veteen. Niin lämpöiseen, että linnunmaitokin olisi nostattanut ihon kananlihalle. Tai äidin-. Aurinko oli laskemaisillaan ja värjäsi horisontin, siellä siintävät erakoituneet saaret ja kalaonneaan koettelevat pitkähäntäveneet vaaleanpunaisiksi mennessään. Thaimaassa ei ole tarvetta ruusunpunaisille silmälaseille; ne tarjoaa luonto ihan omasta povaristaan.

    Elettiin kolmiviikkoisen lomasemme puoliväliä, ja olin päässyt karkaamaan taaperoperheloma-arkea ensimmäistä kertaa yksinäni meriveteen. Vitsi mikä järjestely! Kun oltiin kuljettu muutama sata metriä rantaa ensin suuntaansa, sitten toiseen - taapero, Kirppunen, myös Avokaadomiehenä tunnettu sydäntenmurskaaja apinanpoikasen lailla vasempaan lonkkaani tarrautuneena (koska siis varpaanväleihin sulloutuva hiekkahan ällöttää pientä miestä suunnattomasti), tehtiin äkäinen sylinvaihto. Vaihto, jossa jäin itse kyydistä. "Menkää vaan määrätietoisesti kohti hotellia ja puhu sille koko ajan moposta. Ajelette sillä, ei mulla kauan tässä kestä." Ja mä antauduin koko ruumiini ja sieluni voimin Andamaanienmerelle. Laskevalle auringolle, vaaleanpunerville turistin silmään niin romanttisille kalastusaluksille ja yksinäisyydelle.

    Tätä jumalallista autuutta mä ehdin ahnehtia pari sekuntia ennen kuin se iski. Se oli sellainen jollaiseksi kuvittelen piraijan puraisun tai kohtaamisen harmaakarhun kanssa. Yhtä äkillinen kuin se hetki aamulla, kun sä tajuat nukkuneesi pommiin. Sillee ihan todelliseen ydinpommiin. Kuolemanpelko.

    Vaikka vesi oli kirkasta kuin just korkattu Finlandia Vodka, mä en nähnyt mitään. Just se seksiä tihkuva auringolasku säteili merenpinnalta turistia suoraan silmään, niin etten mä todella nähnyt mihin mä vasta pedikyyratut jalkani olisin asetellut. Ja mä olin päivällä nähnyt. Siellä oli ravunkoloja, pieniä ja suuria. Ja siellä oli niitä rapuja. Arvaatte varmaan, että niitäkin oli kaikenkokoisia. Ja ne ravut, jotka ovat valinneet näkinkengän suojakseen, eivät raukat ymmärrä, että vaikkakin kuuppa hyvin suojattuna, ne eivät pääse näkinkenkineen länsimaista, täkäläisellä mittapuulla amatsoonimaista naisen ruhoa kovin rivakasti karkuun.

    Rentoudu saatana, mä mietin. Tää on nyt se hetki, elä siinä ja ota siitä nyt jumankauta kaikki irti. Mä lakkasin tuijottelemasta maanisesti näkymätöntä pohjaa, ja aivan uuteen henkiseen virkistyneisyyteen valmiina rohmusin taas katseellani laskevaa aurinkoa ja sen lumossa merenpinnan alta pilkistäviä glitterinvärisiksi lakattuja varpaankynsiäni.

    Mikä se oli? Ihan kuin pinnan alta välillä pilkottelisi jotain. Hieman etäämmällä, kuin karikko, jota aallot äityvät huomaamatta nuolemaan. Paitsi ettei se ollut karikko, sillä karikot eivät liiku. Ne eivät lähesty, eivätkä ne polskuttele hetkittäin veden pinnalla riemukkaasti seuraavan makupalansa havaittuaan.

   Keep it cool, mä ajattelin, ja siirsin katseeni liioitellun rennosti viipyillen muihin kauempana rannalla kelluviin uimareihin. Jos mä teeskentelisin rentoa, mä varmaan kohta olisin myös. Totaalisen rento. Tai totaalisen kuollut. Miksi muuten kaikki muut auringonlaskusta nautiskelevat uivat noin kaukana? Miksei kukaan muu uinut juuri tässä kohdassa? Vähän vähemmän viipyillen silmäilin jälleen pinnalla poskuttelevaa jotain, joka oli vähintään rausku. Tai paholaisrausku tai joku muu suuri kala. Tai ehkä hai. Valkohai, tappajahai. Tsekkasin taas rannalla olevien ihmisten suuntaan. Elehtivätkö ne siihen malliin paniikissa, että tuu nyt helvetissä ylös sieltä? Kaikki jatkoivat normaalia elämäänsä rennon letkeästi, hiipivään pakokauhuuni mitään huomiota kiinnittämättä. Näin ne varmana tapahtuukin, yllättävät haihyökkäykset turistien rakastamalla perherannalla. Kukaan ei huomaisi mitään, ja pienen pojan äidin runneltu ruumis ajautuisi viikkoa myöhemmin Malesian länsirannikolle. Kaipaamaan jäävät aviomies, lapsi ja kaksi koiraa.

    Kyllä nyt saa rentoutuminen piisata. Tulihan tässä omasta ajasta nautiskeltua ihan riittämiin, ajattelin, kun hapuilin jaloilla pohjaa parin minuutin väkisinpulikoinnin päätteeksi. Nousin seisomaan, ja vesi ulottui hädin tuskin vyötärölle. Yrittäen muistella pikemminkin Baywatchin kuin Tappajahain tunnaria (arvatkaa vaan kumpi rynni aivolohkojen perukoille kuitenkin) kävelin hitain ja itsevarmoin askelin turvalliselle maankamaralle. Kukaan ei taatusti tajunnut millaisesta hengenvaarasta mä olin just pelastautunut. Viimeisillä voimillani, kynnenaluset verestävinä riipinyt itseni jälleen elämänsyrjään kiinni.

    Ja siellä se onnellisena ajeli rantaravintolan sinisellä muovihevosella, mopollaan, rakas pieni apinanpoikaseni. Autuaan tietämättömänä siitä, että äiti oli edes kadonnut. Saati että miten hiuskarvan varassa oli tulevaisuus puoliksi orpolapsena. Äidittömänä, voi toista. Enhän mä siis mitenkään voi ottaa tällaisia riskejä elämässä enää.

Staffien iloiset ongelmat - Eeva Ylisen tokokoulutuspäivä

Tänään on ollut oikea ristiriitaisten tunteiden ja vuoristoratojen päivä. Kerronpa ensin meidän aamupäivästä, joka toimi loistavana päätöksenä hurjalle, toukokuusta asti tehdylle jokaviikkoiselle, etten sanoisi jopa jokapäiväiselle tokotyöskentelylle. Tämän aamupäivän jälkeen voi hyvillä mielin jäädä kuukauden mittaiselle tokolomalle, ja keulia sitten tammikuussa taas menemään. Hallitusti tietysti. 

Eeva Ylinen oli TSAUlla pitämässä tokokoulutuspäivää, ja olin varmaan ensimmäisten joukossa sinne ilmoittautumassa heti ilmojen alettua. Erään herran pikkujouluretostelujen takia kolmen tunnin yöuniin jäänyt lepo sai kuitenkin herätyskellon soidessa aikaan lievän inhoreaktion... onko aina pakko ilmoittautua ihan joka paikkaan? Eikö loman aattona voisi jo relata ja köllötellä vaan kotona koiran kainalossa aamuyhteentoista ja haistella sen unimuumuisia hajuja. Oletteko muuten huomanneet, että koirilla on sellainen hassu ominaishaju, kun ne nukkuvat. Tai ainakin tällä samettipossulla on. Siinä on jotain myskistä, ehkä kanelista ja vähän jotain keksimäistä. Digestivejä ehkä? Hmm. Ylös oli noustava. Treenikassi pakattava. Hallille ajettava. Halli siivottava agiesteistä. Kaiken tämän jälkeen olin taas iloinen, että olin sittenkin hallilla enkä kotona. 

Aamun treeniryhmässä oli viisi koirakkoa, ja jokaiselle oli pyhitetty 25 minuuttia. Oltiin Luumun kanssa viidestä viimeisiä, ja aamupäivä menikin vähän hallin nurkassa möllötellessä ja Luumua lenkitellessä. Omalle vuorollemme olin valinnut "ongelmaksemme" noudon ja seuraamisen. Seuraamista ei ehditty käymään oikestaan juuri yhtään läpi (sain yhden käytännön neuvon vauhdinvaihtoihin > yhden askeleen jälkeen nami alas Luumun nenän tasolle), mutta noutoon saatiin muutamia tosi hyviä harjoitteita. 

Ei olla tehty pitoharjoituksia oikeastaan ollenkaan, koska jossain vaiheessa kun kokeilin telkkarin äärellä sohvalla istuen pidätyttää kapulaa Luumun suussa aina sekunnin, sitten kaksi sekuntia jne., niin ei me ikinä päästy kuin korkeintaan kolmeen, jonka jälkeen Luumu aina tiputti kapulan, enkä oikein osannut vaatia sitä kasvattamaan kestoa. Sanoinkin Eevalle, että kaikki meidän noutoharjoitukset ovat tosi vauhdikkaita, ja lähinnä ollaan tehty sitä, että vien kapulan, Luumu noutaa, sitten käännyn pois päin, jolloin Luumu automaattisesti asemoituu vasemmalle puolelleni. Selostin Eevalle, että ongelmamme on varmasti tässäkin se, että oma kriteerini ei ole selkeä, ja että en yleensä ehdi vapauttaa Luumua ennen kuin se jo tiputtaa kapulan. Nytkin kun näytin Eevalle miltä liikkeemme näyttää, Luumu toimi tosi hienosti, mutta lopussa oli jo ihan hilkulla pudottaa kapulan, niin tein sitten sellaisen paniikkijessin. Paniikissa kiljaisin JES, jolloin Luumu tiputti kapulan, mutta se oli hölmöä, koska se olisi tiputtanut sen joka tapauksessa. Lisäksi nyt paniikissani palkkasin sen turhasta oma-aloitteisuudesta, eli siitä että se olisi joka tapauksessa pudottanut sen kapulan. Tällaisessa tilanteessa on kuulemma ihan oikein tukea sitä koiran oma-aloitteista tarjoamista pyytämällä/odottamalla että se tarjoaa itse korjaamista. Eli jos kapula olisi sattunut tippumaan omia aikojaan, Luumun voisi pyytää nostamaan sen uudelleen, ja sitten pyrkiä vapauttamaan se ajoissa (asia, josta muuten puhuttiin ihan pari viikkoa sitten treeneissäkin). 

Tämä meidän Elinalta saamamme harjoitus on meillä ollut hyvä, ja sitä teemme jatkossakin. Sen rinnalle saimme kuitenkin staffimaisia pitoharjoituksia. Juuri niitä mitä ollaan kaivattu! Eli pitämisen ei tarvitse olla tylsää paikoillaan istumista, vaan harjoiteltiin pitoa siten, että peruutin kapulasta kummallakin kädellä kiinni pitäen hitaasti, ja Luumu piti siitä samalla kiinni tullen loogisesti eteenpäin. Alkuun palkka heti sekunnin pidon jälkeen. Aluksi Luumu teki näitä ihan hyvin, muttei kuitenkaan ihan kympillä. Kun otettiin vuorotellen vetoleikki samaan tyyliin peruuttaen ja lopuksi lelun vaihtaminen namiin, Luumu syttyi! Vuorotellen tehtiin vetolelulla ja sitten seuraava toisto kapulalla. Ote parani heti, ja silmissä oli ihan uudenlainen hehku! Loistavaa!

Olin kertonut Eevalle etukäteen, että Luumun on myös vaikeaa toimia kapula suussa. Eli muiden käskyjen vastaanottaminen kapula suussa on hankalaa. Ei me tietysti olla ihan kamalasti niitäkään tehty. Loppukesästä kokeilin ihan jotain randomia, olisko ollut istumista kapula suussa. Ei tajunnut, niin ei se varmaan vieläkään tajua, kun en ole sille opettanut :) Eeva antoi meille läksyksi harjoitella kiertämisliikettä, koska sitä voi hyödyntää tokossa niin monessa asiassa. Kyllä me ollaan sitä aloiteltu, ja käsiavulla Luumu osaa suht läheltä kierrettävää esinettä sen kiertää. Tehtiin nyt niin, että annoin Luumulle kapulan suuhun, ja lähetin sen sitten kiertämään estesiivekettä. Olin aluksi tosi skeptinen, että mitenköhän se edes ottaa kapulan mun kädestä, mutta pikkuäijä yllätti ihan kympillä! Uskomatonta, mutta se otti kapulan, kiersi siivekkeen ja palasi vielä mun luo! Lopetettiin yhteen onnistumiseen, koska se vaan oli niin mahtava onnistuminen. 

Yksi kikka vielä näiden lisäksi, jota voisimme kokeilla (mutta jota emme treeneissä vielä kokeilleet), on noiden onnistuneiden peruutuspitoharjoitusten jälkeen istuttaa Luumua kapula suussa, ja hiukan kosketella kapulaa. Ei ryhdytä näihin kuitenkaan vielä, vaan haluan saada sen kapulan pysymään ensin kunnolla, ja sen me varmasti saamme noilla peruuttamisilla. Koulutussessiosta jäi todella hyvä mieli, ja oma lähes puolituntinen kului niin nopeaan! Taas havahduin siihen miten mainio treenikaveri minulla onkaan, staffeilla kun on yleensä aina niin iloisia ongelmia, joita on kiva ratkoa (quote)!

Lounaan jälkeen pidettiin kahviossa reilun tunnin mittainen paneelikeskustelu treeni- ja koetilanteen eroista paineistumisen näkökulmasta. Rustattiin pienryhmissä käsitekarttaa a) ohjaajaan liittyvistä seikoista, b) koiraan liittyvistä seikoista ja c) ympäristöön liittyvistä seikoista. Paljon tuli kirjattua ylös, mutta suurimmaksi päällikköajatukseksi nousi kuitenkin: Kaikki mikä näyttää paineistumiselta, ei sitä ole. Jännä kyllä oikeastaan koko paneelikeskustelun teemat pyörivät hyvin pitkälti juuri siellä, missä omine ajatuksinenikin olen viime kuukausina ollut. 

Paineistuminen on stressireaktio. Koiran tulee kokea ensin stressiä, ennen kuin se paineistuu. Kun ihminen joutuu painetilanteeseen (esimerkiksi kesken laskutehtävän hänelle kerrotaan, että tilanne videoidaan), tunne-aivokuori pommittaa etuaivolohkoa, jolloin kyky ajatella selkeästi heikentyy > lukkiutuminen. Koiralle ei voi sanoa, että kyseessä on koetilanne (tai että tilanne videoidaan), vaan koira aistii tämän ihmisen käyttäytymisestä. Stressiin passiivisesti reagoivien koirien stressihormonin määrä on suurempi kuin stressiin aktiivisesti (esim. aggressiivisuudella) reagoivien koirien. Suurin stressitaso on kuitenkin niillä, jotika eivät tiedä miten reagoida. Mistä koira havaitsee ohjaajassa stressin? Kun panostat tämän asian tarkasteluun, voit puuttua omaan käytökseesi ja vaikuttaa koiran paineistumiseen. Enpä muuten ollut kovin kaukana totuudesta siinä(kään), kun ensimmäiseen kokeeseemme valmistautuessamme kirjoitin tunteeni auki edellisenä iltana tänne blogiin, ja seuraavana päivänä ihmettelin, kun en jännittänyt juuri ollenkaan. Tutkimusten mukaan tunteiden käsittely laukaisee jännityksen ihmisillä.

Muista aina koetilanteessa, että vaikka sinusta jokin asia on esimerkiksi keskittymistä (tuijotat esimerkiksi kehää keskittyneesti), mutta jos et treeneissä toimi tällä tavalla, koira havaitsee käyttäytymisesi eri tavalla. Tuo treeni- ja kisatilanteet lähemmäs toisiaan. Etenkin jos koira on vilkas, sekoita kisamaisia treenejä ja hurlumhei-treenejä keskenään. Tee hurlumhei-treeniä hiljaa ja kisamaista treeniä äänekkäästi, jne. Muista että treeni- ja koetilanteen pitää olla koiralle yksi ja sama suoritus. Jos koira ymmärtää, että treeni- ja koetilanne ovat erilaisia, se saattaa ajatella, että ohjaaja haluaa kaksi erilaista suoritusta. Onko ohjaajalla eri vaatimustaso kokeessa/treenissä? Jos koira esimerkiksi koetilanteessa valahtaa hulluttelemaan seuruussa (kuten Luumu ensimmäisissä ja vähän toisissakin kokeissaan), käytä ennemmin lisäkäsky - muuten saatat totuttaa koiran siihen, että se voi tehdä mitä sitä huvittaa. 

Mieti myös treenaatko usein mukavuusalueella. Meidän ainakin tulee helposti treenattua enemmän nopeita ja vauhdikkaita liikkeitä. Uskalla poistua mukavuusalueelta. Vieraassa porukassa treenaamisesta aiheutuu ohjaajalle sosiaalista painetta, joka saattaa heijastua koiran toimintaan (myös asia, jota olen täällä blogissa ruotinut!). Kun uskallat heittäytyä vieraassa porukassa, koetilanne tulee lähemmäs. Hakeudu haastaviin ja epämiellyttäviin treenitilanteisiin. 

Paljon puhuttiin myös konkreettisista yksittäisistä tekijöistä, jotka vaikuttavat koirakon työskentelyyn koe- ja treenitilanteessa. Viimeisenä kysymyksenä mainitsisin tässä kuitenkin "Kykenetkö olemaan tyytyväinen koiraasi?" Jälleen yksi loistava pointti, josta on ollut meille niiiiin paljon hyötyä. Tyytyväisyyteen liittyen: Millaisia omat reaktiotapasi ovat? Itsereflektio on haastavaa. 

Siinäpä koulutuksemme parhaimmat palat. Oli pakko ehtiä purkamaan nämä kalliit neuvot tänne ennen reissuamme, joka muuten alkaa ihan näillä näppäimillä. Enhän sitten kahden ja puolen viikon päästä tiedä tokoista tai kokeista tuon taivaallista! Ja se vasta on taivaallista... Pahin koiranjättöpahoinvointikin on onneksi jo nyt takana päin. Sen verran voin kertoa, että kyyneliltä ei säästytty. Taisin Luumun tavaroita pakkaillessa saada vähän jotain sydänoireitakin. Särkyneen sydämen. Ehkä tämä maisemakuva pelastaa jotain. 

Khao Lak joulukuu 2010 

Your love is like a soldier,
loyal till you die

Viikonloppuhoidossa mammalla

Lähdettiin viikonloppua viettämään Tampereen kylpylään, ja Luumu jäi ihka ensimmäistä kertaa yökylään mamman ja Nallen hellään huomaan. Oli kyllä yllättävän helppoa jättää pikkuapina hoitopaikkaan, eikä edes kyynel kihonnut silmäkulmaan ennakko-odotuksista huolimatta. Mumelo oli kyllä myöhemmän kuuleman mukaan jäänyt pitkäksi aikaa oven taakse pää riipuksissa odottamaan mamia takaisin, ja kalakauppiaankin käytyä sama odotusruljanssi oven takana oli alkanut jälleen alusta. Sen enempää ei koko viikonloppuna ikävöintiä kuitenkaan tapahtunut, ja ihan kuin olisi koira jo tässä kolmen päivän aikana voinut leiriä vaihtaa! Maanantaina hakupäivänä Muumuu piti kyllä huolen siitä, ettei mami vaan pääse unohtamaan pikkusälliä mamman luo, sillä takkia päälleni pukiessani äijä asettui sen verran hanakasti seisomaan jalkojeni väliin. Kun viime kerralla pääsi ihan vaan vahingossa unohtumaan Luumu kyydistä. Ihan vahingossa. Voi toista. 

Tässäpä muutama kuva siitä miten mamman luona viikonloppu touhutomperin kanssa oli hurahtanut. Jo perjantaina sain illalla kyllä tekstiviestin Tampereelle, että unohtui kertoa heille missä tämän duracellin off-nappula on. Yhdeltä aamuyöstä oli kuulemma nappula kuitenkin löytynyt, ja sitä olikin sitten koisittu seuraavaan aamuun kello kymmeneen.

Ihka ensimmäisen joulukalenterin ensimmäinen pussukka
avattiinkin mamman kanssa. Lällislää. 

Ooooh! Mitä siellä onkaan? 

Joskus Luumu saa olla melkein Nallen viekussa. 

Off-nappula pikkusen haussa vielä. 

... Jes se löytyi! 

Jimin kanssa piilosilla 

Löydetty! 

Pojat leipomishommissa 

Luumu aktiivisesti KAIKESSA mukana! 

Aktiivista toimintaa myös silmän välttäessä - tätä ei pitänyt kertoa mamille!

Äläs nyt reuho siinä poika! 

Jullen kanssa samalla aaltopituudella 

Luumu löysi itsestään lintukoiran.

Kuvatekstit mamman käsialaa.